torstai 18. heinäkuuta 2019

Kimalaisista ja Kalevalan kuningattarista


Aerodynaamisesti tarkastellen kimalaisen ei pitäisi pystyä lentämään, mutta ei kimalainen sitä tiedä, ja niinpä se vain lentelee.
- Mary Kay Ash - 
Kimalaiset ja monet muutkin mesipistiäiset ovat mielenkiintoisia hyönteisiä ja niistä onkin kiehtovasti ja pilke silmäkulmassa kirjoitanut brittiläinen biologian professori Dave Goulson kirjassaan Kimalaisen kyydissä, matka mesipistiäisten maailmaan. Suomennoksen on tehnyt Auli Kilpeläinen.

Vaikka et olisi yhtään kiinnostunut lentävistä pörriäisistä tai luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä, niin tässä teoksessa avautuu maailma intohimoisen tutkijan maailmaan, retkiin kimalaisten perässä Uuteen-Seelantiin, Ruotsiin kimalaisten hakumatkalle ja markkinatalouden koukerohin.

Teos alkaa kertomuksia Goulsonin nuoruudesta ja silloin tehdyistä eläimiin liittyvistä kokeista - onnistuneista ja vähemmän onnistuneista. Näiden erheiden kautta hän on oppinut järjestelemään vähiten hyönteisiä vahingoittavia tutkimustapoja.

Kimalaisen vuosi alkaa siitä, kun ensimmäiset urheat kuningattaret kömpivät ulkoilmaan talvihorroksen jälkeen. Britanniassa tämä tapahtuu usein jo helmi-maaliskuussa. Nämä kuningattaret ovat lajinsa suurimpia yksilöitä, ja koska vain lihavimmat säilyvät talvihorroksesta hengissä, ensimmäiset kuningattaret ovat varsinaisa hyönteismaalman zeppeliinejä. Ne ovat tuolloin nälkään nääntymäisillään horrostettuaan ainakin  kahdeksan kuukautta edelliskesän jälkeen. Ne surraavat hitaasti viileässä kevätilmassa etsien kevätkukkia, joita on vasta niukasti.

Kirjassa Goulson kertoilee miten kimalaiset rakentavat pesiään lajiensa mukaan eri paikoihin, millaisia lämpötiloja vaaditaan hyviin jälkeläistuotantoihin,  millaisia työnjakoja pesässä ja parvella on. Saamme myös tietää miten pörriäisten lentämien matkojen pituuksia ja lentonopeuksia on tutkittu.  Kenttätutkimuksissa on saatu selville tärkeitä asioita kimalaisten suosimien ravintokasvien suhteen: mille kimalaiselle kelpaa matalakukintoiset kukat ja millä kimalaisilla on taas pitkä kieli syviin kukintoihin.

Kimalaisia on helppo nähdä ja kuulla, mutta niiden pesien löytäminen tuottaa tutkijoille paljon päänvaivaa. Pesät voivat sijaita kummallisissa paikoissa, usein maan alla vanhoissa jyrsijöiden koloissa, pensaiden juurilla, tai puunjuurakoissa. Jotkin kimalaiset viihtyvät kompostikasoissa, karhunvatukoissa, ullakoilla, kivikoissa, puun koloissa tai pikkulintujen pöntöissä. Siis paikoissa, jotka ovat yleensä piilossa katseita.

Kimalaistutkijat joutuvat miettimään miten löytää pesiä tutkimuksia ja yksilömäärien laskentaa varten. Yksi tapa on järjestää ns, kimalaiskävelyitä, joissa vapaaehtoiset etsivät silmämääräisesti maastosta pesiä tietyiltä alueilta, mahdollisesti säännöllisin väliajoin. Uusi idea oli  kouluttaa myös kimalaisia löytävä kimalaiskoira - onhan koirien tarkkaa hajuaistia käytetty jo niin monessa asiassa apuna. Lukija pääseekin seuraaman kahden, hajukoiran Quinnin ja Tobyn, seikkailuja ja "katselemaan" Hebridien saarten viehättäviä maisemia.

Vakavampia pohdintoja aiheuttavat sitten monien hyönteislajien väheneminen, uhkaava sukupuutto. Kimalaisiakin vaivaavat omat sairaudet, loiset ja suolistovaivat. Sisäsiittoisuus ei tuota vahvempia kantoja ja monet vieraslajit tuottavat suurta tuhoa alkuperäiskasvistolle ja - eläimistölle. Kaikki eivät sopeudu uusiin valloittajiin.

Kirjan vaikealukuisin kohta on kimalaisten perinnöllisyys ja sisaruussuhteet,  DNA- luento. Muuten teoksen sävy ja tekstin luettavuus  on jouhevaa on kuin tunnetulla James Herriotilla. Kaikkea voi sattua ja kaikesta selvitään kuitenkin.

Dave Goulson ei ole tyytynyt vain jakamaan tietoa mesipistiäsisitä tiedotusvälineille ja koululaisille. Hän on oikeasti käytännön tasolla toteuttanut tietojaan, kuten perustamalla ostamalleen vanhalle tilalle luonnonniityn. Kaunis ja eliörikas  kukkaniitty on vuosien hitaan suunnittelun tulos.

Lisäksi Goulson on tukijoidensa kanssa perustanut kimalaisten suojelusäätiön Bumblebee Conservation Trust, BBCT. Se jakaa uutiskirjeitä, luonnonkukkien siemeniä,  oppaita kimalaispuutarhan hoidosta, ja perustaa yhdessä maanomistajien kanssa ympäri maata kukkivia elinympäristöjä,

Luonnonsuojelua ei pidä jättää joidenkuiden muiden hoidettavaksi. Jääkarhujen tai tiikereiden lähestyvä sukupuutto tai sademetsien kauhea kato voi helposti masentaa ja lamaannuttaa. Ehkä hallitukset, tutkijat tai WWF:n tapaiset järjestöt voivat tehdä asialle jotain, mutta yksilön on vaikea tietää, mistä aloittaa - kaikki näyttää kaukaiselta ja pelottavan monimutkaiselta. Kimalaisien suojelussa sen sijaan löytyy tekemistä jokaiselle. Jo yksi laventelipensas terasilla tai ikkunalaudalla houkuttelee ja ruokkii kimalaisia jopa kaupungin keskustassa. Jokaisen puutarhan omistaja voi tehdä paljon - istuttaa raunioyrttejä, neidonkieliä, sormustinkukkia, ruohosipulia ja akileijoja, ja tulokset näkee heti.

Näin "laajennettua hämähäkkikammoa" poteva lukijakin pääsi turvallisesti tutustumaan pörriäisten maailmaan. Ja ehkä vielä hankkimaan oikeanlaisia luonnonkukansiemeniä pieneen pihaan.  Lue sinäkin kuinka tärkeitä kaikki pölyttäjähyönteiset ovat!

Unohdettuja kuningattaria puolestaan löytyy kansalliseeppoksestamme Kalevalasta. Niistä kertoo Tiina Piilolan Kalevalan naiset - teoksessaan (S&S, 2019). Miksi miesten varjoon ovat jääneet Ilmatar, Aino, Louhi ja Pohjan neito, Lemminkäisen äiti (jolla ei ole edes omaa nimeä, "vain"  äiti) ja Marjatta? Teos osoittaa hyvin kuinka naisten voima ja tahto ovat vaikuttaneet maailman menoon ja luoneet uutta, ehjänneet vanhaa.

Emo käski lypsämähän: eipä mennyt lypsämähän.
Itse tuon sanoiksi virkii: "Ei neiti minun näköinen koske sen lehmän nisähän,
jok` on häilynyt härillä, kun ei hiehoista herune, vasikkaista valune." 
- Marjatta, korea kuopus -

Heinäkuun heinien ja kukkien ihastelun lomassa Ähyttär eli Mörri

Kuvat Mörri Seppälä

¤¤¤¤¤¤¤¤       ¤¤¤¤¤¤¤      ¤¤¤¤¤¤¤    ¤¤¤¤¤

Goulson Dave, Kimalaisen kyydissä, matka mesipistiäisten maailmaan (Gaudeamus, 2019)
Kilpeläinen Auli, suomennos
Manner Maria, kansi ja ensilehdet

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Vahva tarina Oriveden leprasairaalan ihmisistä


Kirsti Elliän Lepra - romaani tarjoaa monella tasolla lukijalle vahvoja kokemuksia. Ensin voisi ajatella, että teos leprasairaalasta ja sen henkilöistä olisi pelkästään synkkä ja kolkko, mutta Ellilä on onnistunut kertomaan lämmöllä ja viisaudella sairaalan potilaista sekä työntekijöistä.

Teos perustuu todellisten henkilöiden eli sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon. Ensin leprasairaalassa Orivedellä diakonissana ja johtajana toimi Helmi ja hänen väsyttyään paikalle saapui siskonsa Matilda. Ajankohta on 1920- luvulla, jolloin lepraa, pelättyä spitaalia, sairasti vielä useampi potilas ja sairaalalle oli tarvetta syrjässä isommista asutuskeskuksista.

Kolmas teoksen päähenkilö on sairaalan oma lääkäri Arvid Alho. Hän on lempeä ihminen, joka saa potilaatkin luottamaan itseensä. Hän haluaisi hoitaa potilaita mahdollisimman hyvin, mutta turhautuu sen aikaisiin hoitovaihtoehtoihin. Näin hän turhautuu usein ja turvautuu alkoholin puuduttavaan vaikutukseen. Kirjan loppupuolella Alho mietti näin:

En silloin vielä ymmärtänyt, miten sitovia työ- ja potilassuhteet voivat ola. Miten ison osan ne ottaisivat elämästäni.Uralla eteneminen olisi vaatinut uusiin tehtäviin hakeutumista, mutta juutuin tänne odottamaan milloin lääketiede toisi lepraan ratkaisun. milloin löytyisi lääke, joka pysäyttäisi taudin etenemisen ja säästäisi sairastuneiden elämät. Kun tulin tänne, luulin, että se tapahtuisi piankin, mutta vuodet vierivät eikä läpimurtoa ole tullut.

Näitä miettivät myös muu henkilökunta ja ristiriitoja arkiseen päivätyöhön toivat niukkuus elintarvikkeista, pysyvän henkilökunnan saaminen vaaralliseksi koettuun sairaalaan ja levottomat potilaat ja heidän oikeutensa. Matildakin oli diakonissana sitoutunut kristilliseen elämänkatsomukseen, mutta hän joutui sääntöjen viidakossa miettimään mitkä olivat potilaiden oikeudet. Saivatko miehet ja naiset muodostaa suhteita toisiinsa ja haaveilla perhe-elämästä?

Miksi joku tahtoo luopua tavoittelemasta omaa henkilökohtaista onnea ja haluaa antaa itsensä Diakonalaitokselle? Mikä innostaa uhrautumaan niin kokonaisvaltaisesti? Yhtäkkiä olet velkaa kaikille, mutta itse et saa vaatia mitään keneltäkään.Ja tällaisen kelvottoman vaihtokaupan teet vapaaehtoisesti, jopa taistelet päästäksesi asemaan, jossa voit ilman palkkaa olla kaikkien palvelija. Miksi joku ryhtyy sellaiseen?

Matilda on kokenut aikoinaan rakastumisen ihmeen, mutta päättänyt valita Diakonissalaitoksen. Onko tämä kokemus ollut taustalla, kun hän ensin katsoo läpi sormien kahden potilaan eli Aunen ja Juhon fyysiseksikin muuttuvaa suhdetta? Jos tapaamiset olisi heti estetty tehokkaammin, niin olisko lopun traagiset tapahtumat voitu estää?

Kirjan lopussa paljastuu monta salaisuutta, joita Helmi, siskonsa Matilda, lääkäri ja Aune ovat sisällään kantaneet vuosikausia. Loppu on kerronnallisesti tehokas, saa lukijan hengityksen vaikeaksi. Tähän laitan esimerkkinä erään hijaisen todistajan äänen:

Tavallaan olin mukana, kun irrottivat Juhon hirrestä, vaikka en vielä ollut samalla tavalla olemassa kuin muut. Olin vasta tulemisen vaiheessa, maailmojen rajalla, matkalla kohti ihmisen elämää. Ymmärsin sen tietenkin vasta paljon myöhemmin, sitten kun sisar Matilda kertoi minulle ajoista ennen syntymääni, ja tapahtumista, jotka johtivat katastrofiin.

Leprassa Ellilä on toki kuvannut vaikean sairauden vaikutuksia potilaisiin ja sen aikaista sairaudenhoitoa Orivedellä. Pääosassa ovat kuitenkin henkilöt, jotka tekevät parhaansa raskaissa oloissa ja  joutuvat ratkaisemaan ihmisten kohtaloita kauaksi kantavine seurauksineen.

Ihailen Ellilän taitoa kertoa iso tarina ja saada lukija liikuttumaan ja vaikuttumaan. Kiitos kirjailijalle tästä teoksesta!

Laitan tähän valokuviani Leprasta (kuten kenttäaluetta nykyään täällä sanotaan), koska kirjan lopussa Elliläkin paikkaa kuvailee.

Usein olen kulkenut paikan ohi, aivan vierestä ja siinä olen miettinyt miltä sairaala-alue on näyttänytkään.. On kuulemma ollut iso ja hyvinhoidettu puistoalue rakennusten ympärillä.

Nyt leprasairaalasta on jäljellä  vain muistokivi ja hautausmaa  Ammattikouluntie 1 kohdalla puistikon keskellä. Ympärillä on isoja vanhoja puita, tenniskenttä ja Rovastinkankaan koulu pilkottaa oksien lomasta.





Muistolaatassa lukee:

TÄLLÄ ALUEELLA SIJAITSI MAAMME VIIMEINEN LEPRASAIRAALA  VUOSINA 1905 - 1953.
VIEREISESSÄ  HAUTAUSMAASSA ON  16 SPITAALIA SAIRASTANUTTA SAANUT SAANUT VIIMEISEN LEPOSIJANSA. 
(vuosiluvusta 1953 tosin  on 5 pudonnut/kulunut laatasta pois)



 Hautausmaan rauhaisaa tunnelmaa


Hyvä kirjallisuus liikuttaa ja saa miettimään laajempia kuvioita, tutkimaan uusia asioita. Voikaa te hyvin, Helena Orivedellä


- # - # - # - # - #

Ellilä Kirsti, Lepra (Arktinen Banaani, 2019)
Mustonen Kimmo, taitto
Org Taivo, kansi

torstai 11. heinäkuuta 2019

Aaveiden matkassa Suomenlahden molemmin puolin





Nyt on alitajunta saatettu herkkään ja säikkyyn tilaan! Näin voi käydä, kun lukee ahmien peräkkäin kolme erilaista aavetarina- kokoelmaa. Haamu Kustannus on julkaissut monta hienoa teosta kummituksista..

Aavetarinoita kerrotaan edelleen, oltiinpa sitten kaunpungissa tai maaseudulla. Tutut maisemat näyttäytyvät kuunvalossa toisennäköisinä. Kummitukset astuvat esiin nurkista, joissa ne piileskelevät silloin kuin päivä paistaa, tekniikka toimii ja arkijärki kulkee. Kuun noustessa taivalle alkaa aaveiden ja tarinoiden aika.

Näin kertoo Tiina Hietikko-Hautala alkusanoissa Aaveiden Pohjanmaa, kummitustarinoita maita ja meriltä -teoksessa.

 Aaveiden Pohjanmaa, kummitustarinoita mailta ja meriltä sisältää 10 mielenkiintoista vanhaa aavetarinaa ja legendaa Pohjanmaan alueelta. Sisämaasta katsoen rannikkoseutu on kuin tehty hyville kertomuksille: syrjäisiä saaria, kivikkoja ja kareja, laivareittejä ja satamia, vauraita kartanoita ja laajoja asumattomia alueita.

Pohjanmaalaiset aaveet ovatkin esiintyneet mm. kulttuuritalo Cantoressa Vaasassa, Malmin talolla Pietarsaaressa, Tottesundin kartanolla Vöyrillä, Storskäretin muinaislöydöllä Maalahdessa, Seinäjoen Vanhalla teatterilla ja Mustasaarella kalastajamajassa.

Kertomus Etelä-Pohjanmaan Opisto, Ilmajoki: Labanoffin haamu päättyy sanoihin, joissa hyvin ilmenee myös näiden kirjojen sanoma eli faktat eivät ole aina niin tarkkoja tai voivat ollakin tottakin...

Yhtä kaikki, opiston aaveeksi Labanoff sopii kuin nakutettu, vuosisata sinne tai tänne. Kun astelet hiljentyneen opiston käytäviä, joku siellä kanssasi kulkee. Onko se tekemättömiä tehtäviään katuva kotitalousopettaja vai murheellinen eversti Labanoff? Kuinka vain, askeleitasi seurataan.

Aaveiden kaupunki, kummitustarinoita Vaasasta jatkaa samantapaisilla jutuilla Vaasasta. Jälleen 10 kertomusta ja paikkoina tutustutaan mm. Loftetin taloihin, Backmanin taloon, Wasastjernan taloon ja Palosaaren kirjastoon. Omat lukunsa saavat hautausmaa, metsäpolut ja Pohjanmaan museo.

Usein tarinoilla on pitkä historia, mutta nykyajassakin on liikkunut merkillisiä hahmoja, joista on saatu kaupunkilegenda aikaiseksi. Tällainen on esim. osiossa Suvilahden urbaanikummajaiset - Ninja ja Kuokkamummo. Kuokkamummon suntytarinaa voi selittää näin:

Kuokkamummo on toinen Suvilahteen liittyvä legendaarinen hahmo. Senkin tarina on lähtöisin ihan oikeasta ihmisestä, jonka uskottiin muuttuneen legendaksi mielikuvituksen reippaalla myötävaikutuksella. Ajateltiin, että tämä kansalainen on ollut kenties vanhemmanpuoleinen naishenkilö, joka lienee kerran tai muutaman heilutellut perunamaan kuokkaa pihamaataan lähestyville viikareille. Tällaisia kohtaamisia sattui paljon varsinkin silloin, kun Suvilahti alkoi muuttua mökkialueesta urbaaniksi lähiöksi.

Aaveiden Eesti, kummitustarinoita Virosta on samaa sarjaa, ja nyt kirjoittajina ovat Ville Hytönen ja Tuulia Matilainen. 12 tarinassa esiin pääsevät sellaiset olennot kuin Tallinnan vaeltajat ja Helena, Kolgan paholainen pitoineen, Leevakun pirulaisen tanssimassa, Haapsalun Valkea daami ja Rummun vankityöläiset. Virossa on hyvät puiteet kummitustarinoille: vanhoja linnoja ja kartanoita, päivänvalossa kauniita rantaviivoja, aatelisia ja heidän jälkeläisiään muualta Euroopasta ja neuvostovallan ajan  vaikeudet. Huumoria on tarinoissa mukana, koska "kummituksista kertoillaan Virossa pilke silmäkulmassa, mutta silti ylpeänä. Suhtautuminen aaveisiin on yllättävän luonnollista."

Jokaisessa näistä kirjoista on aina osion alussa paikkaa, taloa tai tilannetta selittävä tietopaketti. Esim. Rannan tuhatvuotinen tammi esitellään näin:

UHRITAMMI KASVAA MUINAISEN KALMISTON JA KESKIAIKAISEN KYLÄHAUTAUSMAAN PAIKALLA/ IÄKSI ARVIOITU 400 VUOTTA/AOVERE-KALLASTE-OMEDU  -TIEN (NRO 43) VIERESSÄ/ TIELLÄ OPASVIITTA/TARINASSA MAINITAAN MYÖS TAMMISTEN PEKSU MÄND, SAASTNAN NOIDANMÄNTY, TÜLIVEREN TAMMI JA URVASTEN TAMME-LAURIN TAMMI.

Laitan siitä luvusta pienen tekstinäytteen tähän.

Myös virolaisen kansalliseepoksen Kalevipoeg kuljeskeli aikoinaan nykyisen Rannan kylän mailla. Liekö tuo sankari noussut unilta Kalevipojan sängyltään, kuten lähistöltä, Alatskiviltä, löytyvää kukkulaa nimetään. Nälkäinen mies ainakin oli, sillä legendan mukaan hän söi suihinsa Ranan kylässä kasvaneen suuren tammimetsän.
Vain yksi puu jäi jäljelle, ja se on säästynyt meidän päiviimme saakka. Nyt se tunnetaan Ranna tuhatvuotisena tammena.

En esittele kirjasarjan Hahmoja tässä ollenkaan, jotta salaperäisyys säilyisi. Yhtenäistä näille kirjoille ovat myös kauniit, tunnelmaan sopivat kannet ja osioiden alussa olevat kuvat. Niissäkin riittää tutkimista - näkyykö kenties ikkunassa outoja heijastuksia?

Erikoiskiitoksen saavat sisäkansien kartat, vaikka eivät niin tarkkoja olekaan (Vaasan kartta on tarkin)  mutta antavat jo heti alitajunnalle suunnan ja houkuttelevat seikkailemaan. Tämä sarja muodostaa oikeastaan sellaisen Erilaisen Matkaoppaiden Sarjan. Teosten lopuissa ovat myös Lähteet, jos haluaa seikkailla syvemmällä historiassa. Ken näille poluille käy....

Kuvat Mörri Seppälä


Unohda kaikki, mitä olet Kalevalasta aikaisemmin lukenut ja kuullut. Sami Makkonen luo Kalevala -sarjakuvassaan (Otava, 2019) uuden maailman tuttujen hahmojen ympärille. Nyt kuva ei ole alisteinen tekstille, vaan nyt erikokoiset kuvaruudut, tummat värisävyt, liikkeen tuntu ja "sisäkkäiset tunnelmat" vangitsevat katseen tutkimaan tarkemmin taustaa ja viivojen vahvuuksien muuntelua. Tämä ei ole tylsä versio paljon käytetystä aiheesta!


Kesän herkkyyden keskellä on turvallista heittäytyä alisten virtojen vietäväksi, huhuilee Helena


//////-----//////-----//////

Hietikko-Hautala Tiina, Aaveiden Pohjanmaa, kummitustarinoita mailta ja meriltä
(Haamu Kustannus, 2013)
Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu
Arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Hautala Tiina, Aaveiden kaupunki, kummitustarinoita Vaasasta (3.painos, täydennetty ja päivitetty, Haamu Kustannus, 2016)
Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu
Arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Hytönen Ville ja Matilainen Tuulia, Aaveiden Eesti, kummitustarinoita Virosta, (Haamu Kustannus, 2018)
Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Lavarunous - vallankumous!


Lavarunokollektiivi Helsinki Poetry Connection on jo 10 vuotias ja se juhlistaa taivaltaan antologialla LAVARUNOUS - VALLANKUMOUS! Siinä on tekstejä 56 kirjoittajalta ja kirjassa on neljä osiota: (Helsingin klubit) POETRY JAM ja RUUSU OPEN MIC, (Mun tarina- hankkeen) NUORTEN OPEN MIC sekä (vuoden 2018) HPC ON THE ROAD-kiertue.

"Tule sellaisena kuin olet" on yksi periaate open mic- tapahtumissa ja kirjoittajien ja esiintyjien erilaiset taustat, kokemukset sekä  runoperinteen tunteminen luovat monitasoisuutta. Mukana voi olla julkaisseita ammattirunoilijoita sekä tuoreita pöytälaatikkokirjoittajia, ikähaitarikin voi olla laaja.

Koska open mic- tapahtumissa noustaan lavalle oman tekstin kanssa, niin myös tämän kirjan runot toimivat parhaiten ääneen luettuna. Ei niinkään paperinhypistelyrunoutta kuin enemmän voimaa ja vauhdinmuutoksia sanojen ja rivien kohdilla.  Omalla äänellä voi leikitellä - kannattaa kokeilla!

RUUSU OPEN MIC- osiossa on 18 kirjottajan tekstit ja aiheet vaihtelevat kaupungista metsään, tennispelaajasta kalastajaan, ostoslistasta listaan suudelmista, lohtupeitosta kasvukipuihin. Taneli Kainulaisen Ruusu open mic- runossa on esiintymiseen liittyvää jännitettä:

...Minä jaarittelen niitä näitä
Normaalin settini seassa oli yhtäkkiä sellaista kummallista juttua ja
pitkiä lauseita mitkä ei etene mihinkään. 
Se oli kuin uni... 

HPC ON THE ROAD- teksteistä voi löytää ajatuksia minusta ja minuudesta, Ihmemies MacGyverista, Sampo Sihvolasta (hänen omin sanoin), äidin muuttumisesta, tulevaisuudesta, hevosista ja pari tekstiä koiristamme. Tässä esimerkkinä Outi-Illusia Parviaisen A Wolfdogista:

...I am a loaded gun
I shoot kisses
and hugs
and half-eaten buns
My paws are Paws
With claws
and my eyes can cut darkness
into slices crisp and see-through thin...


POETRY JAM keskustelee 17 runoilijan äänellä. Esiin pääsevät köyhät, vieraantuneet, rakastuneet ja rakastavat, tervehtyvät ja kuolevat, ystävät ja talon kissat. Ahdistus luonnon puolesta tuntuu Jenni Nikinmaan Alttiimpi rakkaudelle- tekstissä:

...Kuljemme sinne, missä maailma vaeltaa janoisilla, nälkäisillä jaloilla
Sotii vedestä ja leivästä kuin öljystä
Ja luiset kädet taistelevat rottien kanssa tähteistä...


NUORTEN OPEN MIC sisältää rivejä kauneudesta, kriisistä, markkinataloudesta, onnesta lottonumeroilla sekä sumun ja puuterilumen maisemia. Myös toisen ihmisen läheisyys välittyy, esim. Venla Heimanin 3 runoa, keskiosa tässä:

Katson ulos silmiesi ikkunasta
ja pelkään näkeväni
Kädessäni on käteni ja
suussani sanat, joita en sanonut
Jokin minussa palaa loppuun
en tiedä olinko se minä vai sinä 

Antologiassa on runoja suomeksi, englannin kielellä - sekä näitä vuorotellen - ja pari vieraskielistä runoa on suomennettu. Kokonaisuus on tuore, puheenomaisuus luo helppouden tunteen lukemiseen. Joitain tekstejä toki saa miettiä tarkemmin, mikä on aina hyvä haaste omalle tavalleen lukea runoutta! Jokunen laululyrikka on mukana ja kansanlaulumainen runoteos löytyy. Suurin runoista on merkitty omalle nimelle, mutta nimimerkkejäkin on.

Tämä teos on kiinni nykypäivässä, pölyt on puhallettu tunneilmaisuista ja kokoelma kyllä houkuttelee itsekin kokeilemaan lavarunoutta. Henkilökohtaisesti olen esittänyt (tavanomaiseen tapaan) runoja ja pop up- teksteissä irrottautunut itsekontrollista ja tälläinen toisia tukeva ja kannustava lavarunoustapahtuma voisi olla mielenkiintoinen uusi väylä ilmaisuun?

Lavarunous - vallankumous! toimii kyllä nykyrunouden puolesta puhujana, mutta korva kaipaa ihmisäänen mukaan. Siis itse luettava ja nauttiva kielen rytmeistä.

Kirjan ovat toimittaneet Jonna Nummela, Hanna Rentola ja Veera Koivaara. Kiitos!




Muistuttaisin vielä perusteellisesta ja mielenkiintoisesti kirjoitetusta Harri Hertellin Lavaruno-oppaasta (Savukeidas, 2017), jossa on kattavat tiedot lavarunouden historiasta, olemuksesta ja ohjeita kirjoittamiseen, esittämiseen. Siinä on myös hyviä vinkkejä lavarunoustilaisuuden järjestämiseen - ja ne sopivat myös muiden tilaisuuksien ota huomioon - listalle! Laajempi esittely Lukihäirikössä toukokuussa 2017.

Runojen rytmeissä rämistelee tulevaisuus, seuraavaksi jotain suorasanaista tarinaa. Heinäkuussa heinä suus, jos ei allergia vaivaa, Helena

# # # # # # # # #

Lavarunous - vallankumous! (Enostone kustannus, 2019)
Jonna Nummela, Hanna Rentola, Veera Koivaara, toimittaneet
Gokham Burhan, kannen suunnittelu
Katri Niinikangas, taitto

Harri Hertell, Lavaruno-opas (Savukeidas, 2017)

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Aave-balladeja levyllinen



Innostuin ajatuksesta, että voisin kuunnella cdtä, jossa on tarinoita menneiltä ajoilta, kovista ihmiskohtaloista ja levottomista aaveista. Ennakkoasenne oli myönteinen ja kuinkas kävi? Hullaannuin näihin lauluihin ihan niskakarvoja myöten! Vanha soitin pyörittää kiekkoa lähes savuten.

Kuuntelussa on Haamukustannuksen julkaisema Aaveballadeja, jolla on 7 erilaista laulua, tarinat perustuvat vanhoihin Pohjanmaalla kerrottuihin aavetarinohin. Näkökulma on muutettu, nyt saavat äänen juuri aaveet, kummitukset.

Tekijöinä mm. sanoitus Tiina Hietikko-Hautala, säveltäjinä Paula Harju, Max Bäckman, Marko Hautala, Jenni Niemi ja Jussi Nieminen. Edellisten lisäksi levyllä soittavat Juha Kalliomaa, Anssi Rantamäki ja Julius Thölix. Taitavia muusiikkoja, etten sanoisi.

Ensimmäisenä lauluna on Harmaa, rauhallinen, surullinen ja kuulas balladi, jossa esiin pääsevät Mustasaaren Grönvikin kartanon tarinat. Hirmutekoja ovat mm. kirvessurma, pehtoorin hirttäytyminen, sotilaslähetin katoaminen ja venäläissotilaiden teloitus. Harmaa nainen katselee ikkunasta, " mutta harmaana en voinut auttaa ".

Seuraava laulu Mustapukuinen (esittää Noitapastori)  kertoo Vaasan metsäisessä lähiössä iltaisin  ilmestyneestä naisesta, jonka kasvoja kukaan ei ole nähnyt. Hän saa koirat räksyttämään, haukkumaan. Lauluun jännitettä luo hurmaavan käheä mieslaulajan ääni ja kirkkaampi naisääni.

...Mustapukuinen nainen näyttää tien,
jota synti saattaa sitä kuu vain seuraa... 

 Majakan neito on puolestaan tunnettu tarina Harrbådan valkeasta neidosta, jossa veneseurueen mukana oli nuori neito. Takaisin palasi vain miesporukka - mitä oli neidolle tapahtunut? Onnettomuus? Murha? Majakan seutu on kuulemma yhä levoton. Tämä laulu alkaa kauniilla pianon sävelillä ja naisääni kertoo:

...Rannalla kaukana majakka valoa loistaa
veneestä pois tahdon, sen airoissa pahuus on soutaja...

Oma suosikkini on 4. laulu Varjo.  Rokkaavampi tahti ja käheä miesääni vuorossa. Varjo kertoo  Vaasan museon perustajan Karl Hedmannin rakkaudesta esineistöön. Professorin entisen asunnon näyttelytilassa tapahtuu outoja asioita, ja käymättömien kellojen viisarit siirtyilevät itsestään (?).

...Sametti ja hohde kullan
lämpöä ei suo alla mullan
Naama tääkin patsaaks muuttui
siihen sieluni mun tarttui...

Sirpaleet pohjautuu Canteren talossa aikoinaan piikana olleen naisen kohtaloon. Hänen kerrotaan synnyttäneen aviottoman lapsen ja surmanneen tämän. Näin pikkupojan haamu rikkoisi kristallivaasin, hän saisi lasit kilisemään ja maljakot rikkoutumaan. Tälläinen laulu on surullinen, vaikka taustalla soi kaunis kitara.

6. kappale on Haaksirikko, josta mieleen tulee irlantilainen balladi. Taustalla on jännitettä ylläpitävä (pikku?-) rummutus. Merenkurkun saaristosta löytyy Storkäretin hautaröykkiö, joka tunnettiin jo 1500-luvulla. Kalastajat ovat löytäneet hautoja ja muistiinpanojen mukaan haaksirikkounut laiva olisi kuljettanut piispa  Arvid Kurkea ja kulta-aarretta.

Levyn päättää todella kaunis ja tunnelmaansa imevä Kultaiset raamit. Pietarsaaren museossa on muotokuva C.J.Mellbergistä. Hänen perillisensä eivät pitäneet taulun merkillisestä elämöinnistä. Koska kauppias oli aloittanut uransa museon talossa, ajateltiin taulun palaavan kotiin. Taulu pääsi näyttelykierrokselle, mutta sielläkin se häiriköi, joten se palautettiin museolle.

...Taulu heiluu, kuva liikkuu,
silmät oudot nuo katsojaa seuraa 
Joku koputtaa, seinään hakkaa
maalaus pysy ei paikoillaan...

Tässä tarinassa on myös  syvällinen taso, koska teksti huomauttaa "on elämällä raja ja taululla kehys, vaan usko ei mies kumpaankaan". Nämä rivit jäävät soimaan korviin...

Cdn kotelo on tyylikäs ja tekstiliitekin löytyy. Tätä valitettavasti ei kaikista koteloista löydy! Näin lukihäiriöisenä vaan on haasteellista lukea valkoista fonttia tummempaa taustaa vasten- vaikka se on esteettisesti toimiva ratkaisu. Fontin pitäisi olla tarpeeksi isoa, jotta tausta ei ns syö kirjainten reunoja.  Muuta huomautettavaa EN tästä musiikkipaketista löydä!

Ystäväni sanoi, että jos tykkäät levystä niin paljon, niin sano se sitten. OK. Tykkään niin maar perusteellisesti tästä musiikista!





Kumman tunnelmissa voi jatkaa J.S.Meresmaan Lintuhäkin muotoinen soittorasia (Osuuskumma 2019) seurassa. 24 pientä viksahtanutta tarinaa pistää mielikuvituksen liikkeelle. Mitähän kaikkea voisikaan tapahtua ihan tässä tylsässä arjessa- tapahtuuko koko ajan jotain? Soiko puhelin...

Annetaan kaikelle omituiselle, kummalle ja jännälle mahdollisuus ja heittäydytään mukaan!

Jatkoa seuraa, Helena

- - - - - - - - - - -

Aaveballadeja- cd + tekstiliite (Haamu Kustannus 2014)
Kuvitus Suvi Kari, masterointi Sami Koivisto

Arvostelukappale kustantajalta - megaluokan kiitokset kesän parhaasta musiikkikokemuksesta!