Näitkö minut? Todella?

 

Jään jokaisen lukukerran aluksi kiinni Eija Tammiston runokokoelman Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta kansiin. Ensinnäkin kokoelman nimi on kaunein, mihin olen pitkään aikaan törmännyt kirjassa! Nuo kuusi sanaa lupaavat kaikenlaista ja antavat mielikuvituksen liitää ympäriinsä. Kannen piirroksen "kuunaama" on verrannollinen kokoelman runojen sisään päin kääntyneeseen ja sulkeutuneeseen tunnelmaan.  Teos on ohut, noin 70 sivua, mutta todella vaikuttava jokaisella painetulla  rivillään.

Näissä lyhyissä runoissa Tammisto tuo esiin kipeitä kokemuksia lapsena olemisesta, äidin/vanhemman  hyväksynnän etsimisestä, sisaruksen kanssa olemisesta. Kaikki runot eivät aukene heti, mutta osa menee ihon alle kuin terävin lasinpala! Holtittomassa tuulessa- osion runo sivulla 13:

Valot taittavat suupielen varjon

hätäisen verukkeen

miksi on vaikea pitää kaulasta kädestä

edes hetki

rimpuilevasta

 

 

Runot ovat surullisen toteavia, eivät vaadi  ketään muuttumaan tai ottamaan osaa jo tapahtuneisiin kohtaamisiin tai tuleviin. Äiti näyttäytyy kaukaisena, mutta häntäkin voi ymmärtää. Omien vanhempien vanheneminen tekee kipeää, mutta sekin on kohdattava:

läsnä ja poissa:

sairaalan  rautasänky

tytär tai kaksi

vuosikymmeniä

yksi kauas kelluva uimapatja

kiireessä nenäliinoihin käärittyjä mandariineja 

 

Mandariinit ja uimapatjat tulevat vastaan muissakin koelman runoissa, niissä on vahva muistoihin liittyvä taso. Äidin ja tyttären lisäksi siskohahmo kulkee riveillä, hellästi kuvattuna, turvaa antavana.

Sitten nää työntäis sormet korviin ja tulis yö

mutta se olis kirkkaampi kuin aamu

eikä nää näkis enää leikkiä 

 

Kielellisenä ratkaisuna käyttää leikkiville lapsille tyypillistä muotoa tää tekis/nää tekis on mielestäni erittäin onnistunut. Näin lukija "vajoaa" nopeasti lapsenkaltaisemmaksi ja samaistuu runojen kuvaamiin hetkiin. Lapsi on voinut olla näkymätön ja aikuisena sitten etsii  omaa tapaansa olla, antaa ääriviivansa näkyä. Kokoelman päättää toiveikas ajatus: 

Hengitän tasaisesti lakaisematonta valoa

ei pakene enää karkaileva tyttö

mihin tahansa

laskee siirottavat lapaluut

 

Kokoelman osiolla on hienoja ja kuvaavia  nimiä, kuten Sisko on sana ja toinen, Kädet ovat kylmät tai lämpimät vaativat, Lapsi vedessä ja Läsnäolo äkkisyvää. Runot ovat puhekielen omaisia, mutta sisäistä puhetta vahvistavat joissakin runoissa kursiivilla painetut sanat ja rivit.

Tässä olisi tarinan alku

mistä mä alan, mihin lopun,

kun paha olo irtoaa susta, tartuttaa mut? 

 

Olen lukenut Tammiston Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta useamman kerran ja joka kerralla sieltä avautuu uutta. Osa runoista on todella niin teräviä, että lukeminen on lopetettava ja kirja suljettava hetkeksi! Ymmärrän toki, että kaikki lukevat ja kokevat tekstit omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan. Luulen, että moni nainen ainakin tunnistaa tuolta ylisukupolvisia kokemuksia, oman äitiytensä kipukohtia ja epävarmuuden tunteita vanhempana. Jokainen meistä on ollut pieni lapsi, joka hakee paikkaansa perheessään, suvussaan ja elämässä. 

Tämä ei ole lohduttava, positiivisia elämänohjeita pursuava kokoelma, vaan tutkimusmatka lapsuuden jättämiin tunnetiloihin. Kuten alussa totesin tämä on sisään päin katsova runoteos, joten tämä on lahjakirja ensisijaisesti itselle. Rauhassa tutkiskeltavaksi, omia muistoja ja tunteita seuraten...

1 + 1 + 1 + 1 + 1 

Toista ihmistä kohti kurottamista ja yksinäisyyden tunteita on myös Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta, potilas numero 43- teoksessa. Toki kirjasta välittyy Suomen historian vaiheita 1900-luvulla ja suomalaisen psykiatrisen hoidon kehitys, mutta Seilin saaren potilas numero 43 eli Saima Rahkonen tulee lihaksi ja vereksi arkistoista löytyneiden tietojen  sekä kuvitteellisen  ajatusmaailman kautta. 

Näistä kahdesta teoksesta jää alakuloinen tunne ja toisaalta luotto siihen, että löydämme niitä siltoja toistemme luo, jos todella haluamme!

Sydämelliset kiitokset tässä vaiheessa joulukuuta kuluneesta vuodesta Lukihäirikön lukijoille, tukijoille, kustantajille ja kirjailijoille, jotka olette mahdollistaneet nämä nojatuolimatkani maailmalle! Lukeminen ja ajattelu jatkuu - pieni tauko kuitenkin ennen tammikuuta (?). Sillalla sinua odottelee Mörri Seppälä

 

#############   ########

Tammisto Eija, Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta (2020, Enostone kustannus)

Niinikangas Katri, kannen sunnittelu ja kansikuva

Niinikangas Kalle, taitto

Arvostelukappale kustantajalta, ihastuneet kiitokset!

Heikkinen Susan, Pullopostia Seilin saarelta, potilas nro 43 (2020, SKS)

Tuominen Mika, kansi

Itkonen Markus/Tarsa Jaana, graafinen suunnittelu

Valokuvat Mörri Seppälä

Taustaääninä Cozy Winter Cabin Ambience Youtuben taajuudella

Aaveita Tampereella, hirviöitä terapiassa

 

Punatiilikaupunki koskien varrella. Teollisuuden ympärille kasvanut Suomen Manchester - tai miksei Suomen Dubai. Sillä kun on tapana laajeta pystysuorassa, huikeiden korkeiden rakennusten ja maanalaisten viritelmien muodossa. Suomen steampunk-pääkaupunki kaikessa (retro)futuristisuudessaan. Suuruudenhullu kaupunki, joka katsoo tulevaisuuteen, mutta kunniottaa samalla menneisyyttä. Kun mikään ei riitä. Nääs.

Tampereella on monta nimeä ja monet kasvot. Tämä kirja keskittyy niihin varjoisempiin. Vanhoihin ja uudenpiinkin aavetarinoihin, jotka elävät tornitalojen katveessa.

Näillä sanoilla alkaa Rimma Erkon ja Artemis Kelosaaren Aaveiden Tampere, kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta. Alkusanoissa kerrotaan myös Tampereen syntyhistoriasta ja sekä vuoden 1918 sisällissodan vaikutuksista juuri työläiskaupunkiin ja väestöön. Sisällissodan taistelut ovat jättäneet kolektiivisen jäljen myös kummitustarinoihin, koska monissa Tampereen paikoissa aaveena esintyy taisteluissa kaatunut sotias, "kapinassa mennyt". Toki romanttiset kartanot ovat saaneet omat tarinansa tragisten rakkaussuhteiden vuoksi.

Yksi päähenkilö kirjassa on siis kaupunki Tampere. Vaikka itse en enää sillä asu (varhaislapsuudessa kylläkin), niin oman hohtonsa aavetarinoihin tuo aidon muistikuvan luominen kuvatuista rakennuksista - tässä auttavat myös paikkojen esittelyteksti ja kansien mainio kartta.  Suvi Karin kuvitus on miellyttävällä tavalla hämyistä ja kollaasimaista. Oivaa paikallishistorian kertaamista!

Aaveiden Tampere esittelee kymmenen aavepaikkaa Tampereen keskustassa ja liepeillä. Finlayson & Amuri, Tullikamari, Tampereen teatteri, Kalevankankaan hautausmaa, Hatanpään kartano, Pispala ja Haiharan kartano, Ahlman, Pyynikki sekä Milavida ovat kertomusten mukaan niitä paikkoja, joissa hyvinkinkin monet ovat tavanneet olentoja, hahmoja "toisesta maailmasta" tai ainakin kuulleet kopinaa, ryminää ja löytäneet siirtyneitä tavaroita.

Tullikamarin tarinassa Kopisteleva kujeilija esitellään mm.  Valtteri:

Tullikamarin  tiloissa kuuluu kummittelevan ja kujeilevan 13-vuotiaan Valtterin henki, joka on yksi Tampereen tunnetuimpia kummituksia,eräänlainen paikallinen kuuluisuus... Valtteri on tullut kuuluisaksi kenties osittain traagisen taustansa ja nuoren ikänsä vuoksi. Hänen uskotaan olleen punaisten lapsisotilas, joka ammuttiin sodan loppupuolella Tullikamarin läheisyydessä. Tarina ei kerro, oliko kyseessä teloitus vai saiko hän surmansa taistelun luodeista.

 

Hatanpäälle sijoittuu tarina Kavaltajan kartano, jossa esiintyy onnettoman rakkauden tähden ryytyneitä vaeltajia. Yksi niistä on Valkea neito:

Valkoista pidetään puhtauden ja synnittömyyden värinä, mutta se liitetään usein myös kummituksiin kuolonkalpauden symbolina. On toki mahdollista, että neito kulkee edelleen hääpuvussaan ja siksi hahmo on näytytynyt valkoisena.

Valkean neidon on nähty liikkuvan erityisesti puistossa ja Kyynelten polulla, jonka sanotaan saaneen nimensäkin aaveen murheesta. Tiettävästi ylhäistä sukua olleen neidon kerrotaa hukkuneen tai hukuttautuneen Pyhäjärveen.  Mutta pitääkö pelkkä suru levottoman hengen puistossa?

 

Yllä olevassa esimerkissä löytyy myös viitteitä kansanperinteeseen ja kummitustarinoiden symboliikkaan. Yleissivistävää. Pidän myös kirjoitajien tavasta esittää hahmojen kohtaloista kysymysiä. Eihän oikeita ja varmoja vastauksia jo menneiden ihmisparkojen motiiveista saada selville. Aaveiden "kohtaamisilla" ei pelotella, vaan heihin suhtauduaan uteliaisuudella ja lämmöllä.

Aaveiden Tampere ei ole kauhukirjallisuutta, mutta luulenpa, että moni teoksen luettuaan katselee ja aistii herkemmin näitä Tampereen julkisia paikkoja. Tiedän jo yhden ystävän, joka uskaltautui kertomaan omasta oudosta kohtaamisestaan teatterilla...Tampereella...

Saattaa useamalla meistä olla kokemuksia jostain oudosta, järjen vastaisesta tapahtumasta. Ehkä tämä kirja rohkaisee kertomaan niistä - voivat ollakin osa paikkakunnan vanhoja "tuttuja kummituksia" retkillään.

Lopuksi on pakko kehua Haamu kustannuksen teosten ulkonäköön liittyvää tekemistä. Tämäkin on niin hyvin käteen sopivan kokoinen, kaunis "pehmeäpintainen kansi" ja paperinlaatu korkealuokkaista. Lahjakirjaksi tämäkin on erinomainen, ja yhden jo "tonttu paketoikin" Tampereen lähelle vietäväksi...

Kiitos kirjailijat Erkko ja Kelosaari mielikuvitusta kutittelevista tarinoista!

Lisäys: soisin näkeväni ja kuulevani aavetarinoita jossain muodossa Tampere Kultuuripääkaupunki 2026 - hankkeessa nyt tai juhlavuotena 2026. Onkohan suunnitelmissa? Ainesta olisi jo tämänkin kirjan pohjalta toisenlaiseen näkökulmaan teollisuuskaupunkiin.

Lukihäirikkö on nauttinut  muistakin Haamun aavetarinoista: 11.7.2019 on Aaveiden matkassa Suomenlahden molemmin puolin -otsikolla Aaveiden Pohjanmaa, Aaveiden kaupunki ja Aaveiden Eesti.

& & & &    & & & &    & & & &

Lisää outoja tarinoita. Jenny Jägerfeldin ja Mats Strandbergin Frankenstein terapiassa (2020, Like kustannus) on hykerryttävä "potilaskertomus" kirjallisuuden historian hirviöistä. Osa heistä on päätynyt nykyaikaan psykologin vastaanotolle kertomaan traumoistaan, lapsuudestaan ja vaikeuksistaan yhteiskunnissa.

Jos et innostu kauhukertomusten hahmoista sinänsä, niin unohda ne ja lue psykologin tekemät videoitujen istuntojen kirjaamiset, omat henkilökohtaiset mietteet, sähköpostit esimiehelle,  lehtileikkeet tai lähteiden kopiot aitoina psykologisina todisteina. Kirja on niin taidokkaasti kehitelty moneen tasoon, että selväksi tulee, kuinka ihminen on lopulta samankaltainen katsomatta historiallisia aikakausia tai sisäisiä ristiriitoja! Salaviisas kirja, sanoisin.

Toivon, että tämä kirjaa saa paljon lukijoita, vaikka kirjan nimi ja ulkoasu saattavat karkoittaa monia (aikuisia)  lukijoita!

Tähän loppuun on hyvä mainita vielä  Matti Järvisen toimittamat kaksi kirjaa, jotka tuottivat hykerryttävän lukukokemuksen kuluneella viikolla. Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia (2018, Nysalor-kustannus) esittelee nokkelan salapoliisin, joka ratkoo arvoituksia 1900-luvun alun Britanniassa. Musta kissa ja muita kertomuksia eläimistä ja ihmisistä (2019, Nysalor-kustannus) sisältää 16 kertomusta ihmisten ja eläinten välisistä kohtaamisista.

Virkistyneenä jälleen vähän vinksahtaneista tarinoista on hyvä hidastaa vauhtia ja vähäksi aikaa uppoutua muihin harrastuksiin. Kirjakasassani tosin odottavat pari runokirjaa ja dekkari - ainakin. Ehtivätkö joulukuun puolella Lukihäirikköön? 

Nautitaan joulun ajan taiasta ja pysytään omilla tolpilla - varotaan liukkailla! Terveisin Mörri Seppälä hartiaseutu arkana kaatumisesta kotipihalla.

PS. Lukihäiriöinen sai tuta kuinka monella eri tavalla voikaan kirjoittaa sana tampere useissa sijamuodoissa. Uskomatonta!

& & & &    & & & &    & & & &

Erkko Rimma & Kelosaari Artemis, Aaveiden Tampere, Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta (2020, Haamu)

Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu

Huuhuu huimat kiitokset Haamulle arvostelukappaleesta!

Jägerfeld Johanna & Strandberg Mats, Frankenstein terapissa, kauhuklassikot psykologilla (2020, Like kustannus) 

Niitepõld Sirje, suomennos

Valokuvat Mörri Seppälä

Runoja mieheltä miehille

 

Tapani Kinnunen on ehtinyt kirjoittaa ja julkaista jo kymmenen runokokoelmaa (vuosina 1994 - 2020) sekä  neljä omaelämänkerrallista romaania. Täten Kinnusta voi sanoa tuotteliaaksi kirjailijaksi ja hän onkin Turun seudulla tunnettu ja palkittu mm. Varsinais-Suomen taidepalkinnolla v 2016.

Maitoa ja alkoholia on Kinnusen viimeisin runokokoelma. Kokoelmassa kuuluu vahvasti miehinen ääni, joka kertoo kuinka on istuttu lämpimässä lomakohteessa, sen kahviloissa ja baareissa. Huomion saavat torakat, NATO ja sotilaat, kuten myös suomalaiset, jotka haluavat omia tuttuja ruokiaan mutustaa ulkomaillakin.  

ASEMA

Puku

pakattu

matkalaukkuun.

Tuoppi

pöydässä,

iltapäivälehti

auki,

juna

lähtee

tunnin

kuluttua.

Tämä

hetki

on 

runo. 

 

 Politiikka ja työttömien aktivoiminen, kuolema ja ruumisarkku, vanha linnakundi ja  tärisevä mies kuuluvat kuvastoon. Välillä rakastellaan naista rajusti kuin Jimi Hendrixin käsillä.  Markku Into, Eagles, Brian Jones, Mick Jagger ja Ludvig van Beethoven saavat omat hetkensä. 

PELKO

sinkku pyörii levylautasella

kuin maapallo radallaan

pelottaa vain että joku dorka

vetää töpselin irti seinästä

juuri kun kertosäkeen vetävyys

on tarttunut minunkin kaaliin 

Maitoa ja alkoholia on runokieleltään puheenomaista, kuin kahvilan vieruspöytään jaaraamista. Luulen, että tämän kokoelman teksit pitäisi kuulla itsensä Tapani Kinnusen lukemana/esittämänä.  Silloin sanat saisivat ympärilleen sävyjä, kuten huumoria, itseironiaa, sarkasmia ja vimmaa tai kaihoa. Näin keski-ikäisenä naislukijana en saanut paperille painetuista riveistä oikein "uutta irti". Ei tullut yllätyksiä, vaikka joka sivulla sellaista toivoin. Ehkä olen ollut väärässä paikassa väärään aikaan? Teoksen jälkisanoissa kun on:

Nyt on julkaistu toistakymmentä runoteosta sekä neljä romaania. Voi sanoa, että raskaat ovat laulujen lunnaat - mutta kyllä se matka, hitto vieköön, on kannattanut!

Kohdeyleisö tämän kaltaisille runoille löytyy ehkä pieniltä klubeilta, toreilta ja saunailloista. Laita Maitoa ja alkoholia kaverille pikkujoulupakettiin? 

Eletään varovaisesti nyt pikkujouluaikana, että ollaan tolpillamme isomman joulun aikana? Pohjanmaan kautta, Mörri Seppälä

- # - # - # - # - # -

Kinnunen Tapani, Maitoa ja alkoholia (2010, Enostone kustannus)

Juntunen Juha, kannet

Järvinen Riikka, kannen kuva

Niinikangas Katri, taitto

Arvostelukappale kustantajalta - kiitokset!

Sirkusresidenssin demo Kampuksella, osa 3

 

Onni Toivonen ja Merri Heikkilä tennispalloineen

Lähden purkamaan katselijan, kokijan mietteitä sirkusresidenssin demosta Oriveden Kampuksella kiitoksilla. Marraskuun 13. päivän iltana oli jälleen demoesitys Klemettisalin vanhalla näyttämöllä, eikä esityksen valokuvaaminen ollut suotavaa. Nuua companyn ohjaaja Olli Vuorinen ystävällisesti lupasi jälkikäteen lähettää kuvia ja infoa sähköpostiin. Erinomaista asikaspalvelua! Ja nuo kuvat ovat niin taidokkaita ja hyvälaatuisia, että niitä kehtaa katsella monta kertaa! Infopaketista keräsin tähän myös joitain faktoja. Lämmin kiitos Olli Vuoriselle!

Nuua company on nykysirkus- ja visuaalisen teatterin ryhmä, joka yhdistelee esityksiinsä  jongleerausta esineteatterina, kehon ja esineiden liikkeitä ja sirkustaitojen teatraalista ilmaisukykyä mausteinaan musiikki ja valaistus.

Elämän absurdius ja merkilliset arvomaailmat kiehtovat tekijöitä. Meanwhile- teeman vuoksi nytkin katsojien puhelimet olivat suljettuja, jotta katsojat edes hetkeksi irrottautuisivat puhelimistaan ja keskittyisivät välillä johonkin muuhun, olisivat läsnä.

Residenssiaikansa tuotoksen meille esittelivät Onni Toivonen ja Merri Heikkilä taustallaan Konsta Leinosen msiikillinen visio. 

Toivonen ja Heikkilä alottivat hämmentävän esityksensä frisbeekiekkojen ja tavallisten toimistotuolien kanssa liikehtimällä.. Mukaan lavalle ilmestyivät pitkät (vähintään 2 metriset ?) laudat. Niitä voi ilmeisesti hyvinkin tasapainoitella selässä, otsalla miten päin vaan! Oli vaikuttavan näköistä, kun Toivonen riisui teepaitansa pitkä lauta otsallaan (lappellaan totta kai). Hän tanssi laudan kanssa!

Tennispalloja voi suunnata syöttöautomaatin avulla kohti tuolia, kaveriaan ja lautaa. Niistä pallot kimpoilivat tarkasti maaleihinsa ja tennispaloilla voi "haaveilla". Haavit ja esiintyjät olivat välillä sellaisessa kierteessä keskenään, ettei enää erottanut kenen käsi ja jalka oli missäkin kohtaa. Ehkä tähän vaikutti se, etten ollut aivan keskellä esiintymispistettä ja sivummalle kehojen kieli näyttäytyi  eri kulmasta? Tämä ei kuitenkaan haitannut katselukokemusta sinänsä.

Pidin kovasti Toivosen ja Heikkilän ohjelmanumeron energiasta. Ei mitään hössäämistä, mutta esitys oli erittäin fyysinen ja liikettä tapahtui koko ajan. Siirtymät "välineistä toisiin" sujuivat jouhevasti ja selvästi aisti, että lavalla oli kaksi yksilöä yhdessä. Itse en ainakaan  huomannut merkkiäkään mahdollisesta esiintymisjännityksestä, niin rennolta toiminta "lavalla" näytti.

Lopuksi Olli Vuorinen kertoili enemmän demon syntyvaiheista. Alussa voidaan miettiä tematiikkaa ja ne kumpuavat usein miten tekijöiden sisältä. Sitten kokeillaan dramaturgiaa ja "jätetään turha tekeminen". Visuaalisen puolen miettiminen tulee myöhemmin, mutta ääni- sekä valomaailma ovat mukana alusta alkaen. 

Lisätietoa Nuua companysta löytyy mm. täältä: https://cienuua.com/

Upeat valokuvat Jouni Ihalainen.

Merri ja Onni pitkine raakalautoineen

Siinä missä ihailin Toivosen ja Heikkilän taituruutta välineiden kanssa, niin samalla kadehdin sitä enegian määrää ja luontevuutta. Mistä omaan esillä oloonsa saisi jonkilaista voimaa ja terävyyttä? Toki runojen lukeminen ääneen/esittäminen on erilainen tilanne lähtökohtaisesti, mutta jotain tunteenpaloa tai vahvuutta omaan ilmaisuun kaipaan. Tai tilannetta, jossa saisi vähän kokeilla "barrikaadeilla huutamista" silmät hehkuen... Ehkä senkin aika vielä tulee?  Naiskuoro Huutajat - täällä olisi yksi ehdokas!

Tämä teksti on aika kalpea tulkinta siitä, mitä sirkusresidenssien demoja katsellessa olen kokenut. Mutta kaikkeahan ei voi, eikä edes kannata, sanoittaa! Olen päässyt kokeilemaan sirkustaiteen ja sanataiteen yhteensovittamista Orivedellä. Jönklööri Kalla pyysi minua harjoituksiin lukemaan runoja (omiani kaiken lisäksi) ja etsimään taustalle sopivaa musiikkia. Tämä on ollut hieno, opettavainen ja erittäin ispiroiva matka loka- marraskuussa! Duo Jönklööri Kalla & Eloisa olisi voinut jo kokeilla esiintymistä, mutta koronatilanteen vuoksi ensisesityksemme siirtyy ja sen myötä ehkä musiikki vaihtuu yms. Takuulla kirjoittelen tästäkin vielä lisää!

Seuraavaksi varmaan kirjaan tutustuminen, joten sanojen joukossa tanssitaan.

 * * * TERVEYTTÄ JA JAKSAMISTA TUMMINAKIN PÄIVINÄ! * * *

Toivottelee Mörri Seppälä, Orivesi

Tässä vielä ehdotus katseltavaksi: valokeilataituri Kanerva Keskisen kesäinen video: https://www.youtube.com/watch?v=OerjtIjL0No

Linkki ei tuosta aukea - blogger on erittäin hankalalla päällä tänään! Mutta Kanerva Keskinen oli osa Oriveden juhlavuoden Kirjoituskilpailun palkintojenjakotilaisuutta Oriveden kaupunginkirjastolla 24.10.2019. Sekin on jäänyt mieleen hienona ohjelmanumerona!

Thule ja Siperian tuulet

 

Kun ei ole enää kiire minnekään, eikä mistään pois. Voi miettiä, muistella ja kaihota. Kerrata historiaa, verrata maita. Tällainen sees tunnelma vallitsee mielestäni Ville Hyvösen Thule, pieniä runoja armastuksesta- runokokoelmassa. Thule on Itämeri trilogian kolmas teos ja uteliaisuus kahteen aikaisempaan heräsi. Karsikkopuu on vuodelta 2011 ja Sotaraamattu 2014.

MENNEISYYTENI

Älä murehdi hänestä. Hän on minun Inkerinmaani, sinä olet Vienan illat. 

Hän on Leningrad, sinä kanavat ja sillat.

 

Yllä olevassa runossa tulee esiin kokoelman yksi tunnuspiirre: paikoilla ja paikannimillä on on iso osuus runoissa. Loppusoinnut tekevät tästä runosta kevyen, muuten niitä on vähemmän, useimmat runot ovat nykyrunouden lailla ajatusketjuja.

Slaavilainen melankolinen (oma kokemus) pohjavire tulee maiseman kuvauksista ja kokoelman osioiden nimistä: Tule Ultima Thule, Rasvatyyni, Rohkem, Taigan runot ja lopussa oleva yksittäinen pitkä vuodatus Sosnovyi Bor. Kokoelmassa on kaikuja vieraantuneisuudesta, taisteluista, köyhyydestä ja rakkaudesta.

* ohjuspatterin

tykin edessä

perhonen

 

vilkutat sille

pyykkinarun

takaa 

* 

Lukijan eteen ilmestyy ruohotasankoa, viinapulloja, leikkiviä lapsia ja kirkas auringonvalo. Runojen kertojan  ääni on miehen, joka katselee maailmaa ympärillään ja havainnoi ajankulumista ja ihmissuhteita: 

* ruohotasanko

on täyttynyt

autonrenkaista, ja sitten

on valkoinen laiva

 

poikani on kaunis,

meri heittää heinää hänen kasvoilleen 

* 

 

Thulen aloittaa mielenkiintoinen Tule Ultima Thule-osio, jossa on kaksitoista runoa "sekaisin"  suomeksi  ja viroksi. Toimiva kielellinen ratkaisu, vaikka ensimmäinen reaktio oli hämmennys - miksen ymmärrä "mitään"? Rauhallisesti lukien pääsi lukihäiriöinenkin runoihin mukaan. Tässä yksi mutusteltavaksi:

VIRU VIPASSANA

öösel teen

söögisäkist

kengät

itselleni

 

sinun ees

ma nousen ja

ma tõusen 

Thule sopii mielestäni rauhallisiin hetkiin selailukirjaksi: runo sieltä, toinen täältä. Tieto siitä, että juuri tämä on trilogian päätöskokoelma aiheuttaa kieltämättä odottavan olotilan:  seisoo matkalaukkuineen pääteasemalla ja vähän ihmettelee miksi on siellä. Joten on tutustuttava Karsikkopuuhun ja Sotaraamattuun (lähtöpysäkkiin ja väliseisakkeeseen).

Voisin kuvitella muutaman hennoilla viivoilla piirretyn mustavalkoisen kuvan kokoelman sivuille. Runoissa on sellaista (hyvällä tavalla) pysähtynyttä tunnelmaa, että kuvia alkoi syntymään omassa päässä. Tämä on mielestäni aina hyvä asia!

Kirjan kansi on kaunis, siniset sävyt tuovat mieleen jään, meren ja jäät merellä, äärellä.

* 

en voinut nukkua

ikävä puhui

kuin venäläinen radio 

 

* * * 

 

 

Thulen tunnelmiin osui erittäin hyvin Helsingin Sanomien  toimittajan Jussi Konttisen esitys Oriveden kaupunginkirjastolla keskiviikkona 11.11.2020. Selkeästi ja huumorilla höystettynä Konttinen kertoili perheensä elämästä Siperiassa, Jakutanin niemimaalla.

Kulttuurellisten erojen ja yhtäläisyyksien lisäksi hän kertoili Siperian elinkeinoista ja talouspolitiikasta, luonnosta ja mannermaisesta ilmastosta. Surullista oli kuulla, kuinka Siperian ja pohjoisen merenkin alla oleva ikirouta on alkanut sulaa ja millaiset vaikutukset sillä onkaan.

Näistä kokemuksistaan Siperiassa Konttinen on kirjoitellut Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen ja kirjaaan Siperia, suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa (2019, HK Kirjat). Valitettavasti en vielä ole päässyt teosta lukemaan.

Tarinoiden ohessa saimme kuulla äänitettynä munniharpun (märistysrauta, pikkuliru) soittoa. Se on pieni kielisoitin, jota soitetaan näppäilemällä suun edessä. Innostuin kuuntelemaaan moneen kertaan tätä Youtubessa: Jew's Harp, Listen and you will hear it: Valentinas & Viaceslavas at TEDxVilnius. Hauskoja soittajia!

Sielunmaiseman voi löytää runosta, polun varrelta  tai sävelten kuvioista. Näitä mietin lumen leijaillessa pihaan ja sen puita koristelemaan. 

Joulu jotenkin kuiskii korviin taikojaan, Mörri Seppälä

~~~~ ~~~~ ~~~~ ~~~~

Hytönen Ville, Thule: pieniä runoja armastuksesta (2020, Enostone)

Hytönen Ville, graafinen suunnittelu

Arvostelukappale kustantajalta. Tuulessa soivat kiitokset!

Valokuvat Mörri Seppälä

Ilkka Auerin Domowik ja Noidankiro

"Jo nyt hän tunsi houkutusta  tienoota ja valtavaa laivaa kohtaan. Näkymä oli kaiken kaikkiaan satumaisin ja uskomattomin, mitä Vilma kuuna päivänä oli todistanut edes unissaan. Jollain salaperäisellä tavalla se koski hetki hetkeltä enemmän johonkin Vilman sisällä viipyvään lapsenomaisuuteen. Se lumosi hänet ja houkutteli luokseen."Nuo rivit löytyvät Ilkka Auerin Noidankiro- kirjan sivuilta ja mielestäni ne johdattelevat hyvin näiden kahden kirjan lukukokemukseen. Heitä kaikki arkiajattelu hetkeksi ja uskaltaudu outojen hahmojen ja tapahtumien valtaan!Domowik aloittaa nuoren tytön, Vilman, seikkailut uudessa pihapiirissä ja sen naapurustossa. Vilma perii oudolta sedältään Hästebäckin kartanon lähellä Raaseporin linnaa. Mutta kaikki ei olekaan aivan tavallista: kartanon vintillä hiippailee outoa väkeä ja aave naisen hahmossa ilmestyy Vilman eteen - aikuiset eivät "näe" mitään, eivätkä he ymmärrä mitä kaikkea Vilma joutuukaan tekemään puolustaessaan uutta kotiaan ja perhettään.

Hetken hiljaisuusen jälkeen varjoista kömpi noin kolmikymmensenttinen, lyhythiuksista ja tuuheaviiksistä miestä muistuttava karvainen olento. Pöytälampun sammaleenvihreä valo kimalsi sen mustissa karvoissa, harmaissa hiuksissa, hopeisissa viiksissä ja mustassa samettitakissa, johon se oli pukeutunut. Sen toisessa kädessä oli sen kokoon nähden liian suuri piippu ja sen silmät olivat suhteettoman suuret ja pikimustat, mutta valon ottaessa niihin ne kuulsivat kuin syvät, sammalpohjaiset lammikot.

 

Näin esiteltiin kirjan Domowik, joka auttaa Vilmaa selvittämään sukunsa menneisyyttä ja kahden maailman välisiä suhteita. Ylismaa ja Alismaa voivat elää päällekkäin, mutta niiden välisiä portteja on Vilman valvottava.

Noidankirossa Vilma ja ystävänsä (Aatos, Armas, Enni ja Marja) harjoittelevat roolejaan keskikesän juhlan suureen turnajaistapahtumaan Raaseporin linnassa ja samalla he joutuvat puolustamaan maan päällistä maailmaa ja Alismaata tuntematonta suurta vaaraa vastaan. 

Ja Kirokorpi on yksi painajaisten tyyssijoista? Juuri niin. Sen kaltaisille paikoille on ominaista äärimmäisen synkkä tunnelma ja sattumanvaraiset, henkilökohtaisiin heikkouksiin reagoivat tapatumat sekä olennot, jotka syntyvät kunkin kulkijan omista painajaisista. Ne muuttavat myös muotoaan. Sinne saattaa eksyä hyvin helposti.

 

Mielenkiintoista oli lukea Noidankirossa myös kuuluisasta Agnes Af Forsellesin Kymnaasista, joka on tarkoitettu orvoille ja hyljeksityille tytöille. Tästä Auerin kirjasta kirjoitin Lukihäirikössä otsikolla Outoja tyttöjä ja naisia (pm 29.9.1019)

Domowikissa ja Noidankirossa on seikkailuja vihollisa vastaan ja tummempiakin sävyjä, mutta Ilkka Auer onnistuu pitämään tarinoiden pahuuden kuvaukset maltillisina. Jotenkin näitä kirjoja lukiessa ei edes huomaa lukevansa kirjaa, vaan on kuin yksi Vilman ystävistä mukana kartanolla, museossa tai Alismaassa.  Henkilö-/hahmokuvaukset sopivan syvällisiä näihin tarinoihin ja toki sisäkansien kartat auttavat lukijaa mieltämään tärkeiden paikkojen maantieteellistä suhdetta toisiinsa.

Suoran tekstin lisäksi kirjassa on kirjeitä menneisyydestä ja pätkiä esim. Vilman sedän kirjoittamista muistiinpanoista. Ne kuljettavat tarinaa eteenpäin  huomaamattomasti. 

Pidän myös noiden kolmen mainitun teoksen yhteneväisistä kansista. Kymnaasi, Domowik ja Noidankiro ovat samaa kokoa. Kansissa tekstit ovat sama tyylisillä fonteilla  ja etukansien kuvat ovat utuisia ja kiehtovia. Kansien materiaali on mattapintaista "samettimaista pahvia"  (anteeksi, en tiedä tämänkään oikeaa ilmaisua!), joka tuntuu mukavalta sormissa. Aisteille siis koettavaa - tästä tykkää   paperisen kirjan ikuinen fani.

Loppuun tohdin laittaa vielä pienen "oman jutun". Domowikissa Vilma seikkailee Mustassa sirkuksessa ja tapaa erilaisia sirkuslaisia. Johan minä tykkäsin! Omat sirkusharjoitukset ovat tuoneet paljon iloa ja uusia ajtuksia tämän marraskuun aikana...

Nainen kääntyi vielä ennen poistumistaan. "Minusta tuntuu, että tiemme tulevat vielä risteämään", nainen sanoi.

Näin salaperäisesti toivotti kaunis nuori nainen Agnes Af Forsellesin Kymnaasista Vilmalle. Voiko lukijakin jäädä odottamaan lisää tarinoita noita seuduilta? 

En paljasta enempää juonikuvioista  tai oudoista olioista, koska toivon sinun ottavan ITSE nämä kirjat lukuun ja nauttivan pehmeästä kauhusta realimaailman oloissa! 

Lukihäiriöni on jotenkin tänä syksynä ollut vilkkaampi kuin mielikuvitukseni, joten kirjoitusvirheitä taittaa yhä tektissä olla ja ajatuskatkoja korjaamisten jälkeen - tätä tämä välillä on.

Lukemisiin, Mörri Seppälä (hih, sirkustaiteen puolellekin keksin jo oman uuden nimen...)

Hyvä vai Paha puu?

%%%%%%%%%%

Auer Ilkka, Domowik (2018, Haamu Kustannus)

Auer Ilkka, kannen kuvat, kuvitus

Auer Ilkka, Noidankiro (2020, Haamu Kustannus)

Auer Ilkka, kannen kuvat, kuvitus

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitokset suuret!

Taustamusiikkina soljuva Cronicles of Narnia, Winter Woods music & ambience, youtubesta

Valokuvat Mörri Seppälä

Kielirunoja Bobbyssa ja Variksen soolossa

 

Punakantinen Bobby. Tämä runokuva- kokoelma on kuin ystävän ojentama hehkuva joulukukka keskellä harmainta räntäsadepäivää. Ihastuin niin tähän Bobbyyn, että haluankin sen esitellä ennen muita arvoisia kirjoja lukupinossani.

"Lasse kirjoitti runot sarjakuva mielessään ja Iina piirsi sen löyhän käsikirjoituksen pohjalta. Runot ja sarjakuva kertovat joko aivan tavallisen rakkaustarinan, tai sitten hyvin poikkeuksellisen" lukee takakannessa tekijöiden tervehdyksessä. Noista sanoista selviää kokoelman ydin eli teema.

Kokoelmassa ovat täydellisesti tasapainossa teksti ja piirroskuvat! Lasse Hauerwaasin runot ovat selkeitä, ytimekkäitä ja välimerkkejä on niukasti. Tunnelma on kauttaaltaan haikea. Kielikuvissa ovat lentokoneet, lentäminen ja lähteminen, triobiitit, ihmisenä olemisen vaikeus - menneen ajan tunnelmissa.

linnuntietä läpi sydämen

ohi lennät 

koskaan pysähtymättä 

ja verta näkemättä

through the heart as the crow flies

you pass

without ever stopping

or spotting the blood 

 

Suomenkielisinä runot toimivat hyvin ja niiden jälkeen Kasper Salosen englanninkieliset käännökset punaisella fontilla (hieno ratkaisu!) tuovat uuden ulottuvuuden teksteihin. Mielenkiintoista on omalla keskitason (?) englannin taidoilla verrata runoja toisiinsa ja palata miettien miten ne vastaavat toisiaan tai olisiko itse valinnut toisen sanan. Näin runot muodostavat eräänlaisen sanallisen palapelin tai sillan kahteen kieleen.

Iina Silventoinen on käyttänyt piiroksissaan vahvaa viivaa ja kuvat on selkeitä, tyyliteltyjä - sarjakuvamaisia ja mieleeni jotenkin tulevat Tintti- kirjat... Kuvien värimaailma on valkoinen-musta-oranssi-punainen ja tämä sopii mainiosti runojen punaiseen fonttiväriin. Nautin myös kuvien vaihtelevista perspektiiveistä ja mittakaavoista, eri kuvakulmista. Kuvien hahmojen tai kohteiden liikkeet välittyvät hienosti.

 Tällä valokuvalla yritän edes jotenkin havainnollistaa runojen ja kuvan vaikutusta aukeamalla, runot menevät näin:

tulevaisuus muuttaa menneisyyden unelmat painajaisiksi

sukulaiset kuolevat, ystävät sairastuvat, ihailu muuttuu inhoksi

ja rakkaus vaeltaa sydämestä toiseen

kuin aavelentäjä joka ei koskaan laskeudu

muuta kuin tankkaamaan polttoainetta

 

the future changes the drama of the past into nightmare

relatives dies, friends fall ill, admiration turns into loathing

and love travels from heart to hert

like a ghost pilot who never lands

except to fill the tank 

 

Kirjan takakannessa tekijät  kertovat, että "lajissaan tämä teos ei ole ensimmäinen, mutta toisaalta mitään aivan tämän kaltaista ei ole myöskään toista" ja siksi toivonkin Bobbyn päätyvän sellaisten lukijoiden käsiin, jotka nauttivat ns poikkitaiteellisista jutuista eli taiteen lajeja yhdistävistä teoksista!

 Koska runojen kieli on helposti avautuvaa ja samalla sivulla valmiina käännöskin, niin toivoisin juuri tämän kirjan löytävän lukijoita ns tottuneiden runonlukijoden lisäksi muistakin. Anna tämä lahjaksi nuorelle, joka karttaa runoutta. Ojenna tämä aloittelevalle piirtäjälle. Vinkkaa tästä jotain muuta kuin suomea ensimmäisenä kielenään puhuvalle ja lukevalle. 

Tai ota Bobby omaan käyttöön ja tee siitä oman näköisesi. Laita sivujen väliin muistoksi (vanhanaikaisia paperisia) junalippuja, näytelmän käsiohjelma, oman runo ruttuisella kauppalapulla, kesän kaunein orvokki kuivattuna. Bobby on enemmän kuin runokirja - käytä ja täytä sitä lisää?

Usein runokirjoista kirjottaessani epäilen paljastavani liikaa teoksista, joten nyt salamyhkäisesti työnnän Bobbya selästä kohti lukijaa: 

(...) what they really want upside down is the whole world

 

 

 

 

Toinen mielikuvistusta ja kielitaitoa rikastuttava pieni runokirja on Variksen soolo. Sen haikut ovat Rea Lehtosen ja Kiti Saarisen käsialaa. Kiti on myös valokuvannut teoksen kuvat ja hauskat sekä herkät akvarellimaalaukset ovat Ina Jaakkolan 

Haikut on englanniksi kääntänyt Donald Adamson. Kaikki runot eivät kuulemma suostuneet kääntymään toiselle kielelle ja toisinaan käännöksestä syntyikin oma itsenäinen runo. Näitäkin on hauska mietiä kirjasta nauttiessa.

 

Koska haikut ovat lyhyitä, niin yhdelle aukeamalle mahtuu useita haikuja (molemmat kieliversiot lähekkäin) ja kaksikin kuvaa. Haiku voi leijailla valokuvankin päällä maisemassa...kaunista!

Muistutan vielä, että haiga on japanilainen taidemuoto, joka pyrkii yhdistämään haikurunoutta ja kuvaa. Kuvat voivat olla siveltimellä piirrettyjä ja digikuviakin nykyaikana.

 

Lukihäirikkö nauttii lämpimästä kielikylvystä vielä hetken aikaa - ennen tummempia tarinoita ja hyisiä tunnelmia. Marraskuussa ehtii vielä lueskella monta kirjaa? Voikaa hyvin, Mörri Seppälä

 

= = / / / = = / / / = = 

Bobby (2020, Enostone)
Hauerwaas Lasse, runot
Salonen Kasper, runojen käännös englanniksi
Silventoinen Iina, kuvitus ja taitto
Söderlund Henry, takakannen kuva

Arvostelukappale kustantajalta, lämpimät kiitokset Enostone!

Variksen soolo, haikua ja haigaa (2020, Kirjaksi.net)
Lehtonen Rea ja Saarinen Kiti, haikut
Adamson David ja Lehtonen Rea, runojen käännös englanniksi
Saarinen Kiti, valokuvat
Jaakkola Ina, akvarellisarja

Kirja runonlausuntaryhmämme Tertulta - tiesi kuka ihastuu teokseen!

Valokuvat Mörri Seppälä

Taustamusiikkina Musica Etnica Bellissima, Musica Celtica Rilassante Romantiva e Triste

Kauanko lentävät vielä sepelkyyhkyt?

 

Pehmeä metsänpohja ja mutkitteleva polku. Pään päällä kaartuvat vanhat majesteetilliset puut ja auringonvalo siivilöityy latvustosta. Vieno tuuli kantaa lintujen liverrykset korviin ja edessä häämöttää salaperäinen puinen portti. Aukaisen sen ja astun hiekkaiselle rannalle. Vain muutaman askeleen jälkeen hiekka tuntuu terävältä lasimurskalta ja jalkapohjani vuotavat verta. En haluaisi jatkaa, mutta on pakko päästä veden rajaan pelastamaan...

Näin fyysinen lukukokemus Anne Hännisen runokokoelma Sepelkyyhkyt minulle on! Kokoelman alkuosassa matkaajat, turistit kohtaavat vanhaa (välimerellistä?) kulttuuria ja uusinta  muovikrääsää., rauniot houkuttelevat.  Taivas pilvisaarineen kuuluu yhtäläisesti kerjäläiselle ja limenväriselle linnulle.

Vehkojen varjoissa kultakalat

kiertävät suihkulähdettä;

ovaali kuun kuvajainen,

ikuisuuden kahdeksikko.

Painavat sitruunapuut

pystypäisten sypressien keskellä.

Yli puoli vuosituhatta vanhat pylväiköt

ja muurit ääneti (...) 

 

Näitä luonnon ja kulttuurimaiseman kuvaksia seuraavat isommat teemat. Ajan janalla ovat unet, tosi ja totuus. Valta ja elämä - arpanappula tai shakkia? Jumalakin on vain sivustakatsoja.

Aika vie samalle viivalle:

kohtaamisen ja katoamisen pisteet yhtyvät.

Naapurit, nuori ja vanha, eivät tienneet usein tavatessaan, että

ovat oleva samaan aikaan ruumishuoneella vieretysten (...) 

Pääsemme sukeltamaan myös taiteen ja luomisen maailmaan. Kuka on vapaa sielu? Onko hyvää tekevää rakkautta vai onko kaikki onnetonta roolipeliä tai unenpyörää?  

Vuosikymmenet yhdessä ollut jää yksin eikä kestä sitä.

Aina yksin ollut ei kestä edes yhtä kohtaamista. 

Seuraavaksi alkaa se ahdistava lukukokemus! Koska niin vahvoilla kielikuvilla Hänninen tuo eteen ihmisen typeryyden ja julmuuden. Villieläimiä markkinoilla, turkiseläimiä, kidutettuja eläimiä, huvimetsästystä, tuhottuja elinalueita.

Karhunkainen suojaa itsensä:

kuivuessaan se päällystää itsensä lasinkaltaisella aineella.

Selviytyjämestari.

Ei selviä aina enää. 

Kokoelman loppuosa on kevyempi (lukijalle), koska nyt nostalginen lapsuuskodin (?) pihapiiri ja ihmissuhteet kuvataan lämmöllä ja kaiholla. Vuodenajat kulkevat omaa tahtiaan, mutta Hänninen on luonut niihinkin ihan uutta sanastoa ja mielikuvia.

Pihalla miehet imevät tupakan äidinrintaa,

istuvat katse pitkin ei-mitään.

Pihlajat tuoksuvat, peipposet riemuitsevat,

jossain aivan lähellä elämä, muutaman askeleen päässä,

muutaman katseen joita ei katsota enää. 

 

Kokoelmassa on monia koko sivun mittaisia runoja ja myös muutaman rivin mittaisia aforistisia ajatuksia sarjoittain. Runot ovat ns runorunoa eli kuvailevaa (luontosanasto) ja vertauskuvallista. Välimerkkejä on niukasti, mikä tekee tekstistä helposti silmäiltävä.

Kaikki runot eivät ehkä aukene heti, mutta eihän aina tarvitsekaan (oma mielipide). Mitään kevyttä välipalalukemista Sepelkyyhkyt ei ole! Ehdottomasti nostaisin tämän tärkeänä teoksena esiin sen kauniin kielellisen tason vuoksi, mutta ennen kaikkea sen luontoa ja eläimiä puolustavan puheenvuoron takia! Tärkeä kirja.

Erityismaininta kannesta. Satu Ketola on loihtinut hienot paperikannet, joiden kuvioita saa hetken katsoa, jotta silmä hahmottaa tunnistettavat olennot.

Runoja rustaavana voin täysin rehellisesti sanoa, että Sepelkyyhkyt on juuri sellainen kokoelma, jollaisen olisin toivonut itse osaavani joskus tehdä. Olen aivan varma, että seuraavilla lukukerroilla löydän uusia ulottuvuuksia ja mielleyhtymiä syntyy myös vuodenajan vaihtuessa.

 

Valokuvia suomalaisessa metsässä pääsee ihailemaan uutuusteoksessa Metsä minussa (2020, Kustannusosakeyhtiö Parvs). Tämä kaunis ja sydämeenkäyvä "taidekirja" on luontokuvaaja ja kirjailija Heikki Willamon kunnianosoitus metsiemme linnuille, kasveille ja tunnelmille. Monet kuvat ovat mustavalkoisia (veistoksellisia kohteita) tai tumman sävyisiä otoksia - kuten metsän hämärään sopiikin. Tämäkin teos sopisi jokaisen luettavaksi ja katseltavaksi - emmehän halua näitäkään näkymiä menettää?

Luonnonystävä kiittää tämän kirjoituksen lukemisesta ja toivoo pieniä tekoja luonnon hyväksi - ennen kuin on myöhäistä.

 Lukihäirikköön on tulossa kirjoja esittelyyn, mutta voi olla, että joku kiinnostava kulttuuritapahtuma "työntyy" väliin. Mielekästä syyshämärää ennen jouluhössötyksiä, Mörri Seppälä (lähes peikko siis itsekin)

¤ - ¤ - ¤ - ¤ - ¤ - ¤

Hänninen Anne, Sepelkyyhkyt (2020, Aviador Kustannus)
Ketola Satu, kansi

Enkelsaari Oona-Emilia, taitto

Arvostelukappale kustantajalta, erittäin lämpimät kiitokset! Taustalla hentona Flauta de bambu e Teclados para Meditacao e Relaxamento, Youtube 

* Kuvat Mörri Seppälä

Jännitystä teatterissa ja Mustassa linnassa

 

Musta linna taustanaan Kampuksen Sointula

Aasinsillalla rämistelen heti alkuun. Koska tunnelmat osuivat hienosti limittäin, niin kerron ensin nautittavasta teatteriesityksestä. Olin katsomassa Oriveden Taistolla lauantaina 3.10. Tee Teatterin komediallisen  Perunavelliä, Konstaapeli  Pasanen! Käsikirjoitus työryhmän ideoista Outi Söderholm, joka myös vastasi ohjauksesta.

Perunavelliä, konstaapeli Pasanen! on absurdi, englantilaistyyppinen murhamysteeri. Näytelmän hahmot ovat ihanan karikatyyrisiä ja näyttämön lavastus musiikkeineen tummaa, vinksahtanutta ja kiehtovaa.

Tarinaan kuuluva kaappikello, joka lyö vain Kartoffelin suvun jäsenen kuollessa, on voimakas kauhuleffan elementti. Tämä mielikuva liittyy sopivasti  Musta Linna ja muita outoja tarinoita - teoksen, jonka on kirjoittanut Lucilla Lin.

Miten ihanan outo tarinakokoelma Musta linna onkaan! Kuin aikakapselissa kirjan tarinat kattavat jo mennyttä aikaa, nykyistä hulluutta ja tulevaa. Kauhutarinoiden joukossa on tieteisseikkailua ja mytologiaa, fantasiaa. En ole näidenkään genrejen asiantuntija, mutta minua viehätti näissä kielellinenkin taso, koska jokainen tarina oli aidontuntuinen käytetyn sanaston avulla ja näin syntyi "mahdollisia" tapahtumapaikkoja ja tunnelmia. Tämä säilyi koko teoksen ajan tietty jännite ja uskottavuus.

Kokoelman aloittaa Menneisyyden mysteerit-osuus. Tarinoissa kerrotaan suoraan tai kirjeiden vaihdon kautta aatelisista, sotureista, itämaisista posliinikupeista, jäädemoneista ja erikoisista luista. Ote Pitkät luut-tarinasta:

Hän alotti sekavan selostuksen siitä, miten luut eivät missään tapauksessa voineet kuulua ihmiselle. Ei edes pitkälle miehelle. Luiden rakenne ei muistuttanut ihmistä, ihminen ei ole niin notkea, kallo on vääränmallinen, kasvonpiirteet ovat kasvojen luuston perusteella ollet aivan erilalla kuin yhdelläkään tunnetulla ihmisrodulla - hän näytti minulle piirtämäänsä luonnosta  siitä, miltä kasvot näyttäisivät.

 

Kuvitellut maailmat koostuu viidestä kertomuksesta, joista tulevat mieleen "poikien seikkailutarinat". Näissä tarinoissa on outoa tunnelmaa, mustaa maisemaa, myrkkyä puussa ja yhteisöissä, sotia ja luonnonlapsia.

Kysyin, miten he oikein juttelivat esi-isiensä kanssa, ja he kertoivat vain seisovansa alttarin edessä, lausuvansa oikeat rukoukset tällä erikoiskielellä ja heidän mielestään esi-isät vastasivat takaisin. En tiedä, miten oman kultturimme tiede tulkitsisi tuollaisen. Eiväthän he kaikki voi olla mielipuolia ja kuulla harhaääniä.

Edellinen esimerkki on Esi-isien kieli -tarinasta (jossa tehokkaasti jälleen kirjeenvaihto-rakenne) , joka on käytetystä aiheestaan huolimatta aivan uudenlainen versio. Sama koskee koko kokoelmaa: lukijana ja kirjoittavana hämmästelen vähän väliä "vanhasta uutta" - tarinankerrontaa. Taidokasta!

Dystopioiden lumoihin pääsee luvussa Synkkä tulevaisuus.  Koko maailman vihollinen on näistä ensimmäinen ja mielestäni kirjan mielenkiintoisin tarina. Se on väkivaltainen, mutta maisemakuvaus ja henkilöhahmot on tuovat mieleen elokuvallisen toimintapätkän. 

Vihreä kaupunki on aluetta, jota ennen kutsuttiin Shoreditchiksi. Joskus kauan sitten se oli taiteilijoiden ja boheemien leikkikenttä, sitten jatkuvasti hullumman ja hullumman porukan reviiriä, kunnes lopulta se muuttui tavallaan omaksi vapaakaupungikseen, jossa valtaa piti yksi kaupungin tärkeimmistä ekoryhmistä Vanhat energiasyöpöt rakennukset revittiin alas ja tilalle rakennettiin uusia taloja mahdollisimman ympäristöystävällisin keinoin.

Muissa tarinoissa keskeisiä ovat tietoverkot ja niiden kaatuminen, vapaat kaupungit, Palvojat, Isännät ja Viimeinen ihminen. Pelottavaa näissä tarinoissa on niiden mahdollinen toteutuminen. Luontokatastrofit ja ihmisrodun katoaminen maapallolta eivät ole vilkaan mielikuvituksen tuotetta pelkästään, kun miettii nykytilannetta. Nämä tarinat voisivat toimia varoittavina esimerkkeinä ja pysäyttäjinä.

Neljän kertomuksen Mahdollisuuksien maailma- luku esittelee siirtokuntia, avalaisia, salaperäisiä sektoreita kaupungissa. On ikuinen talvi, Jääkaupunki ja sen ympärillä demonit. Ihminen ei aina tidä elääkö hän todellisuudessa vai nostalgiamaailmassa kuin akvaariossa. Kokoelman lopettaa tehokkaasti lyhyt "välähdys" Musta levy, josta lopun rivit:

Jos me ikinä jäisimme kiinni, olisi se tietenkin skandaali, muta olen sitä mieltä, etä me ratkaisimme ongelman tavalla, joka soii meille jokaiselle: Sagan sai lähettää toiveensa tähtiin, me huolehdimme maailmamme turvallisuudesta, vihamielinen muukalaisilaji saa varoituksensa, ja mahdolliset mustan huumorin ystävät tähtien takana arvostavat taatusti työtämme. Ystävälliset muukalaiset, tervetuloa, mutta valloittajat, varokaa taistelohikäärmeitämme!

 

 Musta linna ja muita outoja tarinoita on innostava kokoelma, koska se vie lukijaansa eri aikakausiin, eri ympäristöihin, eri juonenkuljetuksiin ja tyyleihin. Kertomukset ovat ajalta 2012 - 2020 ja ne ovat joko uusia tai aikaisemmin ilmestyneet esim. antologioissa ja Usvassa (spekulatiivinen verkkolehti).

Tätä kokoelmaa ei oikein voinut lukea ahmimalla, koska joidenkin voimakkaiden kertomusten jälkeen oli yksinkertaisesti hengitettävä ja annettava tekstille aikaa avautua ja ottaa oma tilansa. En osaa paremmin selittää tällaista lukukokemusta, mutta pinnallisemman lukemisen alla on "ihaileva kirjoittaja-lukija", joka haluaa nauttia pienistä yksityiskohdista toisen kirjoittamassa tekstissä.

Kirjan takakannen mukaan Lucilla Lin on taidehistorian MPhil ja  museossa töissä. Jotenkin hienovaraisesti tämä välittyy älykkäänä otteena teksteissä. 

Kirjan kannet ovat juuri oikean tummat ja rappioromanttiset - valkoista koristeaihetta myöten. Kannattaa tutkaila fyysisen kirjan ulko- ja sisäkannetkin.

Mustan linnan Menneisyyden mysteerit- osio on tyylistään vanhaa kauhua (oma määritelmä) ja mieleen tulee Sakari Topeliuksen kauhuromaani Linnaisten vihreä kamari, vuodelta 1859. Yllättävän hyvä!

Vinkkivä: lokakuun lopulla on Pyhäinpäivä, kekri ja Halloween. Musta linnan tarinoista saa sopivaa tunnelmaa...

Vielä ei-kirjallinen huomio. Olen ns. postisaurus eli yhä lähettelen posteja ja kiinnitän huomiota postimerkkeihin, lähinnä esteettisestä näkökulmasta. Musta linna saapui postipaketissa Englannista ja mikä hauskuus olikaan bongata postimaksua osoittava tarramerkki! Lukihäirikkö iloitsi tämän bloginsa kautta uudesta ulottuvuudesta. Pieni juttu, mutta bonuksena arvostelukappaleen lukemiselle. Terveiset sinne sumujen saarelle!

Tänään Orivedelle osuivat ensimmäiset kokeelliset lumihiutaleet, mutta eivät vielä valkaisseet maata. Lokakuu rientää tapaamaan marraskuuta, muttavielä ehtii vaikka runokokoelmasta naputella. Toivon näin ja alan selailla Mustaa linnaa uudelleen vihreän kynttilän liekin lepatuksessa.

Voikaa hyvin, olkaa varovaisia, mutta nauttikaa elämästä! Mörri Seppälä

Siikanevan portinvartija

^^^  ^^^^ ^^ ^^^^ ^^

Lin Lucille, Musta linna ja muita outoja tarinoita (Nysalor-Kustannus, 2020)

Sakkara Henna, kansikuvat ja kannen ulkosu

Järvinen Matti, taitto

Kirja suoraan kirjailijalta, sydämelliset kiitokset!

Taustamusiikkina Loreena McKennitt, The Books of Secrets youtube-toistolla

*kuvat Mörri Seppälä

Kehon ja mielen tasapaino sirkustaiteessa

 

 Keskiviikkona 14. lokakuuta Oriveden Kampuksen sirkusresidenssijakson demoa esitteli Mari Hannonen. Hänen lajinsa on ilma-akrobatia ja sen lähtökohtanaan  Hannonen oli pohtinut oman kehon, kivun ja mielen tasapainoa.

Hannonen esitteli somatiikan käsitettä (mm. pilates, Feldenkreis-menetelmä ja Aleksander-tekniikka noudattavat sen periaatteita), TRR- menetelmää (Tension releasing exercises, jossa stressi puretaan kehoa tärisyttämällä) ja  näytti videolta omia kokeilujaan haukotuksen ja kiskottelumenetelmän vapaista liikkeistä.

Erittäin mielenkiintoisena kuuntelin Hannosen ja muiden sirkustaiteilijoiden kertomuksia suhteesta fyysiseen kipuun. Se on jopa suotavaa ja se olla toimia motivaattorina teknistä temppua tehdessä.

Jäin miettimään myös Hannosen toivetta saada teknisiin temppuihin  samaistettavuutta, empatiaa. Ilma-akrobatiassa itse trapetsille astuminen  on aina jännittävä kohta. Miten sen hetken saisi pelkoineen ja epäröimiseen ilmi katsojalle? Miten näyttää se, että taiteilija voittaa pelkonsa?  Miten teknisen osaamisen rinnalle saisi luotua tarinaa ja tarkoitusta ko temppujen  tekemiselle? 

Jälleen asiavirheet ovat omiani! Yritin niin keskittyä mielenkiintoiseen iltaan ja samalla jotain kirjata muistiin. Keskustelua syntyi yleisön joukossakin ja oma pää nautti myös tällaisesta pohdiskelevasta lähetymistavasta. Mikään ei ole ole varmaa, vaan jokainen tulkitsee asioita erilailla - jo oman kehonsa kautta, koska se on koko ajan läsnä.

Kiitos Mari Hannonen ja Sirkus Faktori! Tavalliselle katsojalle nämä demot antavat paljon uutta ajateltavaa ja arjesta kohottavia kokemuksia.

Tuolit ovat valmiina maneesilla, kun Werner hypähtää verhojen välistä. Kaksi volttia eteenpän, hyppy ja pysähdys, maneesin reunassa hidastettu käännös vasemmalle, sitten oikealle, kädet sivuilla vastanottamassa ablodeja. Itsevarmuutta uhkuen hän hymyilee viimeiselle riville saakka.

Taivas, miten komea hän on, nuorimman poikani nuorimmainen, mustissa nahkahousuissaan ja kultakimalteisessa härkätaistelijan takissaan. Paso Doble soi. Virvelirumpu ja kitaroiden voltit, ja trumpettien fanfaari, joka käy päälle ja leiskahtaa kuin punainen vaate. Nostaa ihokarvani pystyyn. 

 

Näin kaunista ja aistikokemuksia kuvailevaa tekstiä on kirjoittanut Maritta Hirvonen esikoisromaanissaan Komediantit   (Stresa, 2020). Sirkusmaailmaan sijoittuvassa teoksessa matkataan Arabella Schreierin ja hänen perheensä mukana Keski-Euroopassa.  Sirkusyhteisö kokee vaikeita aikoja, mutta myös iloa ja yhteenkuuluvaisuutta taiteilijapersoonallisuuksien ja yleisön kanssa. 

Perheyhteisön lisäksi mukana on kuvausta yksilön halusta ja intohimosta luoda taidetta, sekä olla osana isompaa taidekokemusta. 

Pakolaisuus ja sodan pitkät varjot tulevat hyvin esiin teoksen kirjeenvaihto-osuuksissa lapsuuden aikaisen ystävän kanssa. Kuka muistaa mitäkin? Mitä kannattaa kantaa mukanaan ja mitä unohtaa? Millaista oli elämä DDRn puolella ns. normaaliperheessä?

Tämän monitasoinen kirjan haluaa lukea heti kohta uudestaan löytääkseen uusia yksityiskohtia hahmoista ja maisemista!

Muististani kaivoin vielä hauskan ja surullisenkin kirjan sirkuksesta: Yoko Tawadan Muistelmat lumesta ( Fabriikki Kustannus,  2019). Se kertoo kolmesta jääkarhusta ja muuttuvasta maailmasta. Suomennoksesta vastaavat Meeri Alinen ja Erkki Vainikkala.

* * * * * * * * *

Häkeltyneenä entistä enemmän näistä "sirkusmaailman" pienistä herkkupaloista odottelen jälleen seuraavien residenssijakson taiteilijoiden näytöksiä ja/tai analyysejä Klemetti-salin vanhalla näyttämöllä!

Toivon teille terveyttä ja ilon hetkiä lokakuun päiviin. Seuraavaksi pääsenkin vähän synkempiin tunnelmiin kirjan parissa, Mörri Seppälä

Kuvat Kampukselta Mörri Seppälä

Taustamusiikkina (pitkästä aikaa!) Pink Floyd, The Wall (youtubesta)

Fiilistelyä Kai Kuutamon esityksestä

 Sirkustaitelija Kai Kuutamon käyntikortti

 

Syyskuun loppupuolen päivät ja illat ovat ollet merkillisen lämpimiä ja kuulaita, maisema värikylläinen. Samalle illalle osuivat silmiin sanat Oriveden Kampuksella ja sirkustaidetta, niin sinnehän sirkusfanin oli lähdettävä! Rauhallisesti kävellen ja matkalla luontopolulla kuvaten seuraavaan blogipostaukseen  arvostelukappaleen kantta. Rentouttavaa ja terapeuttista.

Muistelin siinä samalla, että Lukihäirikössä esittelin Emma Vainion Sirkus nyt: suomalaisen nykysirkuksen tekijöitä, tarinoita ja historiaa (Kustantamo S&S, 2019), päivämäärällä 13.8.2019. 

Nyt olin menossa katsomaan jotain ihan innokkaana kokijana, eikä tarkoitus ollut ottaa hössöttävän reportterin roolia, joten ei ollut muistiinpanovälineitä mukana ja digikamera (kassissa!) ei tullut mieleenkään koko aikana.... Siksi vain pieni kuva käyntikortista tuossa kuvituksena.

Klemetti-salin vanhalla näyttämöllä oli sirkustaiteilija Kai Kuutamon (oik. Kaj-Mikael Schüt. Sori, lukihäirikkö varoitti vaikean nimen "sotkemisesta" lisää!) residenssiajan demonäytös. Karu, korkea tila metallisine tikkaineen ja paljaine tiiliseinineen loi industrial tai dark sin city- tunnelmia.

Musikki oli vaikuttavaa, tummaa. En osaa kuvailla, enkä saanut mistään nimestä kiinni, mutta tärkeä elementti tässäkin esityksessä. Pieni iloinen lurittelu ukulelellä/banjolla tmv oli kuin sitruunainen potku.

Varsinainen esitystila ja tuolit sen ympärillä muodostivat klubimaisen , intiimin tilan. Harvoin olen noin läheltä mitään sirkusesitystä kokenut. Se ilman muuta vaikutti "hypnoottiseen tilaan vajoamiseen".

Mitäpä osaa katsoja kertoa itse esityksestä? Ilman oikeita termejä tai taustatietoja? Illuusioon uppoutumisen lomassa "huomasin" Kai Kuutamon jongleeraavan mm. renkailla.  Asusteena pitkä tumma kaapu ja valkoista paidasta pilkottaen toi mieleen papin tai muun uskonnollisen hahmon. Koska esitystila oli niin pieni, niin renkaista näytti välillä muodostuvan sädekehä ko hahmon päälle. Mielenkiintoista! 

Pöydällä Kai Kuutamo sai 1,2,4 ja ties monta palloa liikeeseen, samaan tai eri suuntiin, pysymän pöydällä, käsissä ja päällä/päässä. Ihan kuin turhautuneen miehen yritystä hallita asioitaan?

Vielä sermin takaa astui hahmo, jolla oli miekkailukypärä päässä, vain esiliina päällä ja veitsiä (miekkoja?) käsissään. Tästä hahmosta syntyi mielikuva raivokkaasta keittiönhengettärestä, jolla alkoi mitta olla täynnä. Myönnän että nyt pieni esitystila alkoi tuntui liian ahtaalta - pysyvätkö nuo teräaseet aivan varmasti taiteilijan käsissä? Ihan pakko noilla on jongleerata?!  Ainakin siinä minun tuolin kohdalla? Ei vaan, oma musta huumori pilkahti - luotin kyllä taitoihinsa.

Lavastus oli niukka, pöytä ja tuolit katsojille. Yleisvalaistus oli himmeä,  joten pöydän päällä roikkuva  lamppu muodostui yhdeksi näyttämän hahmoksi: Kai Kuutamo välllä laittoi sen kädellä ohjaten liikkelle...pyörimään, heilumaan. Tämä visuaalinen yksityiskoha toisaalta loi jännitettä ja toisaalta tasasi edellisen jakson tapahtumat siirtymävaiheessa. (Miten tämä oikeasti kerrotaan?) Tehokkaat tauot syntyivät tästä.

Lisää oikeita tietoja löytyy facebookissa Kai Kuutamo & sirkussirkus ja #lifebecomesus.

Jostain merkillisestä tunnelmasta yritin esityksen jälkeen palata ja keskittyä kuuntelemaan (eikä vain pölisemään omia juttuja) sekä taiteilijan, että parin muun yleisössä olevan mielipiteitä. Tämä oli hyvä tuokio, koska monesti olisi kysyttävää tai ainakin kiitoksia sanottavana esiintyvälle taiteilijalle, mutta harvoin pääsee rauhassa kommunikoimaan.

Mukana oli myös Maarit Utriainen Sirkus Faktorista, joka oli järjestämässä Kampukselle tätäkin residenssijaksoa. Ymmärsin näin, että mahdollisesti tänä syksynä voisi olla kolme eri taiteilijaa samanlaisilla jaksolla ja heidänkin demoesitystään pääsisi katsomaan.

Lämmin kiitos jokaiselle mukana olleelle! Tällainen outsider (ei sirkuspiireissä mukana) sai kokea jotain hämmentävää syysiltana.

Kaikki mahdolliset virheet minun ja korjaan innokkasti ne, jos joku pyytää!

Miksikö naputtelin tällaisen sekavan ja faktoja karttavan postauksen? Kolme syytä oikeastaan. Ensimmäisenä muistutus, että moniin tilaisuuksiin voi lähteä yksinkin! Nyt itselleni ei tullut edes mieleen kysyä ketään seuraksi, koska halusin rauhassa ottaa kuvia seuraavaa postausta varten. Arvasin myös reagoivani sirkusesitykseen voimakkaasti, niin halusin rauhassa "vajota tiloihin".

Toiseksi halusin tuoda esille Sirkus Faktorin ja nämä residenssijaksot. Olen jälleen kerran tohkeissani  mitä kaikkea hienoa ja erilaista Oriveden Kampuksella tapahtuu! 

Kolmas syy aivan henkilökohtainen: (nyky-) sirkusfanina tunsin päässeeni osaksi tätä kiehtovaa taidemuotoa, vaikka "vain" katsojana/kokijana. Saahan sitä kömpelö ja  huononäköinen lahopää haaveilla jostain oudosta "temppuilusta"? 

Haaveilen voimalla eteenpäin! Kalenterissa jo muitakin Kampuksen tapahtumia, joten siellä törmäillään, Mörri Seppälä

ps. Yritin korjailla pahimmat virheet tekstissä. Häiriö oli aktiivinen ja yhden sanan korjauksen jälkeen koko lauseen rakenne jäi ontumaan - sitä vaan ei heti huomaa. Enkä tällä korjaushetkelläkään taas kaikkea huomaa. On päästettävä irti ja luotettava lukijan armollisuuteen. Ainakin tein taas, mokasin, korjasin enkä enempään  pysty.

Kaunis Kampus lammen takaa

Taustalla youtubesta Cirque du Soleilin Alegria ja Varekai

Pieni taikakauppa - tervetuloa!

 

Avasin kirjekuoren, josta tupsahti syliin Haamun Pieni taikakauppa ja ensimmäinen reaktioni oli: "Oooooh! Ihana!" Eikä tuo ihastunut tunne ole laantunut. Tämä on oikeasti jälleen herkku aikuiselleKIN kirjoittajalle, koska joku alitajunnan salkku avautui ja sieltä useampi Idea alkoi heti vaatia tarkempaa huomiota ja ruokkimista.

Pieni taikakauppa on fantastinen kirjoitusopas, joka on "suunnattu kirjoittajille noin kolmannesta luokasta ylöspäin" - ehdottaa takakansi. Ei onneksi yläikärajaa mainittu.  Mervi Heikkilä ja Anne Leinonen ovat onnistuneet kokoamaan pieneen 108 sivuiseen teokseen ytimekkäästi seikkailutarinoiden, satujen ja fantasioiden ominaispiirteitä, yleisiä hahmoja ja käytettyjä juonia. Kirjan omaperäinen ja viehättävä kuvitus on Brocin.

Astukaamme nyt sisään taikakauppaan. Ensimmäisenä kohtaamme saatesanat Taikakaupan asiakkaalle. Leimu-Lohikäärme johdattaa pienelle kierrokselle ja heti alkuun tutustuttaa harjoitusten oheen liittyviin  symboleihin eli liekkeihin ja kristallipalloon. Niiden avulla voi kokeilla eri tasoisia harjoitelmia ja napata kirjoitusideoita. Samoista symboleista on ohjeet myös Ohjaajalle tai opettajalle- luvun kohdalla.

Ovi avartaa meille fantasian piirteitä ja tyyppejä. Sieltä otan hauskan esimerkin harjoituksesta:

Taikaesine tubettaa (3 hattua, vaikeampi harjoitus) yksi Leimun taikaesineistä osaakin puhua ja se kertoo videolla elämästään. Kirjoita esineen kertomus ylös niin kuin se kertoisi sen kameralle. Aloita vaikka näin: "Mä oon (taikaesineen nimi) ja asun täällä Leimun Pienessä taikakaupassa..." jatkotehtävä yksin tai ryhmälle. Toteuttakaa video. Suunnitelkaa lavastus, kuvatkaa taikaesine kameralla ja näytelkää sen puhe.

Eteinen kertaa satujen maailman ominaisuuksia. Siellä tapaamme mm. monet kansansatutyypit.

Tiski on mielenkiintoinen paikka ja sen äärellä voimme miettiä kenen tarinoita kerrommekaan. Kuka on päähenkilö ja mitä tekevät sivuhenkilöt? Ovatko ne oikeita ja ns. hahmoja? Ja niitähän riittää jo entuudestaan. Haluammeko keksiä heitä lisää?  Miten saamme heihin jotain liikettä ja tunnetta?

Seuraavaksi Myrkkykaappi tarjoilee meille vaaroja ja toimintaa. Miksi sankari toimii tavallaan ja onko aina taisteltava? 

Kurkotamme kohti Ylähyllyä, jolla onkin paljon tavaraa. Fantasianmaailmat ovat laajat , ilman rajoja. Miten niihin pääsee, tarvitaanko aina Portti? Millainen on uskottava ympäristö ja missä kaikkialla voikaan seikkailla, ja missä koossa? Keitä niissä asuu ja onko pahalla oma valtakuntansa?  Harjoituksissa on mm. fantasiamaailman kartan tekeminen.  Kolmen hatun vaikeusasteella, mutta rohkeasti keksimään karttapohjaa!

Taikakaupaa lämmittää Takka ja sen äärellä voisimme viipyä vähän pitempään. Nyt saamme tietää taikuudesta ja sen säännöistä! Taikavälineitä on monenlaisia:  vanhoja miekkoja, sormuksia, kirjoja, lamppuja ja ihan mitä vaan. Onko taikuus näkyvää vai näkymätöntä? Onko taikuuden käyttämisellä hintansa?  Ovatko taikasanat ja loitsut aina tarpeellisia? Onko lohikäärme jokaisen tarinan hahmona?

Kun mietimme oman tarinan kirjoittamista, niin siihen kuuluu tarinan rakenteen miettiminen. Siihen törmäämme Varastossa. Tarinoilla kun usein on alku ja loppu, niin tarvitsemme jonkinlaisen avun, esim. matkan kesto ja suunta, annettu tehtävä ennustuksen toteuttaminen tai ongelman ratkaiseminen, jotka auttavat viemään tarinaa eteen päin. Varastosta löydämme myös tarinan pohjimmaisen  pohjarakenteen  eli syyn ja aiheen kaikille tapahtumille. Kannattaa kurkata! Apuna voi käyttää vaikka harjoituksista Fantasiamaailman vuosikelloa, johon voi sijoittaa esim. lohikäärmeen muuttomatkat tai ihmissusien vaellusaikataulut.

Kirjahylly on aina jännä tutkimuskohde, niin nytkin. Myyttisiä elementtejä seikkailutarinaan saa miettimällä vaikka kokonaista maailmanselitystä ja sukujen historiaa. Vanhoista jumaltarustoista voi löytää vinkkejä (ja oma Kalevalamme on täynnä kiehtovia kohtauksia, oma huomio). Karttojen lisäksi tarinan oheen saa lisätä kuvitusta. Hahmojen sekä paikkojen nimien keksiminen voi olla todella hauskaa. Voisimmeko keksiä ihan uuden kielenkin? Kaksi  helppoa harjoitusta esimerkkinä: 

Legenda. Keksi oma selitys sille, miksi A) pesukone tekee sukista parittomia B) isä tai äiti ei herää ajoissa aamuisin C) bussi tai juna on aina myöhässä D) lentokoneet pysyvät tavalla

tai Takakansi Millaisen fantasiakirjan haluaisit lukea? Kirjoita mahdollisimman houkutteleva takakansiteksti unelmiesi fantasiakirjaan.

Näyteikkuna tarjoilee meille vielä hyviä neuvoja kirjoittamiseen eli Kirjoittajan muistilista. Se sopii kaikille kirjoittajille ikään ja tekstin lajiin katsomatta!

Ennen kuin poistumme kokonaan Pienestä taikakaupasta, niin törmäämme vielä Sanastoon ja Tekijät- tiimiin fantasiaprofiileissaan. Kunnon fantasiakirjan tapaan lopussa huomita odottavat Kirjoja ja lähdeaineistoa.

Kirjan sisäkansilta saamme etsiä hyllyköistä erilaisia kummallisia esineitä, taikakaluja ja mystisiä pulloja.

Syyskuun lopusta ei ole pitkä matka esim. pyhäinpäivään. Jokuhan voisi jo kirjoittaa tarinaa Juhlapyhiä-tyyliin:

Keksi millaisia juhlia fantasiamaailmassa vietetään. A) millainen on hirviönkaatopäivä, Suuren Jäniksen kiitostamispivä tai hippiäinen? B) Keksi omia juhlapyhiä. Millaisia nimiä niillä on, milloin niitä vietetään, ja millaisia kenties hassujakin tapoja niihin liittyy?

 

Pieni taikakauppa on herkullinen kirjoitusopas. Kun aikuinen antaa sisäisen lapsensa innostua kirjan harjoituksista, niin saattaa alkaa mielikuvitus vallan liihotella arjen ulkopuolelle. Pidän oppaan rakenteesta, kun voi vain kävellä sisään ja napata kaikenlaista ostoskoriinsa.

Vedän kirjoituspiiriä aikuisille harrasteljakirjoittajille ja löysin tästä oppaasta jo useamman harjoituksen alkulämmitelyyn ja pitempään tekstiin. Kätevän kokonsa ja keveytensä vuoksi se on helppo ottaa muiden kirjoitustarvikkeiden joukkon kassiin!

Kirjoitusoppaita kummallisempaan -otsikon alla (18.6.2019) on lukukokemukseni M. Heikkilän ja A.Leinosen Kauhumaan kartta- kirjoitusoppaasta. Siinäkin on Brocin kiehtova kuvitus. Muistakaa sekin!

~ ~ ~ ~ ~

Nostan lyhysti esiin vielä ihastuttavan fantasiatarinan. Hiraeth (Aviador, 2020) on Katariina Kärkelän kirjoittama teos aarneista, jotka suojelevat maailmaa pyhillä tulillaan. Tarinassa on kielellistä kauneutta, monikerroksellisuutta ja useita aikatasoja. Eniten viehätti pohjavireenä oleva filosofinen ote. Tässä ote kirjan loppupuolelta:

Astrae oli aina tienyt, ettei avaruudessa todella ollut suuntia - suunnat eivät olleet enempää eivätkä vähempää kuin valheellinen vaikutelma, ikuisesti sidoksissa paikkaan, jossa katsoja seisoi. Suuntien sijaan olemassa oli vain yksi piste, yksi ainoa kohta, joka siirtyi katsojan mukana. Vain se oli olemassa, vain se oli oikea - ja kaikki muu, mikä tuntui selvältä ja itseoikeutetulta, järkevältä ja ymmärrettävältä, oli valetta (...)

Johanna Aulèn on kuvittanut teoksen mustavalkoisilla vahvoilla piirroksilla. Myös kaunis kansi on hänen suunnittelemansa, taitto Japa Mattila.  Erittäin vahva suositus tutustua tähän herkkään ja vaikuttavaan uutuuteen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Näiden lukukokemusten aikana ja jälkeenkin oma päänsisäinen universumi tuottaisi useampia outoja kertomuksia -  kun vain olisi tarpeeksi kirjoitusrauhaa. Yksi vanha "outokansaruno" on vihkossa ja kutsumus on sitä laajentaa...johonkin suuntaan.

Aikuiset, muistakaa leikitellä ja hassutella! Se tekee hyvää syksyn sateisissa päivissä, Mörri Seppälä

Juupajoen rotkon naurava vahti. Taikonut Katariina Vuorikivi

Heikkilä Mervi & Leinonen Anne, Pieni taikakauppa, fantastinen kirjoitusopas (2020, Haamu)

Broci, kuvitus

Fantastiset kiitokset arvostelukappaleesta Haamulle!