Metsä kahdessa kirjassa

Terveysmetsä, tunnista ja koe elvyttävä luonto on biologi Adela Pajulan ja maantieteilijä Marko Leppäsen yhteistyönä syntynyt puolustus metsille ja niiden vaikutuksille. 

Osa meistä modernin ajan ihmistä on jo henkisestikin  kaukana metsistä, että ne koetaan pelottavina, etäisinä paikkoina. Kaikki kaupunkiaislapset eivät tunnista kuvista puolukkaa, kuusta tai mitään metsän tyypillisiä lintuja. Meidän aikuisten velvollisuutena on opettaa lapsille luontosuhdetta ja miten ympäröivää luontoa säästetään tulevillekin jälkipolville.

Näihin isoihin haasteisiin Terveysmetsä on hyvänä apuna ja muistutuksena. Kirjan ensimmäisessä osassa Tohtori Metsän vastaaotolla: Luontoaltistuksen vaikutuksia kerrotaan kuinka luonnon terveysvaikutuksia on hyödennetty jo muinaisessa Egyptissä, kun masentuneita faaraoita on lääkitty puutarhakävelyillä.  Euroopassa kukoisti 1800- ja 1900- lukujen vaihteessa vilkas kylpylä- ja parantolakulttuuri. Varsinainen tieteellinen tutkimus on alkanut myöhemmin. Tässä osiossa tarkastellaan lähemmin mitattavia terveysvaikutuksia, kuten hengityksen ja sykkeen muutoksia luontokokemuksen aikana.

Toinen osio on nimeltään Terveysmetsä: Tunnusmerkistö, tarina ja käytäntö. Nyt esiin pääsevät mm. kulkukelpoisuus ja saavutettavuus, pinnanmuodot ja jääkauden merkit. Vesielementit ovat tärkeitä monille suomalasisille, samoin  mahdollisuus keruutuotteisiin (ihanat marjat ja sienet). Puhdas ilma ja tuoksut ovat meille kaikille liian itsesäänselviä, mutta kannattaa jäädä niitäkin miettimään. Mahdollisuus nuotioon on osa metsäkokemusta ja paikkasidonnaiset tarinat tuovat oman mausteensa lepohetkiin metsässä. Jokaisen elementin esittelyn jälkeen on erikseen  Oksapolku ja Oikopolku, joissa kirjan tekijät tuovat esiin omia tai muiden henkilökohtaisia huomioita.

Esimerkiksi Niittyjä ja nevaa- tarinan lopussa on Oksapolku Suksi suolle! Siinä muistellaan hiihtäjälegenda Juha Miedon neuvoa suotreeneistä.

Kolmas osio Matka päättyy, uusi alkaa: Tärkeintä on lähteminen sisältää myös yhden erittäin tärkeän muistutuksen. Me ihmiset olemme osa luontoa ja näin suhde omaan itseen on myös luontosuhde! Voisimme tarkemmin kuunnella omaa kehoamme,koska se kertoo meille olemmeko janoisia ta olemmeko istuneet työn äärellä liian kauan. Samalla kun arvostamme luontoa, omaa kotiplaneettaamme, niin saamme siitä paljon arvokasta pääomaa.

Kirjassa esitellään erilaisia maisemia, luonnon piirteitä tuntureista tähtitaivaaseen, niin yksi lohdullinen ja muistoja herättelevä ajatus löytyy Oikopolulta Katse maan vähäväkisiin. Professori Reino Kallio muistuttaa:

Pikkulapsina me olimme itse lähellä tätä maailmaa, me elimme siinä: ryömimme ruohikossa ja kurkistelimme kivien alle, ihastelimme kissankelloja ja lennätimme leppäkerttuja. Aikaihmisiksi vartuttuamme me ylensimme itsemme uusiin suuriin maailmoihin ja unohdime vähitellen lapsuutemme kauniin mikrokosmoksen.

Mutta tämä ihmeellinen pienoismaailma on edelleen olemassa. 

Tämän kirjan parissa viihtyy pitkään ja tekee mieli selailla monta kerran. Vaikka itselle metsä ja luonnossa kulkemien on tuttua, niin monia asioita ei tietoisesti edes ajattele. Kirjan lempä sävy saa kaipaamaan kesäiseen metsään polulle maanpohjaa tuoksuttamaan!

Teoksessa ei ole kuvia. Muutama värikuva olisi sopinut tarinoden lomaan, nyt kirjan yleisilme on enemmän oppikirjamainen. Mutta toki omalla mielikuvituksella saa näkyviin luonnon monimuotoisuutta.

Yhdestä seikasta vähän murahdan. Kirjan kansimateriaali on huokoista "pahvimaista", johon lika esim. sormista jää helposti kiinni! Näin käyttökirja nuhraantuu nopeasti, jollei esim kontaktimuovilla heti tuoreeltaan sitä suojaa. Ehkä myös makuasia: joku haluaakin, että oma tärkeä kirja SAA näyttää käytössä kuluneelta?

Kuvia löytyy sitten seuraavasta "metsäkirjasta" eli Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitosta.

Metsänpeitto on kaunis kirja! Sarjakuvamuotoisena kirjassa on yhdeksän tarinaa menneiltä ajoilta ja nykypäivässä metsästä ja puista. Tarinoita rytmittävät lyhyet esittelyt Suomessa kasvavista puista, jotka kansanperinteessä ovat olleet merkittäviä.

Kulttuurintutkija Inkeri Aula on etsinyt kalevalaisen runouden arkistoista metsään liittyviä runoja ja tarinoita,  jotka vivahteikkaasti sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen on tummin värisävyin herättänyt henkiin. Yksi hienoimmsta tarinoista ja kuvituksista on Äiti, joka liittyy koivu- puuhun. Nämä kuvat ovat kuin tuohelle piirretyt! Miten hienosti tunnelma vahvistuu pohjaratkaisusta?!

Välilehdillä on piirroksina lehtiä ja marjoja, ja kirjan tekijätkin esitellään "osana metsää". Kirjainten fontitkin ovat kuin tekstauskäsialaa, niin kirjan tyyli kantaa alusta loppuun saakka!

LUE ITSE! En yritäkään tämän enempää kertoa, koska tämä on myös silmille herkkua...


Auringon viekotellessa männyn lumisten oksien välistä ulkoilemaan toivottelen huhtikuun huhuilut tulevaksi, Helena

<<<<<<<<<@

Terveysmetsä, tunnista ja koe elvyttävä luonto (Gummerus 2017)
Leppänen Marko ja Pajunen Adela
Kannen kuva Leppänen Marko
Arvostelukappale, kiitos!

Metsänpeitto, sarjakuva (Arktinen Banaani 2018)
Kuvitus Hukkanen Sanna
Teksti Aula Inkeri
Taitto Mustonen Kimmo

Suvussa on surua

Nyt on kirjalla sisäänheittonimi! Maistele: Suvussa on surua. Käytetty ilmaisu, mutta iskee runolliseen lukijaan ja tämä kuvaa niin hyvin kirjan sisältöä. Itse lausekin löytyy teoksen sivulta, joten nimi nivoutuu tarinaan oivasti. Myös kannen kuvitus on dramattinen ja erittäin onnistunut sisältöä peilaamaan. Suvussa on surua on porvoolaissyntyisen Lasse Kastarisen toinen romaani.

Veijariromaani vai historiaa sisältävä perhesuhteiden kuvaus? Veijariromaani tulee ensimmäisenä mieleen kirjan päähenkilöiden kuvauksesta ja dialogeista. Ehkä tässä tulee naislukijan odotukset hivenen syvällisemmistä mieshahmoista esiin? Muutenhan kirjan päähenkilö opettaja Simo Malmivaara on sympaattinen perheenisä, joka yrittää pärjätä parhaansa mukaan hajoavan perheensä keskellä.

Simo Malmivaaralla ei ole helppoa:  vaimo on etääntynyt, isä huonossa kunnossa ja toinen poikakin sekaantunut ties mihin - kirkon tuhopolttoonkin? Historianopettajana Simon intohimona on kotikaupungin osuus Porvoon valtiopäivistä v 1809. Hän haluaakin tehdä kunniaa tälle tapahtumalle järjestämällä Porvoon tuomiokirkossa esityksen näistä tapahtumista koulun oppilaiden kanssa.

Viisi yötä myöhemmin kuuluisa kirkko palaa. Kuka Malmivaaran perheestä oli tuona yönä liikkeellä ja missä päin? Kuka epäilee ketä ja kuka pettää kenen kanssa? Juoni pitää lukijan otteessaan ja kirja tulee ahmittua yhdeltä istumalta.

Malmivaarojen suku on  useamman sukupolven ajan vaikuttanut Porvoossa ja suvun keskinäiset suhteet tulevat mielenkiintoisesti esille. Myös Simon isän, Johanneksen, vanheneminen ja heikkeneminen tulee koskettavalla tavalla esiin. Onko silkkaa ahneutta Simon havitella isänsä talon ostamista tai perimistä aikanaan - siskon kanssa jaettavaksi?

Malmiaaran sukusalaisuudet paljastuvat kirjeiden muodossa. Sotamuistot vyöryvät nykypäivään Paavo-vaarin rintamilla raapusteltujen ajatusten kautta. Niissä on jälkipolville uutta tietoa ja jäsenneltävää sukulaismiehen ratkaisuista.

Kirjallisena ratkaisuna nämä kirjeet toimivat todella hyvin ja saavat lukijan miettimään jälleen kerran sodan mielettömyyttä ja Suomen historiaa itsenäisyyttä ajatellen.

Sisämaan asukille (jolle rannikon seutujen historia on hyvin kaukaista)  kiinnostavin osuus kirjassa ovat kuitenkin tiedot Porvoon värikkäistä tapahtumista silloin kauan sitten ja 2000- luvulla. Utelaisuus herää ottamaan lisää selvää Porvoosta.

Plussaahan vanhalle punkkarille ovat toisten kokemukset tämän eteerisen kauniin musiikkigenren parissa. 2006 vuonna (kirjan aikakausi)  punk is not dead.

Suvussa on surua on monikerroksinen kertomus, josta löytyy elämän synkempiä puolia ja toisaalta absurdia huumoria. Kannattaa tutustua!




Selviydytään maaliskuun pakkasistakin, Helena

^^^^^^^^^^^^^


Kastarinen Lasse, Suvussa on surua  (2017, painopaikka Kirjaksi.net Jyväskylä)
Taitto SV- palvelu Henry Moilanen
lassekastarinen.com
Arvostelukappale kirjailijalta, mistä isot kiitokset!


Taustamusiikkina Clannad, beginnings: the best of early years- 2 cd

Haluatko järjestää tapahtuman?

Vuosihan on vielä ihan alussa ja on aikaa suunnitella erilaisia yleisötapahtumia yhdistyksissä, järjestöissä tai työpaikoilla. Ihannetilannehan on, että kokemusta ja aktiivisuutta löytyy omasta porukasta, mutta joskus joutuu ihan yksin miettimään miten luodaan toimiva tilaisuus, luento tai markkinointitapahtuma.

Helena Vallon ja Eija Häyrisen Tapahtuma on tilaisuus on ensiluokkainen opas tapahtumien suunnitteluun, markkinointiin ja järjestämiseen. Teos on selkeästi ja innostavasti kirjoitettu.

Kirjan sävy on positiivinen, vaikka esimerkkeinä on myös vähemmän onnistuneita tilaisuuksia tai kömmähdyksiä  yksityiskohdissa. Ensisilmäykseltä voi luulla, että kirja soveltuu vain yritysmaailmaan, mutta monia samankaltaisia asioita joudumme pohtimaan esim. pienissä paikallisyhdistyksissä, joilla on pienet budjetit toimintaansa muutenkin.

Lukujen otsikonti antaa hyvin viitteitä mitä kannattaa oikeasti miettiä  tapahtuman luomisessa: Tapahtumamarkinointi osana markkinointia, Tapahtumalajit, Onnistunut tapahtuma, Miksi tapahtuma järjestetään, Kenelle tapahtuma järjestetään, Miten tapahtuma järjestetään ja hyvin tärkeä Kuka tapahtuman järjestää.

Osiossa Miten tapahtuma järjetetään on looginen tapahtumaprosessin kuvaus, josta voi aloittaa suunnittelun ja kokonaisuuden hahmottamisen. Tässä luvussa kerrotaan myös tärkeästä jälkimarkkinontivaiheesta, joka usein meinaa järjestäjätaholta unohtua. Kiitokset osallistujille ja järjesteluissä mukana olleille antavat paremmat mahdollisuudet verkostoitumisen ja yhteistyön jatkumiselle.

Sosiaalisen median hyödyntäminen tuodaan hyvin esille. Meille vanhanaikaisille "kynä ja paperi"- harrastelijoille on tärkeää muistaa uudet viestintätavat, jotta omat tapahtumat saisi esiin laajemmalle yleisölle.

Liiteosiossa on selkeät esimerkit tapahtumakäsikirjoituksesta, juontokäsikirjoituksesta ja palautekyselystä. Sanaston avulla voi vielä kerrata monta asiaa.

Selkeän tekstin lisäksi kirjassa viehättää sivujen ulkonäkö. Kannesta tuttu musta "ympyrä" erottelee hyvin varsinaista tekstistä esimerkit. Pääasiat on välillä kerätty omiin reunustettuihin muistilappuihin. Paperi on hyvänlaatuista eli jämäkkää, joten voisi kirjan ajatella kestävän monia lukukertoja.

Oppaassa on 322 sivua, mutta ei yhtään turhaa asiaa. Lukihäiriöiselle, ehkä hivenen hitaammalle lukijalle, ei tullut halua vain silmäillä tekstiä, koska asiat oli niin luontevasti esitetty.

Yleensä en tohdi kirjoihin tehdä mitään omia muistiinpanoja, vaikka ne omistaisin. Tämä kirja tuntuu niin tärkeältä, että vitivalkoinen paperi kyllä houkuttelee raapustamaan marginaaleihin omia merkintöjä, tekemän alleviivauksia, piirtelemään kysymysmerkkejä! Taidan tyytyä irroitettaviin muistilappuihin tai lyijykynämerkintöihin (kirjan lopuussa on kyllä tyhjiä sivuja, joihin voisi perustaa oman tietopankin/muistilistan, kerätä yhteistietoja yms).

Vielä  muistutan  aikaisemmin esittelemästäni Harri Hertellin Lavaruno-oppaasta (Savukeidas, 2017). Siinä on luku Lavarunotapahtuman järjestäminen, joka sopii hyvin esittävän taiteen tapahtuman pohjaksi.


Tässä siis pari teosta selattavaksi, jos haluat olla tapahtumaa järjestämässä tai jopa ihan uutta keksimässä!

Kevättä kohti keikkuen, Helena


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤

Vallo Helena ja Häyrinen Eija, Tapahtuma on tilaisuus (5. uudistettu laitos, Tietosanoma 2016)
Kontinen Satu, ulkoasu ja kansi
Honkala Sisko, taitto

Arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Merkintöjä ruohomajasta

Merkintöjä ruohomajasta on kirjan takakannen mukaan yksi japanilaisen kirjallisuuden suurista klassikoista. Sen on kirjoittanut  munkki Ren-in (1155-1216), joka oli aikaisemmin vaikutusvaltainen hovirunoilija Kamo No Chomei.

Tämä ART HOUSEn julkaisema kirja on itselleni ainakin haastava teos. Ei ymmärtäminen sinänsä ole vaikeaa, mutta kirjan herättämien sekalaisten ajatusten saaminen blogiin lukijalle ymmärrettävään muotoon....

Itse Merkintöjä ruohomajasta on sivuilla 9-34. Keskiosan Selitykset alkavat sivuilta 35 ja viimeinen osio Jälkisanat sijoittuu sivuille 67 - 118 (näin se on paksuin kirjan osio).

 Olen kyllä lukenut ennenkin japanilaisten kirjailijoiden, runoilijoiden ja ajattelijoiden tekstejä, mutta tällä kertaa oli varminta aloittaa lopusta eli suomentaja ja toimittaja Miika Pölkin ansiokkaasti laadituista Jälkisanoissa.

Ren-in henkilöhistoriasta selviää, että hän oli taitava runoilija ja edessä olisi ollut lupaava ura hovissa, keisarin suosioon päästyään. Hän kuitenkin havahtui elämän pysymättömyyteen kovien luonnonmullistusten (nykyisen Kioton alueella) jälkeen, päätti ryhtyä munkksi  ja muutti pois kotitalostaan pieneen mökkiin jättömaalle joenvarsirääsyläisten joukkoon. Tällöin hän oli kolmekymmenvuotias. Asuttuaan näin parikymmentä vuotta hän muutti vielä pienempään ja vaatimattomampaan hökkeliin ja silloin hän jo käänsi selkänsä maailmalle. Viimeisin asuinpaikka Ren-inillä oli kaukana vuorilla.

Merkintöjä ruohmajassa on synkkää kertomusta miten pääkaupunkia vaivasivat peräkkäin tulipalo, pyörremyrsky, nälänhätä ja kuivuus. Niiden jälkeen saapuivat tulvat ja vielä maanjäristys. Tiet ja ojat olivat täynnä tuhansista nälkään kuollesta, eikä kukaan tehnyt ruumiskasoille mitään. Kukaan ei ehtinyt eikä jaksanut. Tämä kaikki saa kirjailijan miettimään maailman mielettömyyttä:

Vauraus tuo mukanaan alituista epävarmuutta, köyhyys pelkkää kärsimystä. Jos tukeutuu ihmisiin, antautuu heidän liekaansa. Jos kantaa huolta muista, joutuu kiintymyksen kahlehtimaksi. Jos taas antaa myöten maailman tavoille, joutuu kärsimään. Jos taas ei, niin saa houkan maineen. Mihin oikein voisi asettua ja miten elää, että saisi ruumiilleen levähdyspaikan ja edes hetken levon mieleltänsä.

Pienissä mökeissään Ren-in elää vaatimattomasti ja kuvailee arkeansa kirjassa. Ei ihminen tarvtse paljoa, kauniit maisemat, vaatimatonta ruokaa ja joskus seuraa naapureistaan. Vanheneva mies tyynesti hyväksyy elämän ja oman elämänsä rajallisuuden.  Tämä asioihin takertumattomuus on yksi Buddhan viisauksista, johon Ren-in tukeutuu.

Selitykset - osio on, ainakin itselleni, kirjan herkullisin lukemisto. Siinä Ren-in viitaukset japanilaiseen kulttuuriin ja muihin runoilijoihin saavat selkeämmän muodon. Esimerkkinä valtakuntaa hallittiin myötätunnolla (awaremi) liittyy kungfutselaisuuteen ja tarkoittaa moraalista erinomaisuutta ja inhimillistä hyvyyttä. Koiran hetken aika on illalla klo 7 ja 9 välillä. Kolmipolun pimeys merkitsee helvetin, villipetojen ja nälkäisten henkien maailmoita, joihin ihminen joutuu jälleensyntymään.
Tekstissä olleet runolliset ilmaisut viittaavat muihin runoilijoihin, kuten Taikenmon- in, Manzei tai Bai Juyin. Heidän runojaan on myös mukana ja näin kokonaisuus kevenee.

Kirja on ulkoasultaan vaatimaton, ei kuvia kuin sisäkannessa, Pirjo Honkasalon ottamia valokuvia "ruumiin hajoamisprosesseista". Tästä pidän: kirjan lopussa on tiedot paperinlaadusta ja sen valmistajasta. Kirjasintyyppi on esitelty (TEFF Trinite No. 2, Bram de Doesin piirtämä). Kirjan muotoilija ja taittaja on Petri Latvala.

Minulle kirja on aina enemmän kuin pelkkä teksti, joten tutkin esineen tarkasti joka puolelta ja sitten ilahdun näistä yksityiskohtaisista tiedoista, vaikken niistä mitään ymmärtäisikään!

Merkintöjä ruohomajasta suomalaisena laitoksena toimii muistutuksena meille kaikille elämän rajallisuudesta, mutta saattaa viedä synkkiin tunnelmiin. Etäisyyttä voi ottaa lukemalla teosta japanilaisen kultuurin yhtenä kuvauksena.

Älkäämme vielä vaipuko synkkyyteen, vaan nautitaan talven rauhallisista päivistä, Helena

= = = =


Ren-in, Merkintöjä ruohomajasta, suomentanut ja toimittanut Miika Pölkki (ART HOUSE 2016)
Taittaja ja muotoilija Petri Latvala
Arvostelukappale, lämpimästi kiittäen.

Taustamusiikkina rauhoittavasti Klassiset mestariteokset, tunnelmamusiikkia suurilta säveltäjiltä  - cd

Aikuinen, pyydä pukilta satuja

Viime hetken joululahjavinkki aikuiselle, jolla on jo kaikkea ja huumorintaju vielä jäljellä. Juri Nummelinin toimittama Sadan vuoden unet. Kirjassa on 13 suomalaisen kirjailijan kehittelemiä "aikuisten satuja" vanhojen tunnettujen tarinoiden ja ideoiden pohjalta.

Uuden kuosin saavat mm. Grimmin veljesten kertomukset, Aisopoksen eläinsatu kuin Prinsessa Ruusunenkin. Satu voi olla tunnistettava tai jäädä epämääräiseksi aavistukseksi. Päähenkilöiden nimeä ja juonenkuvioita on muunneltu ja aikakausikin on ehkä tuotu nykyaikakaan vuosisatojen takaa.  Olisivatko kaikki satuhahmot pärjäneet modernissa kaupunkimaastossa? Kenellä on kengät intohimona?

Tarinat eivät ole pitkiä, joten niihin on mukava uppoutua vaikka työpäivän jälkeen viltin alla villasukat jalassa. Voi näitä omille lapsilleenkin lukea, kunhan ei aivan pienimpiä pilttejä pelottele.

Tekstien tyylilajit vaihtelevat, koska kirjoittajia on monenlaisia: Johanna Venho, Markus Harju, Marika Riikonen, Shimo Suntila, Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara, Vesa Sisättö, Sari Peltoniemi, Artemis Kelosaari, Juha-Pekka Koskinen, Markus Leikola, Heikki Nevala ja Anne Leinonen Laadukas kokonaisuus.

Itselleni kirja on herkullinen paketti vanhoja juttuja uudella tavalla. Tulen tätä lukemaan monen monta kertaa. Kirjoittajaminääni kirja kiehtoo erityisesti. Omille lapsille tuli luettua paljon iltasatujakin ja kaikenlaisia juttuja, niin osahan näistä "pohjista" on vallan tuttuja. Alitajunta alkaa työstää näitä juttuja lukemisen aikana: mistäs jos toi hyypiö ei tekiskään noin, vaan se lähtiskin heti pois...ne eivät oliskaan koskaan tavanneet,  saapasjalkakissa oliskin saapassukkakissan serkku...  Eli uudet tarinat saavat vielä oudompia muotoja! Suosittelen tätä kirjoitusharjoitusta kaikille, vaikka teksti jäisi pölyttymään oman muistitikun uumeniin.

Jalava -kustantajalle kiitos tästä hykerryttävästä lukukokemuksesta!

Kirjan oheen suosittelen pehmeää suklaata ja pientä lasillista viiniä tunnelmointiin.

Taustalla kaihoisasti laulaa Mari Boinen Idjagiedas- levyllä. Kannattaa hänenkin tuotantoonsa tutustua!

Otetaanhan rennosti adventtisohjoissa ja tonttuiluhommissa, Helena


"""""""

Sadan vuoden unet, satuja aikuisille. Toimittanut Juri Nummelin (Jalava, 2017)
Kansi ja taitto Samppa Ranta, kannen kuva Charlie Bowater
Arvostelukappale, lämmin kiitos kustantajalle!

Boine Mari, Idjagiedas= In the hand of the night, cd

Haukastusta

Syyskuussa sain kokea pitkästä aikaa Suomen Lapin maisemia ja vaihtelevia sääilmiöitä viikon mittaisella reissulla. Veikeitä kuukkeleita en nähnyt, mutta korppeja taisi lennellä muutaman kerran päidemme ylitse. Pohjoisen luonnossa sain tuntea irtautumista arjen kiemuroista ja tapasin mielenkiintoisia "uusia" ihmisiä. Jonkinlainen vapauden tuntu ja elämänriemu pääsivät kireän pipon alle.

Syyskuun loman jälkeen onkin pipon alla pyörinyt mm. julkisessa keskustelussa vilahtanut kirjallisuuden ammattikriitikoiden ja kirjabloggaajien välinen erottelu. Voidaanko kirjablogeja edes verrata kriitikoiden arvioihin? En ole tarpeeksi media-alaa tai kirjallisuustiedettä opiskellut, mutta ihan omasta kokemuksestani  antaisin kunniaa kirjabloggaajillekin. Mutta heiltä ei voi vaatia samaa tasoa kuin lehtien ammattikriitikoilta. Samalla kentällä pyöritään kirjallisuuden innoittamina, mutta bloggareille suon enemmän henkilökohtaisten tuntemusten esille tuomista.

Toinen askarruttanut asia löytyy myös kirjablogien maailmasta. Kuinka analyyttiseti pitää/saa kirjaa muille esitellä?  Itse en edes jaksa lukea ihan "pohjia myöten" avattua blogitekstiä, koska haluan itse tehdä kirjasta omat päätökset tai lukea ihan nauttien aivot narikassa. Siksi tässä Lukihäirikössä onkin vain höpsöjä kirjojen esittelyitä omilla aatoksia ja tunteilla, usein kielen mahti edellä.

Lukihäirikkö on oma hiekkalaatikkoni, mutta yritän muistaa, mitä alun perin lähdin tekemään: helppoa kirjablogia niillekin, joilla on lukemiseen liittyviä ongelmia. Sain tosin sellaistakin palautetta, että on välillä vaikeaa tekstiä. Pahoittelen. Kirjastovirkailijan koulutus ilmeisesti välillä pukkaa läpi ja innostun liikaa. Jatkan siis epätasaisen laadun ladulla.


Otsikon Haukastusta viittaa Helen Macdonaldin herkkään ja viiltävään H niin kuin haukka - romaaniin. Kirjoittaja sai oman ensimmäisen haukkansa 12 vuotiaana ja tämä kokemus kulkee kirjassa vahvana pohjavireenä.

Kirjan kannen on suunnitellut Chris Wormell ja kannen kanahaukka kertoo villillä olemuksellaan paljon kirjan tekstin luonteesta. Kaunistelematonta ihmisen ja luonnon kohtaamista Englannin nummilla ja metsissä. Tuoksut ja tuulen kosketukset poskella voi tuntea ja tekee mieli jäädä kivelle istumaan ja katselmaan haukan eleganttia kaartelua taivaalla.

Kirjailija suree kuollutta isäänsä, muistelee lapsuuttaan ja onnellisia aikoja. Kirjassa on mukana kirjailijan oman nuoren haukan, Mabelin, kesyttämistä ja metsästämään opettamista, mutta yhtenä tasona kulkee tarinat haukastamisen historiasta. Yksi päähenkilö on herra White "ammoin kuollut epäluuloinen, juro, epätoivoon piintynyt mies", jonka muistiinpanoja kirjoittaja on lukenut, eikä ymmärrä Whiten julmuutta omaa haukkaansa kohtaan.

 Tämä romaani on herättänyt keskusteluja eläinten oikeuksista. Onko ihmisellä rajaton oikeus käyttää hyväkseen/kesyttää eläimiä omiin tarkoituksiinsa? Onko haukoille luontaista metsästä ja palauttaa saaliinsa toisen lajin huomaan? Hyviä kysymyksiä!

Kirja on kuitenkin niin hyvin koottu ja teksti vie mennessään, että vastareaktiota ei tule em. kysymyksistä huolimatta. Tätä kirjaa ei voi ahmia yhdeltä istumalta, vaan pienissä paloissa, jotta kaunis teksti uppoaa kunnola sisuksiin. Kunnioitan tämän haukkakuvauksen jälkeen entistä enemmän villejä isoja petolintuja.Myös yksilön kyky selvitä surusta ja toivottomuudesta tulee Macdolandin taitavissa käsissä vahvasti esille.

En kerrokaan enempää, haluan jokaisen kokevan tämän "vanhanaikaisen" romaanin ihan itse! Samalla voi etsiä merkityksiä latinan termille ferox.

Taivalle tähyillen siivetön villikko Helena. Pärjätkää marraskuun hämärissä!

Macdonald Helen, H niin kuin haukka ( suomentaja Irmeli Ruuska, Gummerus 2017, nidottu)
Arvostelukappale, mistä kiitokset kustantajalle!

Taustalla harvinaisesti sanallista musiikkia eli suomalaisia kansanlauluja cdllä kirjasta Kauneimmat kansanlaulut = Finnish folk songs (F-kustannus Oy, 2014)

Muistoja Helsingin Kirjamessuilta

Pyhäinpäivänä 5.11.2017 Oriveden kaarikirkossa esitti  projektikuoro Kosketus (laulajia mm. Orivedeltä, Ruovedeltä, Parkanosta, Ikaalisista ja Jämijärveltä) Fauren sielunmessun Requiem. Jälleen musiikki ja kauniit ihmisäänet resonoivat luissa ja ytimissä. Hyvä, kun muisti välillä hengittää. Siinä omat murheet pienenivät hetkeksi ja kyynelkanavat saivat puhdistautua.

Näistä herkistä tunnelmista palaan vielä viikon takaiseen messuamiseen eli lauantaipäivään 28.10. Helsingin Kirjamessuille. Kätevästi jälleen sain lämpimän bussikyydin Jämsän kaupunginkirjaston porukan mukana. Sydämellinen kiitos!

Olin ilmoittanut Reuna-kustantamon Tarja Tornaeukselle tulostani ja luonnollisesti piipahtelin päivän aikana kustantajan osastolla . Tapasin tulevia kirjalijatovereita ja pääsin messuhälinässä muutaman hyvän keskustelunkin käymään. Olin  nostamassa maljaa kirjanjulkistamishetkellä, kun Sonja Kinnusen Univeljet sai ensiesiintymisensä.

Oma selkokielinen runokokoelmani Tämä on minun lauluni julkaistaan keväällä 2018, joten oli hyvä tutustua talon ihmisiin ja saada vähän kannustustakin. Mukaan kahmaisin nipun paperisia Bulletin -tuotelehtisiä, koska tiesin useamman ihmisen kotopuolessa juuri sellaisia odottavan (kirjani esittely sivulla 14)  Kirjani kannen suunnitellut graafikko Tom Linkopuu sai nimensä esille ja kiitän häntä tässäkin hyvin sujuneesta yhteistyöstä, jonka aikana opin paljon uutta kuvallisesta ilmaisusta!

https://issuu.com/reunakustantamojakirjakauppa/docs/reuna_bulletin_1_2018   on linkki sähköiseen esitteeseen, ole hyvä.

Reunan kustantama on niin kaunis ja herkkä Saippuakuplia Kaarlensillalla. Runot ovat Jenni Skytän kynästä ja mustavalkoiset valokuvat Toni Forssellin ottamia. Tuokiokuvat ovat lyhyitä, mutta tarkkoja. Niin tosia. Ainakin itselleni tunnistettavia. Valokuvien kautta pääsee luontoon monella tasolla. Ikuinen valon ja varjon leikki on minuakin kiehtonut kauan, joten näissä kuvissa viipyy ajatus. Joka kerran avautuu uusi näkökulma ja oma uteliaisuus herää, kun avaa kirjan - kaukana kertakäyttöyhteiskunnan tuotteesta! Ostin tämän itselleni ja silti kirja tuntuu lahjalta. Kiitos tästä!

Treffejä oli tälläkin kertaa ystävien kanssa, joten jälleen sai kerrattua elämäntapahtumat ja kuulumiset kätevästi kahvikupin äärellä ja takarivin tuoleilla. Kun en oikein viihdy massatapahtumissa ja hälisevässä ympäristössä, niin oli mukava poimia messujen laajasta tapahtumatarjonnasta vain muutama ja istua alas todella kuuntelemaan.

 Dekkarilauantain aiheista ensimmäisenä oli Menneisyyden miehiä. Heistä jutustelivat Virpi Hämeen-Anttila, Jukka I. Mattila (Reuna)  Lauri Mäkinen ja Timo Saarto. Kunnioitan näitä kirjailijoita, jotka perehtyvät aiheisiinsa ja tekevät valtavasti faktatietojen etsimistä ja tarkistamista!

Blogin aloituskuvassa: Suomen kirjailijaliitto esittää,  Kun kirjastonhoitaja murhaa. Hauska ja veikeä Kai Ekholm (Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja) kertoilee dekkareistaan - ja työstään ylikirjastonhoitajana- toisen veijarin eli Juha-Pekka Koskisen haastattelemana.
  En ole ehtinyt vielä lukea Ekholmin kirjoja, mutta pakkohan sitä on tutustua rikosromaaneihin, jossa pääpaikkana on kirjasto!

Selkokeskuksen osastolla poikkesin ja otin mukaan uusimmat Selkosanomat ja uutuuskirjaluettelon. Ystävälle metsästin kulttuurilehti Kaltion luettavaksi ja Maailman Kuvalehtiä pari numeroa matkalukemiseksi (toki riitti luettavaa kotonakin vielä).

Mahdolliset asiavirheet jälleen omiani, vaikka yritin tarkistella. Tämä lukihäiriö merkillisesti ehtii vääntää sanan oikeinkirjoitusasun vääräksi, vaikka sekunti sitten olisin jotain painanut mieleeni. Siksi läppärini onkin joulukuusta kirjavampi monivärisine post it- lappuineen! Ja silti menee väärin - pysyn luvallisen fantasian ja mielikuvituksen puolella kirjoitelmissani.

 Toisaalta tässä on yksi syy, miksi olen niin iloinnut kesän ja syksyn aikana, kun muutama ns asiatekstini on kelvannut esim. kolumniksi paikallislehteen ja merkittävään kulttuurilehteen (Kaltio 5/2017).

Monen monta luettua kirjaa odottaa kärsivällisesti hyllyssä blogiin kirjaamista, mutta aika liitää tänä syksynä niin nopeasti ohi muissa harrastuksissa. Runonlausuntaa on ollut muuallakin kuin Sanan Mahdin harjoituksissa (joulurunot ja Itsenäisyyspäivän juhlavampi esiintyminen jo tuntuvat sisuskaluissa jännitteinä). Selviämme niistä ja jään odottelemaan kustantajan mahdollisia ehdotuksia itse kirjan taiton suhteen...

Luetaan ja lainataan kirjoja, kirjoitellaan omia tekstejä ja otetaan rennosti marraskuun matelevissa iloissa - vai mitä tehtäis? Utelee Helena Mörri Seppälä

===///===

Saippuakuplia Kaarlensillalla, runot Skyttä Jenni, valokuvat Forssell Toni ( Reuna, 2017)