tiistai 17. syyskuuta 2019

Myyttisiä eläimiä ihan kolmeen kirjaan jakaa


Mielenkiintoinen tilanne: kirjastosta löytyi kaksi uutuutta samasta aiheesta, mystistä eläimistä. Pakkohan ne oli lukea ja esitellä samassa blogitekstissä?

Suomen myyttiset eläimet on Eero Ojasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama teos, jossa esiin pääsevät eliöt osioissa Metsän eläimiä, Kotieläimiä, Pieniä eläimiä ja Kalat ja linnut. Kauniiden ja taidokkaiden piirroskuvien ohessa on tarinoita  yhdestä tai toisiaan muistuttavista eläimistä, mukana totta ja vanhoja uskomuksia. Tässä näyte tarinasta Monni, hauki ja muut kalat:

(...) Salaperäisin kaloista on kuitenkin jättiläsmäinen monni, jota ei pidetty oikeana tai tavallisena kalana ollenkaan, vaan se oli paholainen itse. Ainakin Hämeen järvissä aikoinan harvinaisena elänyt monni olikin hurjan näköinen suurine kitoineen ja voimakkaine viiksineen. Väitetään, että kun eräskin kalamies oli kiskonut pitkään kalaa vedestä, hän tajusi, että se oli monni, jo ennen kuin sen silmät tulivat näkyviin. Siinä paikassa loppui miehen usko, ja hän päästi peloissan saaliin takaisin. Tunnettu sanonta "nyt on piru merrassa" liittyy ilmeisesti pyydykseen joutuneeseen monniin.

Kirjan kuvitus on viehättävää, ja kansilehdillä sekä osioiden alkusivuilla on oranssisia kalliomaalausten hahmoja. Niitä voisin itse katsella vaikka kuinka kauan!

Kirjan lopussa on Kirjallisuutta- osio. Teos on isokokoinen ja niin hieno, että voisin suositella vaikka tulevan talvenjuhlan kunniaksi sitä lahjaksi - myyteistä pitäville ja eläinrakkaille lukijoille.

Lukihäirikkö esitteli Eero Ojasen ja Daga Ulvin kauniin Suomen myyttiset linnut maaliskuussa 2016.

Taidekirja on myös Liisa Kasken Myyttiset eläimet, tarua ja totta eläinten mahdista. Tässä kirjassa eläimiä esitellään aakkosjärjestyksen mukaan ja kuvituksena valokuvat oivaltavista näkökulmista. Teoksen lopussa ilmoitetaan kuvaajat. Sivuilla seikkailevat myös pienet siluettikuvat ja sivujen alalaidassa jolkottaa piirrossusi omalla matkallaan.

Liisa Kaski esitellään takakannessa folkloristiksi ja kalavalamittaisen runouden tuntijaksi. Tämä näkyy teksteissä, joten Alkusanojen termi mytologiset muotokuvat kuvaa kirjan sisältöä parhaiten!

Otan tähän pienen tekstinäyteen Näätä- kirjoituksesta:

(...) näätäturkin arvostus näkyy muistiinpanoihin asti säilyneessä perimässämme. Kehtolauluista häävirsiin näätäturkis on jotakin, jolla rakkauden kohde merkitään. Tyttövauvalle toivotaan näätälakkista sulhasta, äidille pyydetään näätäsarkka vastalahjaksi hyvän morsiamen kasvatuksesta, poissa olevaa rakasta kaivataan näätähatussaan, ja taloon saapuva sulhaskansa tunnistetaan näätäsaapikkaistaan.
Tämän tarinan lopussa on vielä:

Näätäseni, lintuseni
käsin voahtea valutti
korpin kuonoa kokosi
sen kanto kokin kätehen:
alkopa juossa miesten juoma
kahja kultani kohata. 

Myyttiset eläimet on myös selkeästi ja kiehtovasti kirjoitettu. Ainoa pieni hankaluus teoksen kanssa on sen koko, ihan rennosti sitä ei lueskella sängyllä kyljellään toinen käsi suklaalevyllä! On sen verran isokoinen ja painava.  Lahjaksi erinomainen teos.


Lisää eläimiä löytyy mainiosta elämäkerrasta  Aura Koivisto, Mies ja merilehmä, luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka. Steller mm. purjehti ja vaelsi 1740- luvulla Siperiassa ja haaksirikkoutui Beringinsalmelle etsiessään Alaskan rannikkoa. Hän ehti löytää ja kuvata monia kasvilajeja ja hänen mukaansa nimettiin erikoinen meressä elänyt seireenieläimiin  kuuluva stellerinmerilehmä. Joka tosin metsästettiin sukupuutton vain 27 vuodessa ensihavainnosta.

Koivisto on saanut tekstiin huumoria ja pohdintaa luonnontieteilijöiden moraalista, oikeuksista ja löydöstensä kohtaloista. Luonnollisesti Venäjän historia ja muiden ihmisten kohtalot tulevat esiin taustalla. Kirjassa on sisäkannessa karttakuva, keskellä kuvaliite ja lopussa laaja kirjallisuusluettelo sekä lista aiheeseen liittyvistä internet sivustoista.

Tämä teos puolustaa luontoa, sen pikaista suojelua ja arvostamista! Luonto maksaa ihmisten virheistä koko ajan!

Harvoin olen nauttinut näin paljon historiallisen henkilön kuvauksesta. Yksi syy on varmaan suorat lainaukset Stellerin matkapäiväkirjoista, joiden kautta lähes singahtaa menneisyyteen. Toinen syy on tekstin tyyli: helppolukuisuus ja kirjoittajan omien ajatusten selkeä kuuluminen. Näin "pölyinen historia" tavoittaa lukijan, joka ei usein tartu enakkoluulojensa mukaisesti historiallisiin aiheisiin.

Monenlaisia kirjoitushösseleitä on tulossa, joten seuraava blogikirjoitus tulee, kun sille löytyy aikaa - monia ihania kirjoja on luettu pinosta! Vältelkää syyspöpöjä, Mörri Seppälä


( ( ( ¤ ) ) )

Ojanen Eero, Suomen myyttiset eläimet (Minerva Kustannus Oy, 2019)
Linnea Sirkku, kuvitus

Kaski Liisa, myyttiset eläimet: tarua ja totta elänten mahdista (SKS, 2019)
Junkkaala Leino ja Teemu, piirroskuvat, graafinen suunnittelu
Lahtinen Kari, kuvankäsittely

Koivisto Aura, Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka (Into, 2019)
Kyytsönen Emmi, kansi

maanantai 26. elokuuta 2019

Menoa ja Elomeininkiä Orivedellä

"Silmäys", kaunis friisiläinen Aletheia


Olipa kerran eli oikeasti lauantaina 24.8.2019 Orivedellä kansanjuhla kaupungin 150 vuotisen taipaleen kunniaksi. Paikkana oli ison opinahjon ja talvisen urheilulajin tallin välinen hiekkakenttä.

Paikalle olivat telttojaan pystyttäneet murkinan ja juoman mestarit,ihmisiä huoltavat hellät kädentaitajat, taiteilijat värikkäine tauluineen, viirien rakentajat sekä monet muut mainitsematta jäävät. Markkinaäänistä vastasivat kaupunginorkesterin musikantit, naisääninen Akkanaiset, Sanan Mahdin runonlausujat sekä yhteislaulukin raikui ja kaikui.

Auringon säteet lämmittivät ulkoilmassa  haastejalkapalloiluun uskaltautuneita, suomalaisittain sumopainia vääntäneitä tai  sähköpyörällä tukka hulmuten karauttaneita kokeilijoita.

Väkijoukon pienimmät pääsivät oikeisiin hevostelutunnelmiin poniajelulla ja ritariratsastuksessa - vaikka omaa pientä viiriä heilutellen.




Orivesihän kutsuu jo nimellään erilaisiin hevostelutemppuihin ja kutsun kuuli Rohan Tallit. Totta ja tarua, ripaus historiaa ja rutkasti taitoa, uskallusta oli tälläkin kertaa vuorossa hevosturnajaisissa. Nyt kuulimme ja näimme miten ritarit ja ratsukot seikkailivat 1500- luvun puolivälin tunnelmissa. Ruhtinas Juhana 3. aikana oli levotonta, kahakat ja ryöstöretket pelottivat aatelisia ja rahvasta. Välillä oli juhlittava, ritareiden sotataidoissa kilpailtava.





Toisiaan vastaan tömistävät suuret hevoset ja uljaat urhot peitset tanassa. Siinä lensivät peitsen säleet, hiekka pöllysi ja kansa hurrasi. Tulen kauniit liekit valaisivat kenttää, tanssivat neitojen käsissä, mutta eivät pelottaneet hevosia.





Rahvas arvosti ritareiden taitoa, kaunis neito jakoi palkkioksi viirejä. Suurin palkinto lie neidon rakkaus - kuten niin usein muinoin ja iäti.


Aamun pilvet tummat
ymmärsivät kadota horisontiin.
Taivas sininen valutti iloaan
orivesiläisten päälle.
Yhteislaulut ja hierovat kädet
hernerokka ja arpaonnea
- ken teltalle rohkeni poiketa?
Poniajelulla suurta seikkailua
pienet viirit liehuivat. 
Ritarit urheat ja nopeat
vain voiton veivät:
hevoset suret
ja kumisi maa
tuli liekehti, tanssi
- neito ritarinsa sai!
Näin paljon hymyjä harvoin
nähty Yläkentällä. 

Meininkeissä mukana Mörri runosalkkuineen ja maskotteineen. Hän kuunteli runonpyytäjää ja hymyä vastaan raapusteli yllätysrunon. Yllä oleva tekele oli iltapäivän viimeinen, paikallisen tarinan tallentajan pyynnöstä. Jotain Elomeininkien tunnelmasta ehkä kynästä paperiin putosi?

Tämän muiston raapustaja ei palaa enää entiselleen. Hän kohtasi mustan kaunokaisen, Aletheian, sielukkaat silmät. Niissä välkähtivät koko avaruus, olemisen ydin ja lempeys.

Runoileva Oriveden ihminen kertoili tämän Elomeininkien jälkeisenä maanantaina omasta muististaan, kuulemastaan ja kokemastaan.

LÄMPÖISET ONNITTELUT, MODERNI JA VIRKEÄ 150 -VUOTIAS ORIVESI!


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤

Mörri, kuvat ja pikaruno


  

torstai 22. elokuuta 2019

Kirjoittamista ei tarvitse stressata


Kuin vuodessa on viikkoja 52, on harjoituksia 104 Niina Hakalahden kirjoitusoppaassa Syön aamupalaksi Eiffel-torneja. Kirjassa on selkeä, toistuva viikottainen  runko, joten esittelen tässä blogin kirjoitushetken mukaan Viikko 34 sisällön.

Harjoitus 67 ehdottaa valitsemaan jonkin esineen tai luonto-objektin. Sitä voi kuvata, mutta ei saa verrata mihinkään. Tästä kirjoitetaan noin viisi minuttia ja seuraavaksi kuvataan objektin kautta perheenjäseniä, lapsia tai jotakuta muuta. Näin vodaan liittää vaikka saarni ja äiti toisiinsa. Alkuperäinen tehtävä on sovellettu The Practice of Poetry- kirjan harjoituksesta.

Harjoituksessa 68 mietitään tilanteita, jossa puetaan ja riisutaan. Mitä muuta puetaan kuin vaatteita? Onko pukeminen myös yritys muuttaa/muuttua erilaiseksi, ottaa rooli? Tarkotus on kirjoittaa pukeutumia- tai riisuutuistarina. Tämä tehtävä on mukaeltu Heli Hulmin Saattaen vaihdettava- kirjassa olevasta tehtävästä.

Ajatuksia viikolle- otsakkeen alla  Hakalahti tuumiin miten kirjoittaja usein kiertelee ja kaartelee aiheensa ympärillä, joskus hyvinkin sattumanvaraisesti. Luonnoksia ja muistiinpanoja kertyy, kunnes aika on kypsä ja kokonainen runo tai kertomus syntyy.

Itselläni prosessi menee usein niin, että ensin kirjoitan, ja vasta myöhemmin ymmärrän, mistä olen kirjoittanut ja mihin osunut. Minun täytyy usein kirjoittaa ikään kuin itseltäni salaa. Jos alan miettiä liikaa, en pysty kirjoittamaan lainkaan.

Samalla Hakalahti tuo esille Rainer Maria Rilken, Natalie Goldbergin ja Siri Kolun kirjoitustapoja ja mietteitä.

Monissa viikottaisissa osioissa on myös sitaatti erikseen joltain kirjoittajalta, kirjailijalta.


Myönnän, että tämä selkeä opasmuoto toimii, jos on ongelmia kirjoittamisen aloittamisen kanssa, ei löydä mieleistänsä kirjoitusvirettä tai epäilee omia kykyjään ja itsekritiikki nousee liian korkealle. Näissä harjoituksissa on kirjoitustapahtumaa käsitelty monelta kantilta ja hyvinkin ymmärrettävässä muodossa. Ei tarvitse olla kokenut kirjoittaja päästäkseen harjoitusten maailmaan mukaan.

Parasta ovat kuitenkin vertaistuen tapaan toimivat muiden kirjoittajien ja kirjailijoiden OMAT ajatukset. Näin huomaa, että muutkin välillä kamppailevat, mutta myös iloitsevat, kirjoitusprossien kanssa.

Lopuksi on Lähdeluettelo: Kirjoittamiseen ja ajattelemiseen liittyvää kirjallisuutta, Kaunokirjallisuuta ja muita tekstissä mainittuja teoksia sekä Lehtiartikklit ja muut lähteet.

Itse haluan lopettaa kirjan esittelyn teoksessa olevan Lopuksi ja aluksi- aukeaman sanoilla, koska nähin kiteytyy jotain hienoa:

Joku sanoi joskus, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat vaikean mielihyvän hakemista. (Helppoa mielihyvää saa syömällä suklaata.) Kirjoittaminen itsessään on kuitenkin tärkeää. Kun istuu alas ja kirjoittaa postikortin jollekulle, maailma tulee vähän ehjemmäksi. Juha Hurme on sanonut kauniisti, että kirjoittaminen, vaikkapa pienen runonsäkeenkin, on maalman hapettamista.

Ilokseni voin kertoa vielä, että tämän Syön aamupalakseni Eiffel-torneja- teoksen harjoituksia on käytetty meidän Kirjoituspiiri Kyhertäjien tapaamisissakin. Toimivat hyvin ryhmässä: osoittaa harjoitusten käytännönläheisyyden.






Palkinnoksi kirjoitusurakan jälkeen  suosittelen Tomi Rantalan sarjakuvakirjaa Metsäläiset (Arktinen Banaani, 2019). Tämä sarjis on ensinnäkin mukavan kokoinen, aukeamalle on vain neljä kolmen kuvan strippiä ja sivumäärä 64. Näissä kuvissa on yhtensä kuusi päähenkilöä aina pareittain: Kivi ja Kuusi, Koivu ja Neiti Lampi sekä puut  Puolikuollut ja kaverinsa Tynkä-herra. Nämä parit sitten keskenään keskustelevat ytimekkäästi muutamilla sanoilla kuin vanhat parit nokitellen, viljellen ironiaa ja satiiria.  Puujalkavitsitkin saavat uuden ulottuvuuden ja syvällistäkin metsänmenon mietintää heiltä irtoaa. Heidän rauhallista elämäänsä häiritsevät tuulet, sateet, kuu, jänikset tai  joogaava luontoihminen.

Tässä sarjakuvakirjassa viehätti noiden humorististen sanailujen lisäksi tuo näennäinen yksinkertaisuus kuvissa. Vaikka tapahtumia on vähän ja paikat eivät vaihdu, niin tuo mustavakoinen väritys ja vahva piirrosviiva saavat silmäilemään jokaista kuvaa ja pysähtymään ajatuksella tekstiin (eivät ole puhekuplissa). Sympaattinen sarjakuvakirja, joka ei vanhene katselukerroista!


Näin tuli luettua ja esiteltyä muiden tekemää kirjallisuutta. Oma kuhiseva pää tarvitsee pienen tauon, jotta saan aivosoluni oikeille asetuksille lauantaita 24.8.2019 varten. Silloin on täällä Orivedellä kaupungin juhlavuoden kunniaksi isot Elomeiningit ja upea Rohan tallit tulee hevosineen turnajaisnäytöksen esittämään. Lupauduin runosalkun ja maskottieni kanssa raapustella pop up- runoja siinä ohessa.

Kaikkea virkistävää kaikille ja nautitaan elosalamoista, Mörri Seppälä

+ + + + + + + +   + + + + + +  + + + + + +


Hakalahti Niina, Syön aamupalaksi Eiffel-torneja (Karisto Oy, 2018)

www.niinahakalahti.fi

tiistai 13. elokuuta 2019

Temppuja ja kummajaisia sirkuksen maailmassa



Kesän aikana huomasin sirkusteeman tulevan vastaan useamman kerran. Ensimmäisenä mietin omia muistojani sirkuksesta, kun vastasin Suomen Kirjallisuuden Seuran Minun sirkusmuistoni - keruuseen (auki 3.11.2019 asti).  

Seuraavaksi löysin Ville-Juhani Sutisen kirjoittaman Kääpiöistä kolosseihin, kummajaisten historia Suomessa (Into). Kummajaisnäytökset liittyvät kiinteästi sirkuksen-  ja tivolimaailman historiaan. Normaalista poikkeavat ilmiöt ovat kiehtoneet ja pelottaneet ihmisiä kautta historian, mutta 1700- luvulla alkoi kehittymään ns friikkisirkuksen muoto, jossa oli tarkoitus kerätä yleisöä pääsymaksua vastaan ihmettelemään "luonnonoikkuja".

Tieteellisen luonnontutkimuksen  kasvaessa myös tiedeyhteisö alkoi kiinnostumaan ihmisten ja eliöiden erilaisuudesta. Tutkijat ovat säilöneet epämuodostuneita ihmisten ja elänten sikiöitä, päitä, raajoja yms ja näin alkuaan ovat saaneet erilaiset luonnontieteelliset museot. Väärennöksiltä ei ole tälläkään saralla aina vältytty.

Sutinen tuo kirjassa hyvin näkösälle millaisia ihmisiä ja eläimiä on tuotu esille: parrakkaat naiset, kääpiöt (sillon käytetty nimitys), jättiläiset, voimamiehet ja -naiset, kehitysvammaiset,  yhteenkasvaneet kaksoset, moneen asentoon taipuvat käärmenaisetja iso joukko eurooppalaisille outoja ihmisrotuja (esim. saamelaiset, viidakon alkuasukkaat, eskimot).
Eläimistä ihmeteltiin eksoottisia lintuja, krokotiileja, elefantteja ja leijonia. Mutta ainahan ei katsoja voinut olla varma mikä on totta ja mikä väärennettyä - merenneidot? Tosin sillä ei aina niin merkitystä ollutkaan, vaan katsomiskokemus oli sellaisenaan jännittävä, pelottava, ja myös huojentava oman normaaliuden kokemisen kannalta.

Kääpiöistä kolesseihin on laaja tietopaketti kummajaisten esilläolosta maailmalla ja Suomessa. Parasta antia ovat kuitenkin tarinat yksittäisten poikkeusyksilöiden elämänvaiheet. Näkökulma on siinä, kunka he itse ovat kokeneet esillä olon: kuka on halunnut näyttäytyä ja lähteä kiertelemään tivoleiden ja sirkusten mukana? Kuka taas on kokenut ainoana vaihtoehtona kummajaisena olemisen eloonjäämisen, ja taloudellisen sekä sosiaalisen turvan löytyvän vain kaltaistensa keskuudesta. Osa tarinoista on positiivisia, mutta traagisiakin tapahtumia mahtuu alistetun esiintyjän elämän.

Friikkisirkukset, sirkukset ja tivolit ovat saaneet modernissa ajassa paljon kritiikkiä osakseen. Elänten hyödyntäminen on vähentynyt (onneksi) ja esiintyjien olosuhteet ja arvostus ovat parantuneet. Sutinen kirjoittaa osoissa Nykypäivän kummajaisnäytöksiä Vanha katse säilyy- otsakkeen alla:


Kummajaiset ovat siis edelleen osa länsimaista kulttuuria, ja näyttää siltä, että friikkisirkusten kuihtumista seuranneiden hiljaisempien vuosikymmenien jälkeen ovat nousseet uudelleen esiin tutuissa rooleissa mutta uusissa kehyksissä. Rachel Adamsin mukaan friikki on tehnyt paluun myös siinä mielessä, että ilmiötä on alettu viimein vakavasti tutkia. Akateeminen kiinnostus kummajaisia kohtaan ei tietenkään ole sekään tirkistelystä vapaata.

Ketkä ovat nykypäivän kiehtovat ja ällöttävät kummat? Elokuvissa ja viihdeteollisuudessa esiintyvät klonkut, chewbaccat ja hulkit. Julkisuuden ihmisistä esimerkkinä surullinen tarina poptähti  Michael Jacksonista, josta tuli lopulta Wacko Jacko omituisine harrastuksineen ja "piilopirtteineen".

Teoksessa on lisäksi kaksi kuvaliitettä, joista on mahdollista löyttää/tirkistellä suomalaisia kummajaisia ja täälläkin esiintyneitä eksoottisia taiteilijoita. Kirjassa on 299 sivua eli tietomäärä on valtava. Siksi en tässä voi enempää kirjasta ja lukukokemuksesta kertoa - paras tutustua ihan itse!

Historian ja yleissivistuksen kannalta Kääpiöistä kolosseihin on avartava lukukokemus. Henkilökohtaisesti siinä oli jotain voimannuttavaa. Vanhana punkkarina olen tottunut (?) olemaan aikoinaan katseen ja kummastelunkin kohde, mutta välillä aikuisiällä on ollut vaikeita hetkiä. Kahdeksan kasvohermohalvausta ovat jättäneet kasvoihini jälkensä ja olen kohdannut monenlaista katsetta. Myötätuntoisia, uteliaita vilkaisuja on ollut helppo kestää, mutta välillä sellaiset inhonpuistatukset ovat satuttaneet - tässä on eroja katsojan taustan mukaan. Tämän kirjan jälkeen yritän vähenttää mustan huumorin värittämää ilmaisua itsestäni - en olekaan ihan friikki kuitenkaan.



Heti tähän samaan lukujonoon osuikin käsiini Emma Vainion mainio Sirkus nyt: suomalaisen nykysirkuksen tekijöitä, tarinoita ja historiaa. Tämäkin teos esittelee suomalaisen sirkuksen juuria, sen vaiheita ja vakutteita muualta maailmalta. Sirkuksen monta hahmoa ja välinettä -osiosta löytyy tietoa mm. ilma-akrobatiasta, jongleerauksesta, taikatempuista, tasapainoilusta ja trampoliinista.

Seuraavassa osiossa Sirkustaiteen maihinnousu Suomeen Vainio esittelee koska ja miten sirkus päätyi Suomeen ja kuinka se on kehittynyt tyylistään ja toimintatavoiltaan. Kiertäminen on sirkuksen elinehto pureutuu sirkuselämän yhteen tyypillsimpään omainaisuuteen eli paikasta toiseen siirtymiseen ja elämiseen irrallaan pysyvästä kodista. Tätä kuvaa Race Horse Companyn perustajäsen Rauli Dahlberg:

Minulla oli varasto, mutta ei kotia mihin mennä. Lisäksi, kun ei ole ollut  keneenkään yhteydessä moneen kuukauteen, kukaan ei soita. Joka paikassa olin jotenkin hukassa, vähän kun ei missään. Säästin rahaa, mutta en itseäni.

Sirkuksen muodot ja esityspaikat -osio esittelee perinteisen telttasirkuksen ja teatterisaleja, uudemmat paikat metsässä, uimahallissa, vesitornissa, metallijätepihalla ja ihan kadulla.  Mielestäni kaksi seuraavaa lukua ovat teoksen parhaimmat osiot.

Monta polkua yleisön eteen monet vaihtoehdot päätyä sirkukseen. Perinteisisti taidot ovat siirtyneet sirkussuvuissa seuraaville sukupolville. Vähitellen Suomessakin akrobatiataitoja opeteltiin voimistelu- ja urheiluseuroissa. Ensimmäinen sirkusammattiin valmistava koulu saatiin Suomeen vasta 1995, kun Turussa aloitettiin ohjaajakoulutus sirkusilmaisuun. Nykyään opetusta tarjoavat mm. Tampereen Sorin Sirkus, Circus helsinki, Eko Espoossa ja Lappeenrannassa Taidekoulu Estradi.
Vainio miettii mistä saada riittävästi ohjaajia alalle ja miten käy taiteellisen ajattelun. Siihen liittyy olennaisesti korkeamman asteen koulutus. Suomessa ei ole tarpeeksi työtilaisuksia ja mahdollisuuksia kehittymiseen, niin monet lähtevät rajojen ulkopuolelle kuten Ruotsiin, Ranskaan tai kauemmaksi. Näin ajattelee nykysirkuksen pioneeritaiteilija Jani Nuutinen:

Sirkuskouluissa tulisi tukea mahdollisimman omaperäisiä juttuja. Asioiden pitää olla henkilökohtaisia. Kun on tyytyväinen oman tekemiseensä, niin voi miellyttää myös muita - jos siis haluaa miellyttää. Voi tietysti pyrkiä myös päinvastaiseen.

Sosiaalinen sirkus luku esittelee sirkuksen mahdollisuuksia luoda taidekokemuksia, iloa ja yhdessäolon tuokioita tilanteissa, joissa ihmisillä on ongelmia, estoja tai he kuuluvat muuten erityisryhmiin. Esim Sirkus Magenta oli v 2013 perustamassa Pohjois-Jordanian Zaatariin sirkuskoulua. Kulttuurikeskus PiiPoo on pitänyt temppukoulua näkövammaisille ja oululainen Tähtisirkus on toiminut nuorten parissa ja Sorin Sirkus on työskennellyt maahanmuuttajien kanssa ja käynyt vankiloissa. Esille pääsevät myös sirkuspellet ja Romanian pienet köyhät lapset. Sirkus tuottaa iloa monille.

Tämä kirja on kielellisesti soljuvaa mukaansa tempaavaa. Asiatiedot Vainio esittää ytimekkäästi ja monet sirkustaiteilijoiden haastattelut tuovat sirkusmaailman lähelle, saavat haaveilemaan pienestä kokeilusta itsekin.

Mieleeni tuli tästä teoksesta, että tämä voisi olla eräänlainen ideoiden herättelijä esim. kuntien ja kaupunkien kulttuuritoimissa yms. Voisiko nykysirkus pienimuotoisena olla kuntalaisille sopivaa tarjontaa arjen puurtamisen keskellä?

 Kahden kuvaliitteen kuvat ovat värillisiä ja mielenkiintoisesti niissä myös uusia kuvakulmia pelkän poseeramisen sijaan. Teoksesta välittyy kokonaiskuvana arvostava ote, ammattimainen kirjoitustapa. Takakansi kertookin Emma Vainion olevan toimittaja, joka on työskennellyt mm. Ylelle ja Helsingin Sanomille ja hänellä on ollut oma radio-ohjelmasarja Paljetteja ja partanaisia.

Sirkus on vapaa kulkuri ovat kirjan aloitussanat ja niihin on hyvä myös lopettaa. Käy sirkuksissa katsomassa kuinka perinteinen esitys ja nykysirkus lomittuvat toisiinsa - tai pysähdy kadulle sooloartistin kohdalle ja tarkkaile kehonkieltä. Mitä näet?

Temppuihin tempautuneena Helena. Seuraavaksi jotain muuta....

* * * * *

Sutinen Ville-Juhani, Kääpiöistä kolosseihin, kummajaisten historia Suomessa (Into, 2019)
Javanainen Tiia, kansi


Vainio Emma, Sirkus nyt: suomalaisen nykysirkuksen tekijöitä, tarinoita ja historiaa ( Kustantamo S&S, 2019)
Strömberg Emma, taitto
Kaakinen Jussi, kansi


Taustalla Cirque du Soleil, Varekai (youtube pyörityksellä)


torstai 8. elokuuta 2019

Kiehtova tarina perheen muutosta Uuteen-Seelantiin



Taru Kumara-Moision Taniwha vie maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin. Toki kirjan maisemakuvauksien avulla pääsee kokemaan eksoottisen saaren luonnonmuodostelmia ja valtavan meren läheisyyttä, mutta tarinassa tärkeimmät elementit ovat ulkopuolisuuden tunne, toveruus ja aikuisten omalaatuinen elämä lasten silmin.

Neljäsluokkalainen Ella joutuu lähtemään Tampereelta isänsä työkokemuksen perässä Uuteen-Seelantiin, eroamaan tutusta ympäristöstään, parhaasta ystävästään  ja mukavasta tädistään.  Tarkoitus on olla vuosi Auclandissa ja Ellalle tekisi hyvää oppia englantia koulussa ja puhekielenä - näin Ellan äiti ainakin yrittää vakuuttaa vastahakoiselle tyttärelleen.

Ella vaan ei olekaan ihan tavallinen tyttö. Hän pystyy lukemaan toisten ihmisen ajatuksia ja on näin tietoinen isänsä stressaavasta työstä ja äitinsä kasvavasta tyytymättömyydestä tylsässä avioliitossa.

Ella on ensin koulussa yksinäinen ja kieli tuottaa vaikeuksia. Kuitenkin hän ystävystyy uusimman luokkansa oppilaan, Tanen,   kanssa ja tutustuu mm.  maorien sanoihin, tapoihin ja jumaliin. Yksi myyttinen olento on pelottava Taniwha, joka alkaa piinata Ellaa.

Juuri silloin merestä nousee hirviön pää. Sen suomut törröttävät ja säihkyvät uhkaavan sinipunaisina sadesumun keskellä. Taniwha koko komeudessaan! Kaikkien pelkojen alkuisä, merihirviöiden kuningas, ei armahda ihmisiä tipan tippa. Se kurkottelee kaulaansa joka suuntaan ja etsii uhreja, yksinäisimmistä yksinäisimmät. Sen ei tarvitse kuin huiskaista laiskasti pyrstöllään, niin valtamerilaivat kaatuvat. Pienimmät aucklandilaisten rakentamat purjeveneet se puuhkaisee nurin yhdellä sieraimen tuhauksella. Muinoin se on pärskinyt kumoon ison kasan maorien waka-kanootteja.

Juonesta en halua nytkään liikaa paljastaa, mutta Ellan ja Tanen kokemusten mukaan ihmiset voivat olla toisilleen todella julmia. Ystävyys auttaa ja lievittää kipuja. Kertojina tarinassa vuorottelevat Ella ja hänen äitinsä. Äiti puolestaan löytää uutta iloa ja väriä elämäänsä, eikä paljoakaan mieti muiden mielipiteitä.

Kirjan takakansi kuvaa teosta maagisrealistiseksi ja tuo maaginen sävy saakin lukemaan kirjaa uudelleen ja uudelleen. Mitä jäi vielä huomaamatta, mitä on rivien välissä kiikkumassa? Tekstin tyyli  on kaunista, taidokasta ja todentuntuista.

Kirjailija on hyvin onnistunut kuvaaman alakouluikäisen tytön ajatusmaailmaa: ei liian lapsekkaasti, mutta ei myöskään liian aikuimaisesti. Luulen, että osittain siitä johtuu kirjan viehättävyys ja aidontuntuisuus.

Pidän paljon lukujen alussa olevista "kirjainpiirroksista" ja maorin kielisistä otsikoista, kuten Rua tekau ja  Rima, mutta myös äidin puheenvuoroista kuten  Oikeasti kolmanneksi tärkein matkalupaukseni. Maorin kielen sanoja ja äänteitä esiintyy kuin ohimennen:

Aotearoa tarkoittaa kuulemma Uutta-Seelantia. Maorien mukaan kyse on pitkästä pilvien maasta. Ella ihmettelee, miten yhdessä sanassa voi olla niin monta tietoa mukana. Aotearoa. On mahdotonta  kuvitella, mikä kirjain voisi tarkoittaa pitkää ja mikä valkoista ja mikä pilveä. Sana on Ellalle kyllä tuttu koulussa kajautetusta kansallislaulusta.

Erikseen mainittava vielä Taniwhan kansi. Siluettikuva päästä ja hehkuvasilmäisestä olennosta luo heti lukijalle oletuksen, että jotain hivenen erikoisempaa on sisällössä.


Tässä ohessa aloittelin lukemaan Juri Nummelinin toimittamaa Hallusinatsioneja, vanhoja suomalaisia kauhutarinoita (Faros-kustannus Oy,  2012). On sitä osattu Suomessa ennenkin kummitella. Voi Zachris Topelius (1818-1898) mitä orivesiläisistä aattelit? Ruovesiläiset paremmaksi arvoitit - tarinassa Toholampi (teoksesta Sumutarinoita, WSOY, 1911). Viihdyttäviä tarinoita myös Aleksis Kiveltä, Kyösti Wilkunalta ja Larin-Kyöstiltä.


Kuvat Mörri Seppälä

Syksyä kohti katse kääntyy ja aktiivisuus lisääntyy? Välillä ehtii lukeakin? Paljon, todella paljon hyviä kirjoja odottaa lukijoitaan, joten blogiin riittää materiaalia. Voikaa hyvin ja vinkatkaa suosikeistanne, Helena

~ ~ ~ ~ ~

Kumara-Moisio Taru, Taniwha ( Osuuskumma, 2019)
Laatikainen Jani, taitto ja typografia
Meresmaa J.S., kannen suunnittelu ja taitto

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Taustalla Hector Youtubessa vaihtelevin biisein

torstai 18. heinäkuuta 2019

Kimalaisista ja Kalevalan kuningattarista


Aerodynaamisesti tarkastellen kimalaisen ei pitäisi pystyä lentämään, mutta ei kimalainen sitä tiedä, ja niinpä se vain lentelee.
- Mary Kay Ash - 
Kimalaiset ja monet muutkin mesipistiäiset ovat mielenkiintoisia hyönteisiä ja niistä onkin kiehtovasti ja pilke silmäkulmassa kirjoitanut brittiläinen biologian professori Dave Goulson kirjassaan Kimalaisen kyydissä, matka mesipistiäisten maailmaan. Suomennoksen on tehnyt Auli Kilpeläinen.

Vaikka et olisi yhtään kiinnostunut lentävistä pörriäisistä tai luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä, niin tässä teoksessa avautuu maailma intohimoisen tutkijan maailmaan, retkiin kimalaisten perässä Uuteen-Seelantiin, Ruotsiin kimalaisten hakumatkalle ja markkinatalouden koukerohin.

Teos alkaa kertomuksia Goulsonin nuoruudesta ja silloin tehdyistä eläimiin liittyvistä kokeista - onnistuneista ja vähemmän onnistuneista. Näiden erheiden kautta hän on oppinut järjestelemään vähiten hyönteisiä vahingoittavia tutkimustapoja.

Kimalaisen vuosi alkaa siitä, kun ensimmäiset urheat kuningattaret kömpivät ulkoilmaan talvihorroksen jälkeen. Britanniassa tämä tapahtuu usein jo helmi-maaliskuussa. Nämä kuningattaret ovat lajinsa suurimpia yksilöitä, ja koska vain lihavimmat säilyvät talvihorroksesta hengissä, ensimmäiset kuningattaret ovat varsinaisa hyönteismaalman zeppeliinejä. Ne ovat tuolloin nälkään nääntymäisillään horrostettuaan ainakin  kahdeksan kuukautta edelliskesän jälkeen. Ne surraavat hitaasti viileässä kevätilmassa etsien kevätkukkia, joita on vasta niukasti.

Kirjassa Goulson kertoilee miten kimalaiset rakentavat pesiään lajiensa mukaan eri paikoihin, millaisia lämpötiloja vaaditaan hyviin jälkeläistuotantoihin,  millaisia työnjakoja pesässä ja parvella on. Saamme myös tietää miten pörriäisten lentämien matkojen pituuksia ja lentonopeuksia on tutkittu.  Kenttätutkimuksissa on saatu selville tärkeitä asioita kimalaisten suosimien ravintokasvien suhteen: mille kimalaiselle kelpaa matalakukintoiset kukat ja millä kimalaisilla on taas pitkä kieli syviin kukintoihin.

Kimalaisia on helppo nähdä ja kuulla, mutta niiden pesien löytäminen tuottaa tutkijoille paljon päänvaivaa. Pesät voivat sijaita kummallisissa paikoissa, usein maan alla vanhoissa jyrsijöiden koloissa, pensaiden juurilla, tai puunjuurakoissa. Jotkin kimalaiset viihtyvät kompostikasoissa, karhunvatukoissa, ullakoilla, kivikoissa, puun koloissa tai pikkulintujen pöntöissä. Siis paikoissa, jotka ovat yleensä piilossa katseita.

Kimalaistutkijat joutuvat miettimään miten löytää pesiä tutkimuksia ja yksilömäärien laskentaa varten. Yksi tapa on järjestää ns, kimalaiskävelyitä, joissa vapaaehtoiset etsivät silmämääräisesti maastosta pesiä tietyiltä alueilta, mahdollisesti säännöllisin väliajoin. Uusi idea oli  kouluttaa myös kimalaisia löytävä kimalaiskoira - onhan koirien tarkkaa hajuaistia käytetty jo niin monessa asiassa apuna. Lukija pääseekin seuraaman kahden, hajukoiran Quinnin ja Tobyn, seikkailuja ja "katselemaan" Hebridien saarten viehättäviä maisemia.

Vakavampia pohdintoja aiheuttavat sitten monien hyönteislajien väheneminen, uhkaava sukupuutto. Kimalaisiakin vaivaavat omat sairaudet, loiset ja suolistovaivat. Sisäsiittoisuus ei tuota vahvempia kantoja ja monet vieraslajit tuottavat suurta tuhoa alkuperäiskasvistolle ja - eläimistölle. Kaikki eivät sopeudu uusiin valloittajiin.

Kirjan vaikealukuisin kohta on kimalaisten perinnöllisyys ja sisaruussuhteet,  DNA- luento. Muuten teoksen sävy ja tekstin luettavuus  on jouhevaa on kuin tunnetulla James Herriotilla. Kaikkea voi sattua ja kaikesta selvitään kuitenkin.

Dave Goulson ei ole tyytynyt vain jakamaan tietoa mesipistiäsisitä tiedotusvälineille ja koululaisille. Hän on oikeasti käytännön tasolla toteuttanut tietojaan, kuten perustamalla ostamalleen vanhalle tilalle luonnonniityn. Kaunis ja eliörikas  kukkaniitty on vuosien hitaan suunnittelun tulos.

Lisäksi Goulson on tukijoidensa kanssa perustanut kimalaisten suojelusäätiön Bumblebee Conservation Trust, BBCT. Se jakaa uutiskirjeitä, luonnonkukkien siemeniä,  oppaita kimalaispuutarhan hoidosta, ja perustaa yhdessä maanomistajien kanssa ympäri maata kukkivia elinympäristöjä,

Luonnonsuojelua ei pidä jättää joidenkuiden muiden hoidettavaksi. Jääkarhujen tai tiikereiden lähestyvä sukupuutto tai sademetsien kauhea kato voi helposti masentaa ja lamaannuttaa. Ehkä hallitukset, tutkijat tai WWF:n tapaiset järjestöt voivat tehdä asialle jotain, mutta yksilön on vaikea tietää, mistä aloittaa - kaikki näyttää kaukaiselta ja pelottavan monimutkaiselta. Kimalaisien suojelussa sen sijaan löytyy tekemistä jokaiselle. Jo yksi laventelipensas terasilla tai ikkunalaudalla houkuttelee ja ruokkii kimalaisia jopa kaupungin keskustassa. Jokaisen puutarhan omistaja voi tehdä paljon - istuttaa raunioyrttejä, neidonkieliä, sormustinkukkia, ruohosipulia ja akileijoja, ja tulokset näkee heti.

Näin "laajennettua hämähäkkikammoa" poteva lukijakin pääsi turvallisesti tutustumaan pörriäisten maailmaan. Ja ehkä vielä hankkimaan oikeanlaisia luonnonkukansiemeniä pieneen pihaan.  Lue sinäkin kuinka tärkeitä kaikki pölyttäjähyönteiset ovat!

Unohdettuja kuningattaria puolestaan löytyy kansalliseeppoksestamme Kalevalasta. Niistä kertoo Tiina Piilolan Kalevalan naiset - teoksessaan (S&S, 2019). Miksi miesten varjoon ovat jääneet Ilmatar, Aino, Louhi ja Pohjan neito, Lemminkäisen äiti (jolla ei ole edes omaa nimeä, "vain"  äiti) ja Marjatta? Teos osoittaa hyvin kuinka naisten voima ja tahto ovat vaikuttaneet maailman menoon ja luoneet uutta, ehjänneet vanhaa.

Emo käski lypsämähän: eipä mennyt lypsämähän.
Itse tuon sanoiksi virkii: "Ei neiti minun näköinen koske sen lehmän nisähän,
jok` on häilynyt härillä, kun ei hiehoista herune, vasikkaista valune." 
- Marjatta, korea kuopus -

Heinäkuun heinien ja kukkien ihastelun lomassa Ähyttär eli Mörri

Kuvat Mörri Seppälä

¤¤¤¤¤¤¤¤       ¤¤¤¤¤¤¤      ¤¤¤¤¤¤¤    ¤¤¤¤¤

Goulson Dave, Kimalaisen kyydissä, matka mesipistiäisten maailmaan (Gaudeamus, 2019)
Kilpeläinen Auli, suomennos
Manner Maria, kansi ja ensilehdet

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Vahva tarina Oriveden leprasairaalan ihmisistä


Kirsti Elliän Lepra - romaani tarjoaa monella tasolla lukijalle vahvoja kokemuksia. Ensin voisi ajatella, että teos leprasairaalasta ja sen henkilöistä olisi pelkästään synkkä ja kolkko, mutta Ellilä on onnistunut kertomaan lämmöllä ja viisaudella sairaalan potilaista sekä työntekijöistä.

Teos perustuu todellisten henkilöiden eli sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon. Ensin leprasairaalassa Orivedellä diakonissana ja johtajana toimi Helmi ja hänen väsyttyään paikalle saapui siskonsa Matilda. Ajankohta on 1920- luvulla, jolloin lepraa, pelättyä spitaalia, sairasti vielä useampi potilas ja sairaalalle oli tarvetta syrjässä isommista asutuskeskuksista.

Kolmas teoksen päähenkilö on sairaalan oma lääkäri Arvid Alho. Hän on lempeä ihminen, joka saa potilaatkin luottamaan itseensä. Hän haluaisi hoitaa potilaita mahdollisimman hyvin, mutta turhautuu sen aikaisiin hoitovaihtoehtoihin. Näin hän turhautuu usein ja turvautuu alkoholin puuduttavaan vaikutukseen. Kirjan loppupuolella Alho mietti näin:

En silloin vielä ymmärtänyt, miten sitovia työ- ja potilassuhteet voivat ola. Miten ison osan ne ottaisivat elämästäni.Uralla eteneminen olisi vaatinut uusiin tehtäviin hakeutumista, mutta juutuin tänne odottamaan milloin lääketiede toisi lepraan ratkaisun. milloin löytyisi lääke, joka pysäyttäisi taudin etenemisen ja säästäisi sairastuneiden elämät. Kun tulin tänne, luulin, että se tapahtuisi piankin, mutta vuodet vierivät eikä läpimurtoa ole tullut.

Näitä miettivät myös muu henkilökunta ja ristiriitoja arkiseen päivätyöhön toivat niukkuus elintarvikkeista, pysyvän henkilökunnan saaminen vaaralliseksi koettuun sairaalaan ja levottomat potilaat ja heidän oikeutensa. Matildakin oli diakonissana sitoutunut kristilliseen elämänkatsomukseen, mutta hän joutui sääntöjen viidakossa miettimään mitkä olivat potilaiden oikeudet. Saivatko miehet ja naiset muodostaa suhteita toisiinsa ja haaveilla perhe-elämästä?

Miksi joku tahtoo luopua tavoittelemasta omaa henkilökohtaista onnea ja haluaa antaa itsensä Diakonalaitokselle? Mikä innostaa uhrautumaan niin kokonaisvaltaisesti? Yhtäkkiä olet velkaa kaikille, mutta itse et saa vaatia mitään keneltäkään.Ja tällaisen kelvottoman vaihtokaupan teet vapaaehtoisesti, jopa taistelet päästäksesi asemaan, jossa voit ilman palkkaa olla kaikkien palvelija. Miksi joku ryhtyy sellaiseen?

Matilda on kokenut aikoinaan rakastumisen ihmeen, mutta päättänyt valita Diakonissalaitoksen. Onko tämä kokemus ollut taustalla, kun hän ensin katsoo läpi sormien kahden potilaan eli Aunen ja Juhon fyysiseksikin muuttuvaa suhdetta? Jos tapaamiset olisi heti estetty tehokkaammin, niin olisko lopun traagiset tapahtumat voitu estää?

Kirjan lopussa paljastuu monta salaisuutta, joita Helmi, siskonsa Matilda, lääkäri ja Aune ovat sisällään kantaneet vuosikausia. Loppu on kerronnallisesti tehokas, saa lukijan hengityksen vaikeaksi. Tähän laitan esimerkkinä erään hijaisen todistajan äänen:

Tavallaan olin mukana, kun irrottivat Juhon hirrestä, vaikka en vielä ollut samalla tavalla olemassa kuin muut. Olin vasta tulemisen vaiheessa, maailmojen rajalla, matkalla kohti ihmisen elämää. Ymmärsin sen tietenkin vasta paljon myöhemmin, sitten kun sisar Matilda kertoi minulle ajoista ennen syntymääni, ja tapahtumista, jotka johtivat katastrofiin.

Leprassa Ellilä on toki kuvannut vaikean sairauden vaikutuksia potilaisiin ja sen aikaista sairaudenhoitoa Orivedellä. Pääosassa ovat kuitenkin henkilöt, jotka tekevät parhaansa raskaissa oloissa ja  joutuvat ratkaisemaan ihmisten kohtaloita kauaksi kantavine seurauksineen.

Ihailen Ellilän taitoa kertoa iso tarina ja saada lukija liikuttumaan ja vaikuttumaan. Kiitos kirjailijalle tästä teoksesta!

Laitan tähän valokuviani Leprasta (kuten kenttäaluetta nykyään täällä sanotaan), koska kirjan lopussa Elliläkin paikkaa kuvailee.

Usein olen kulkenut paikan ohi, aivan vierestä ja siinä olen miettinyt miltä sairaala-alue on näyttänytkään.. On kuulemma ollut iso ja hyvinhoidettu puistoalue rakennusten ympärillä.

Nyt leprasairaalasta on jäljellä  vain muistokivi ja hautausmaa  Ammattikouluntie 1 kohdalla puistikon keskellä. Ympärillä on isoja vanhoja puita, tenniskenttä ja Rovastinkankaan koulu pilkottaa oksien lomasta.





Muistolaatassa lukee:

TÄLLÄ ALUEELLA SIJAITSI MAAMME VIIMEINEN LEPRASAIRAALA  VUOSINA 1905 - 1953.
VIEREISESSÄ  HAUTAUSMAASSA ON  16 SPITAALIA SAIRASTANUTTA SAANUT SAANUT VIIMEISEN LEPOSIJANSA. 
(vuosiluvusta 1953 tosin  on 5 pudonnut/kulunut laatasta pois)



 Hautausmaan rauhaisaa tunnelmaa


Hyvä kirjallisuus liikuttaa ja saa miettimään laajempia kuvioita, tutkimaan uusia asioita. Voikaa te hyvin, Helena Orivedellä


- # - # - # - # - #

Ellilä Kirsti, Lepra (Arktinen Banaani, 2019)
Mustonen Kimmo, taitto
Org Taivo, kansi

torstai 11. heinäkuuta 2019

Aaveiden matkassa Suomenlahden molemmin puolin





Nyt on alitajunta saatettu herkkään ja säikkyyn tilaan! Näin voi käydä, kun lukee ahmien peräkkäin kolme erilaista aavetarina- kokoelmaa. Haamu Kustannus on julkaissut monta hienoa teosta kummituksista..

Aavetarinoita kerrotaan edelleen, oltiinpa sitten kaunpungissa tai maaseudulla. Tutut maisemat näyttäytyvät kuunvalossa toisennäköisinä. Kummitukset astuvat esiin nurkista, joissa ne piileskelevät silloin kuin päivä paistaa, tekniikka toimii ja arkijärki kulkee. Kuun noustessa taivalle alkaa aaveiden ja tarinoiden aika.

Näin kertoo Tiina Hietikko-Hautala alkusanoissa Aaveiden Pohjanmaa, kummitustarinoita maita ja meriltä -teoksessa.

 Aaveiden Pohjanmaa, kummitustarinoita mailta ja meriltä sisältää 10 mielenkiintoista vanhaa aavetarinaa ja legendaa Pohjanmaan alueelta. Sisämaasta katsoen rannikkoseutu on kuin tehty hyville kertomuksille: syrjäisiä saaria, kivikkoja ja kareja, laivareittejä ja satamia, vauraita kartanoita ja laajoja asumattomia alueita.

Pohjanmaalaiset aaveet ovatkin esiintyneet mm. kulttuuritalo Cantoressa Vaasassa, Malmin talolla Pietarsaaressa, Tottesundin kartanolla Vöyrillä, Storskäretin muinaislöydöllä Maalahdessa, Seinäjoen Vanhalla teatterilla ja Mustasaarella kalastajamajassa.

Kertomus Etelä-Pohjanmaan Opisto, Ilmajoki: Labanoffin haamu päättyy sanoihin, joissa hyvin ilmenee myös näiden kirjojen sanoma eli faktat eivät ole aina niin tarkkoja tai voivat ollakin tottakin...

Yhtä kaikki, opiston aaveeksi Labanoff sopii kuin nakutettu, vuosisata sinne tai tänne. Kun astelet hiljentyneen opiston käytäviä, joku siellä kanssasi kulkee. Onko se tekemättömiä tehtäviään katuva kotitalousopettaja vai murheellinen eversti Labanoff? Kuinka vain, askeleitasi seurataan.

Aaveiden kaupunki, kummitustarinoita Vaasasta jatkaa samantapaisilla jutuilla Vaasasta. Jälleen 10 kertomusta ja paikkoina tutustutaan mm. Loftetin taloihin, Backmanin taloon, Wasastjernan taloon ja Palosaaren kirjastoon. Omat lukunsa saavat hautausmaa, metsäpolut ja Pohjanmaan museo.

Usein tarinoilla on pitkä historia, mutta nykyajassakin on liikkunut merkillisiä hahmoja, joista on saatu kaupunkilegenda aikaiseksi. Tällainen on esim. osiossa Suvilahden urbaanikummajaiset - Ninja ja Kuokkamummo. Kuokkamummon suntytarinaa voi selittää näin:

Kuokkamummo on toinen Suvilahteen liittyvä legendaarinen hahmo. Senkin tarina on lähtöisin ihan oikeasta ihmisestä, jonka uskottiin muuttuneen legendaksi mielikuvituksen reippaalla myötävaikutuksella. Ajateltiin, että tämä kansalainen on ollut kenties vanhemmanpuoleinen naishenkilö, joka lienee kerran tai muutaman heilutellut perunamaan kuokkaa pihamaataan lähestyville viikareille. Tällaisia kohtaamisia sattui paljon varsinkin silloin, kun Suvilahti alkoi muuttua mökkialueesta urbaaniksi lähiöksi.

Aaveiden Eesti, kummitustarinoita Virosta on samaa sarjaa, ja nyt kirjoittajina ovat Ville Hytönen ja Tuulia Matilainen. 12 tarinassa esiin pääsevät sellaiset olennot kuin Tallinnan vaeltajat ja Helena, Kolgan paholainen pitoineen, Leevakun pirulaisen tanssimassa, Haapsalun Valkea daami ja Rummun vankityöläiset. Virossa on hyvät puiteet kummitustarinoille: vanhoja linnoja ja kartanoita, päivänvalossa kauniita rantaviivoja, aatelisia ja heidän jälkeläisiään muualta Euroopasta ja neuvostovallan ajan  vaikeudet. Huumoria on tarinoissa mukana, koska "kummituksista kertoillaan Virossa pilke silmäkulmassa, mutta silti ylpeänä. Suhtautuminen aaveisiin on yllättävän luonnollista."

Jokaisessa näistä kirjoista on aina osion alussa paikkaa, taloa tai tilannetta selittävä tietopaketti. Esim. Rannan tuhatvuotinen tammi esitellään näin:

UHRITAMMI KASVAA MUINAISEN KALMISTON JA KESKIAIKAISEN KYLÄHAUTAUSMAAN PAIKALLA/ IÄKSI ARVIOITU 400 VUOTTA/AOVERE-KALLASTE-OMEDU  -TIEN (NRO 43) VIERESSÄ/ TIELLÄ OPASVIITTA/TARINASSA MAINITAAN MYÖS TAMMISTEN PEKSU MÄND, SAASTNAN NOIDANMÄNTY, TÜLIVEREN TAMMI JA URVASTEN TAMME-LAURIN TAMMI.

Laitan siitä luvusta pienen tekstinäytteen tähän.

Myös virolaisen kansalliseepoksen Kalevipoeg kuljeskeli aikoinaan nykyisen Rannan kylän mailla. Liekö tuo sankari noussut unilta Kalevipojan sängyltään, kuten lähistöltä, Alatskiviltä, löytyvää kukkulaa nimetään. Nälkäinen mies ainakin oli, sillä legendan mukaan hän söi suihinsa Ranan kylässä kasvaneen suuren tammimetsän.
Vain yksi puu jäi jäljelle, ja se on säästynyt meidän päiviimme saakka. Nyt se tunnetaan Ranna tuhatvuotisena tammena.

En esittele kirjasarjan Hahmoja tässä ollenkaan, jotta salaperäisyys säilyisi. Yhtenäistä näille kirjoille ovat myös kauniit, tunnelmaan sopivat kannet ja osioiden alussa olevat kuvat. Niissäkin riittää tutkimista - näkyykö kenties ikkunassa outoja heijastuksia?

Erikoiskiitoksen saavat sisäkansien kartat, vaikka eivät niin tarkkoja olekaan (Vaasan kartta on tarkin)  mutta antavat jo heti alitajunnalle suunnan ja houkuttelevat seikkailemaan. Tämä sarja muodostaa oikeastaan sellaisen Erilaisen Matkaoppaiden Sarjan. Teosten lopuissa ovat myös Lähteet, jos haluaa seikkailla syvemmällä historiassa. Ken näille poluille käy....

Kuvat Mörri Seppälä


Unohda kaikki, mitä olet Kalevalasta aikaisemmin lukenut ja kuullut. Sami Makkonen luo Kalevala -sarjakuvassaan (Otava, 2019) uuden maailman tuttujen hahmojen ympärille. Nyt kuva ei ole alisteinen tekstille, vaan nyt erikokoiset kuvaruudut, tummat värisävyt, liikkeen tuntu ja "sisäkkäiset tunnelmat" vangitsevat katseen tutkimaan tarkemmin taustaa ja viivojen vahvuuksien muuntelua. Tämä ei ole tylsä versio paljon käytetystä aiheesta!


Kesän herkkyyden keskellä on turvallista heittäytyä alisten virtojen vietäväksi, huhuilee Helena


//////-----//////-----//////

Hietikko-Hautala Tiina, Aaveiden Pohjanmaa, kummitustarinoita mailta ja meriltä
(Haamu Kustannus, 2013)
Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu
Arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Hautala Tiina, Aaveiden kaupunki, kummitustarinoita Vaasasta (3.painos, täydennetty ja päivitetty, Haamu Kustannus, 2016)
Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu
Arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Hytönen Ville ja Matilainen Tuulia, Aaveiden Eesti, kummitustarinoita Virosta, (Haamu Kustannus, 2018)
Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Lavarunous - vallankumous!


Lavarunokollektiivi Helsinki Poetry Connection on jo 10 vuotias ja se juhlistaa taivaltaan antologialla LAVARUNOUS - VALLANKUMOUS! Siinä on tekstejä 56 kirjoittajalta ja kirjassa on neljä osiota: (Helsingin klubit) POETRY JAM ja RUUSU OPEN MIC, (Mun tarina- hankkeen) NUORTEN OPEN MIC sekä (vuoden 2018) HPC ON THE ROAD-kiertue.

"Tule sellaisena kuin olet" on yksi periaate open mic- tapahtumissa ja kirjoittajien ja esiintyjien erilaiset taustat, kokemukset sekä  runoperinteen tunteminen luovat monitasoisuutta. Mukana voi olla julkaisseita ammattirunoilijoita sekä tuoreita pöytälaatikkokirjoittajia, ikähaitarikin voi olla laaja.

Koska open mic- tapahtumissa noustaan lavalle oman tekstin kanssa, niin myös tämän kirjan runot toimivat parhaiten ääneen luettuna. Ei niinkään paperinhypistelyrunoutta kuin enemmän voimaa ja vauhdinmuutoksia sanojen ja rivien kohdilla.  Omalla äänellä voi leikitellä - kannattaa kokeilla!

RUUSU OPEN MIC- osiossa on 18 kirjottajan tekstit ja aiheet vaihtelevat kaupungista metsään, tennispelaajasta kalastajaan, ostoslistasta listaan suudelmista, lohtupeitosta kasvukipuihin. Taneli Kainulaisen Ruusu open mic- runossa on esiintymiseen liittyvää jännitettä:

...Minä jaarittelen niitä näitä
Normaalin settini seassa oli yhtäkkiä sellaista kummallista juttua ja
pitkiä lauseita mitkä ei etene mihinkään. 
Se oli kuin uni... 

HPC ON THE ROAD- teksteistä voi löytää ajatuksia minusta ja minuudesta, Ihmemies MacGyverista, Sampo Sihvolasta (hänen omin sanoin), äidin muuttumisesta, tulevaisuudesta, hevosista ja pari tekstiä koiristamme. Tässä esimerkkinä Outi-Illusia Parviaisen A Wolfdogista:

...I am a loaded gun
I shoot kisses
and hugs
and half-eaten buns
My paws are Paws
With claws
and my eyes can cut darkness
into slices crisp and see-through thin...


POETRY JAM keskustelee 17 runoilijan äänellä. Esiin pääsevät köyhät, vieraantuneet, rakastuneet ja rakastavat, tervehtyvät ja kuolevat, ystävät ja talon kissat. Ahdistus luonnon puolesta tuntuu Jenni Nikinmaan Alttiimpi rakkaudelle- tekstissä:

...Kuljemme sinne, missä maailma vaeltaa janoisilla, nälkäisillä jaloilla
Sotii vedestä ja leivästä kuin öljystä
Ja luiset kädet taistelevat rottien kanssa tähteistä...


NUORTEN OPEN MIC sisältää rivejä kauneudesta, kriisistä, markkinataloudesta, onnesta lottonumeroilla sekä sumun ja puuterilumen maisemia. Myös toisen ihmisen läheisyys välittyy, esim. Venla Heimanin 3 runoa, keskiosa tässä:

Katson ulos silmiesi ikkunasta
ja pelkään näkeväni
Kädessäni on käteni ja
suussani sanat, joita en sanonut
Jokin minussa palaa loppuun
en tiedä olinko se minä vai sinä 

Antologiassa on runoja suomeksi, englannin kielellä - sekä näitä vuorotellen - ja pari vieraskielistä runoa on suomennettu. Kokonaisuus on tuore, puheenomaisuus luo helppouden tunteen lukemiseen. Joitain tekstejä toki saa miettiä tarkemmin, mikä on aina hyvä haaste omalle tavalleen lukea runoutta! Jokunen laululyrikka on mukana ja kansanlaulumainen runoteos löytyy. Suurin runoista on merkitty omalle nimelle, mutta nimimerkkejäkin on.

Tämä teos on kiinni nykypäivässä, pölyt on puhallettu tunneilmaisuista ja kokoelma kyllä houkuttelee itsekin kokeilemaan lavarunoutta. Henkilökohtaisesti olen esittänyt (tavanomaiseen tapaan) runoja ja pop up- teksteissä irrottautunut itsekontrollista ja tälläinen toisia tukeva ja kannustava lavarunoustapahtuma voisi olla mielenkiintoinen uusi väylä ilmaisuun?

Lavarunous - vallankumous! toimii kyllä nykyrunouden puolesta puhujana, mutta korva kaipaa ihmisäänen mukaan. Siis itse luettava ja nauttiva kielen rytmeistä.

Kirjan ovat toimittaneet Jonna Nummela, Hanna Rentola ja Veera Koivaara. Kiitos!




Muistuttaisin vielä perusteellisesta ja mielenkiintoisesti kirjoitetusta Harri Hertellin Lavaruno-oppaasta (Savukeidas, 2017), jossa on kattavat tiedot lavarunouden historiasta, olemuksesta ja ohjeita kirjoittamiseen, esittämiseen. Siinä on myös hyviä vinkkejä lavarunoustilaisuuden järjestämiseen - ja ne sopivat myös muiden tilaisuuksien ota huomioon - listalle! Laajempi esittely Lukihäirikössä toukokuussa 2017.

Runojen rytmeissä rämistelee tulevaisuus, seuraavaksi jotain suorasanaista tarinaa. Heinäkuussa heinä suus, jos ei allergia vaivaa, Helena

# # # # # # # # #

Lavarunous - vallankumous! (Enostone kustannus, 2019)
Jonna Nummela, Hanna Rentola, Veera Koivaara, toimittaneet
Gokham Burhan, kannen suunnittelu
Katri Niinikangas, taitto

Harri Hertell, Lavaruno-opas (Savukeidas, 2017)

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Aave-balladeja levyllinen



Innostuin ajatuksesta, että voisin kuunnella cdtä, jossa on tarinoita menneiltä ajoilta, kovista ihmiskohtaloista ja levottomista aaveista. Ennakkoasenne oli myönteinen ja kuinkas kävi? Hullaannuin näihin lauluihin ihan niskakarvoja myöten! Vanha soitin pyörittää kiekkoa lähes savuten.

Kuuntelussa on Haamukustannuksen julkaisema Aaveballadeja, jolla on 7 erilaista laulua, tarinat perustuvat vanhoihin Pohjanmaalla kerrottuihin aavetarinohin. Näkökulma on muutettu, nyt saavat äänen juuri aaveet, kummitukset.

Tekijöinä mm. sanoitus Tiina Hietikko-Hautala, säveltäjinä Paula Harju, Max Bäckman, Marko Hautala, Jenni Niemi ja Jussi Nieminen. Edellisten lisäksi levyllä soittavat Juha Kalliomaa, Anssi Rantamäki ja Julius Thölix. Taitavia muusiikkoja, etten sanoisi.

Ensimmäisenä lauluna on Harmaa, rauhallinen, surullinen ja kuulas balladi, jossa esiin pääsevät Mustasaaren Grönvikin kartanon tarinat. Hirmutekoja ovat mm. kirvessurma, pehtoorin hirttäytyminen, sotilaslähetin katoaminen ja venäläissotilaiden teloitus. Harmaa nainen katselee ikkunasta, " mutta harmaana en voinut auttaa ".

Seuraava laulu Mustapukuinen (esittää Noitapastori)  kertoo Vaasan metsäisessä lähiössä iltaisin  ilmestyneestä naisesta, jonka kasvoja kukaan ei ole nähnyt. Hän saa koirat räksyttämään, haukkumaan. Lauluun jännitettä luo hurmaavan käheä mieslaulajan ääni ja kirkkaampi naisääni.

...Mustapukuinen nainen näyttää tien,
jota synti saattaa sitä kuu vain seuraa... 

 Majakan neito on puolestaan tunnettu tarina Harrbådan valkeasta neidosta, jossa veneseurueen mukana oli nuori neito. Takaisin palasi vain miesporukka - mitä oli neidolle tapahtunut? Onnettomuus? Murha? Majakan seutu on kuulemma yhä levoton. Tämä laulu alkaa kauniilla pianon sävelillä ja naisääni kertoo:

...Rannalla kaukana majakka valoa loistaa
veneestä pois tahdon, sen airoissa pahuus on soutaja...

Oma suosikkini on 4. laulu Varjo.  Rokkaavampi tahti ja käheä miesääni vuorossa. Varjo kertoo  Vaasan museon perustajan Karl Hedmannin rakkaudesta esineistöön. Professorin entisen asunnon näyttelytilassa tapahtuu outoja asioita, ja käymättömien kellojen viisarit siirtyilevät itsestään (?).

...Sametti ja hohde kullan
lämpöä ei suo alla mullan
Naama tääkin patsaaks muuttui
siihen sieluni mun tarttui...

Sirpaleet pohjautuu Canteren talossa aikoinaan piikana olleen naisen kohtaloon. Hänen kerrotaan synnyttäneen aviottoman lapsen ja surmanneen tämän. Näin pikkupojan haamu rikkoisi kristallivaasin, hän saisi lasit kilisemään ja maljakot rikkoutumaan. Tälläinen laulu on surullinen, vaikka taustalla soi kaunis kitara.

6. kappale on Haaksirikko, josta mieleen tulee irlantilainen balladi. Taustalla on jännitettä ylläpitävä (pikku?-) rummutus. Merenkurkun saaristosta löytyy Storkäretin hautaröykkiö, joka tunnettiin jo 1500-luvulla. Kalastajat ovat löytäneet hautoja ja muistiinpanojen mukaan haaksirikkounut laiva olisi kuljettanut piispa  Arvid Kurkea ja kulta-aarretta.

Levyn päättää todella kaunis ja tunnelmaansa imevä Kultaiset raamit. Pietarsaaren museossa on muotokuva C.J.Mellbergistä. Hänen perillisensä eivät pitäneet taulun merkillisestä elämöinnistä. Koska kauppias oli aloittanut uransa museon talossa, ajateltiin taulun palaavan kotiin. Taulu pääsi näyttelykierrokselle, mutta sielläkin se häiriköi, joten se palautettiin museolle.

...Taulu heiluu, kuva liikkuu,
silmät oudot nuo katsojaa seuraa 
Joku koputtaa, seinään hakkaa
maalaus pysy ei paikoillaan...

Tässä tarinassa on myös  syvällinen taso, koska teksti huomauttaa "on elämällä raja ja taululla kehys, vaan usko ei mies kumpaankaan". Nämä rivit jäävät soimaan korviin...

Cdn kotelo on tyylikäs ja tekstiliitekin löytyy. Tätä valitettavasti ei kaikista koteloista löydy! Näin lukihäiriöisenä vaan on haasteellista lukea valkoista fonttia tummempaa taustaa vasten- vaikka se on esteettisesti toimiva ratkaisu. Fontin pitäisi olla tarpeeksi isoa, jotta tausta ei ns syö kirjainten reunoja.  Muuta huomautettavaa EN tästä musiikkipaketista löydä!

Ystäväni sanoi, että jos tykkäät levystä niin paljon, niin sano se sitten. OK. Tykkään niin maar perusteellisesti tästä musiikista!





Kumman tunnelmissa voi jatkaa J.S.Meresmaan Lintuhäkin muotoinen soittorasia (Osuuskumma 2019) seurassa. 24 pientä viksahtanutta tarinaa pistää mielikuvituksen liikkeelle. Mitähän kaikkea voisikaan tapahtua ihan tässä tylsässä arjessa- tapahtuuko koko ajan jotain? Soiko puhelin...

Annetaan kaikelle omituiselle, kummalle ja jännälle mahdollisuus ja heittäydytään mukaan!

Jatkoa seuraa, Helena

- - - - - - - - - - -

Aaveballadeja- cd + tekstiliite (Haamu Kustannus 2014)
Kuvitus Suvi Kari, masterointi Sami Koivisto

Arvostelukappale kustantajalta - megaluokan kiitokset kesän parhaasta musiikkikokemuksesta!


sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Yhdysvaltalaista nykyrunoutta



Anni Sumarin suomentama ja toimittama yhdysvaltalaisten nykyrunoilijoiden kokoelma Merenvaahdon palatsi ansaitsee jo lähtökohdiltaan huomion. Se on vuosikymmeniin ensimmäinen Suomessa julkaistu antologia yhdysvaltalaisilta kirjoittajilta, edelliset ovat vuosilta 1992 ja 1993 (Tähtien väri, toim. ja suom. Ville Repo ja Lännen kieli, toim ja suom. Markku Into).

Esipuheessa Anni Sumari kertoo miksi teoksen kokoaminen oli nyt ajankohtaista. Monet suomalaiset nykyrunoilijat ovat saaneet paljon vaikuttaita juuri yhdysvaltalaisesta lyriikasta. Sumari kertoo myös valikoiman periaattesta: 1920-1980-luvuilla syntyneitä, ei rajausta sukupuolen tai rodun mukaan.

Esikuvana Sumarilla on ollut The Best American Poetry, joka on antologiasarja. Se ilmestyy kerran vuodessa ja mukaan pääsee vain yksi runo kultakin runoilijalta ja näin tekstin on oltava vaikuttavaa! Siihen Sumari pyrkii myös Merenvaahdon palatsissa.

Esipuheesta on myös pari vinkkiä, jos haluaa tutustua enenmän yhdysvaltalaiseen runouteen. The Poetry Foundationin sivut ja arkistot sekä www.poemhunter.com netissä (kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa!).

Merenvaahdon palatsiin on valikoitunut 25 kirjoittajaa ja antologia etenee kirjoittajien syntymävuoden mukaan (ensin syntynyt ensin). Kirjan lopussa on lyhyet esittelyt kustakin kirjoittajasta, ja itse huomasin lukukokemuksen toimivan parhaiten, kun ensin tutustui kunkin sikermän tekijään.

Yleisilme antologiassa on proosarunomaisuus, tekstit ovat pitkähköjä, osa vapaata ajatuksenvirtaa ja välimerkein kirjoitettuja. Otan yhden esimerkin "merkeistä" eli Dara Wierin runosta Sininen härkä:

...(näytä heille sininen härkäsi)(eläinystäväsi)
(näytä heille jäljet jotka jäivät kohtaan jossa sulauduitte yhteen)
(he sanoivat  olevansa tunnontuskien vallassa)
(he tarvitsivat jotain nyyhkyjuttuja) (voit levittää heidän
ylleen hiilihappojäätä) (siihen kuluu koko nestemäärä...

Seuraava esimerkkipätkä on sitten ajatusten tasolta, mielestäni kokoelman mielenkiintoisin ja ravistelevin runo (ja runoilija) Sherman Alexien Miten kirjoitetaan suuri Pohjois-Amerikan intiaanien romaani:

...yhden murhan pitää tapahtua, yhden itsemurhan, yhden raiskausyrityksen.
Alkoholia on käytettävä. Autoilla ptää ajaa kovaaa.
Intiaanien tulee nähdä näkyjä. Valkoisilla voi olla samoja näkyjä
jos he ovat rakastuneet intiaaneihin. Jos valoinen rakastaa intiaania
niin valkoinen on intiaani läheisyysperiaatteen nojalla...

Aiheita kokoelmassa ovat mm. kotiinpaluu, ikävä, elämänfilosofia,  taiteentekijät, historia, enkelit, raiskaus, haiden hampaat ja kaula.
Mutta  missä on huuto? Missä räkä? Missä vimma? Missä hellyys? Kokoelma on monimuolinen aiheitaan, mutta hivenen jää mielestäni sellainen akateeminen, kliininen vaikutelma. En tiedä paljonko (yleensäkin) kääntämisen aikana runo "kalpenee",  mutta odotin enemmään sellaista tunteiden näkymistä teksteissä. Iso manner - paljon ristiriitoja? Mutta ehkä lukijana sukellan helposti runojen tunnemaailmaan, niin nyt jäi se puoli hivenen vajaaksi?

Tony Hoaglandin runoissa on jotain särmää ja tähän laitan aloituksen Ole kiltti älä- runosta:

kerro kukille - ne luulevat 
että aurinko rakastaa niitä.
Ruoholla on sama
älyvapaa kuvitelma

sateesta, sumusta, kasteesta.
ja kun tuulee,
korsista tuntuu niin hyvältä
että ne menettävät itsehillintänsä

ja letkajenkkaavat villisti
ympäri, törmäillen vahingossa
hoikempiin tovereihinsa... 

Merenvaahdon palatsi on hyvä katsaus ison mantereen runouteen. Jälleen tulee mieleen suosittaa tätäkin opusta oppikirjaksi erilaisille kirjoituskurseille tai ihan lukion kirjallisuustunneille.


Yleensä blogin lopussa olen vain maininnut mikä äänimaailma kirjoitushetkellä kuuluu. Nyt teen poikkeuksen ja hehkutan oikein kuvan kera: Orivesi All Stars, Kaikenmoisia tansseja.




 Kahdella cdllä kuuluu Suomen (Euroopan?) suurimman pelimanniorkesterin levyttäminä monenmoiset musiikit. Vanha jatsi, Ja ämmät ne itki, Kaakkuri, Varrii ompi tsaijuves, Valvotun yön valssi tai Eikä mulla kotua ole pistävät vanhan punkkarin jalat ja olkapäät vispaamaan eri suuntiin ihan eri tahtiin, mutta hauskaa on! Jos on vielä päässyt ihan livenä ko orkesteria kuulemaan, niin se heistä loistava soitonriemu ei unohdu. Kyllä, olen päässyt Oriveden Opistolle kuuntelemaan kansanmusiikkikurssien päätöskonsertteja, joissa kuulijan lonkat nyrjähtävät.

Kiitos kokemuksista Orivesi All Stars ja Antti Järvelä!


Ei kun polkkaamaan, folks! Huutelee Oriveden Helena

# # # # #

Sumari Anni, toimittanut ja suomentanut Merenvaahdon palatsi (Aviador, 2019)
Nisu Jonna, kansi ja taitto

Orivesi All Stars, Kaikenmoisia tansseja, 2 cd-lvyä + tekstiliite (2018)

torstai 20. kesäkuuta 2019

Rotkossa, muttei pohjalla




Luonnonkukkien päivänä 16.6.2019 kävin luontoihmisten kanssa kävelemässä Juupajoen rotkon ympäri. Jääkauden muokkaama raviini sijaitsee keskellä Korkeakoskea, lähellä Aaltosen kenkätehdasta ja yläjuoksulla sijaitsee Koskenjalan kenkämuseo.

Olen lapsena ja varhaisteininä viettänyt paljonkin aikaa rotkossa ja sen salaperäinen tunnelma on kiehtonut mieltä. Siksi kirjoitin lyhyen runon rotkosta Juupajoen juhlavuoden kirjoituskilpailuun. Se tuli mieleen tuolla hitaasti liikehtivää vettä katsellessani, vedenpinta oli matalalla, mutta pystyin palauttamaan mieleeni ne kuohut ja myllynkivet.

ROTKOSSA
ei kokaan niin huoleton ja vapaa
kuin noina kesän helmipäivinä

Viileä vesi virtaa yli hiekan kivien
tasaisena ja poukkoillen
väri vaaleasta tummempaan
matalaan ja syvään
Houkuttelee kahlaamaan uimaan
Se halaa hellästi jalkoja
nujertaa paahteen 

Vanhan myllyn salaperäiset kivet
luotuina seikkailuun
odottavat viileinä sammaleisina

Paarmojen tanssi

Neidot ujot kauniit
pääsevät kauas aikuisista
huutelevista pojankoltiaisista
metsän siimekseen. 

Notkelmassa oma maailma
omat tarinat
ei tehtaan huutavia pillejä

Muurahainen korvassa
silti turvassa
ei koskaan niin huoleton 






 BODYLANGUAGE

Valtavat kuuset
hakkaavat toisiaan olkapäihin
kuin vanhat veikot,
tönivät toisiaan innoissaan
lailla penkkiurheilijoiden
- kevätmyrskyssä 






Kuun vetovoiman siirtäisin
sisämaahan

Vuorovetten hyväilynä
tummassa lammessa 
iltauineillasi minut tuntisit 






KUULIN KUTSUN
HEILUVAN NAAVAN
LAULUUN YHTYI
VIEKAS KORPPI:

TULE TULE NYKYNAINEN
METSÄNPEITTOON 
METSÄNPEITTOON

KERRON SULLE
KAIKKI SALAT
LEMMENVALAT

TULE TÄNNE
KAIKKI TAAKSESI JÄTÄ

PALASIN, ERI PALASIN
TOISELLE POLULLE
LIITONMERKKI
OTSASSAIN 

 
Runoset ja valokuvat Mörri Seppälä

Musiikkina Moominvalley: official soundtrack-cd



 
 
 
 
 
 

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Kirjoitusoppaita kummallisempaan



Kirjastosta löysin lastenosastolta Mervi Heikkilän ja Anne Leinosen kokooman Kauhumaan kartta- kirjoitusoppaan kauhun ja jännityksen tunnelmiin.. Voi veljet, että on ihana kirja aikuisellekin! Kuvittaja Brocin  mustavalkoiset piirrokset herättävät uusia ajatuksia ja pitävät otteessaan.

Esipuheessa kirjoittajat lupaavat tietoa ja vinkkejä kirjoittamiseen ja erilaisia kirjoitusharjoituksia. Alussa on myös ohjaajalle ja opettajalle oma osio, jossa kerrotan kuinka kirjaa, ja kauhuelementtejä yleensäkin, voi käyttää.

Sisällysluettelo on hauskasti nimetty Navigointiohjeeksi. Sen avulla löytää mm. Lautan, Kylän, Kirjaston, Saariston ja Vuoren. Vuori- luvussa on myös tarpeellisia ohjeita tekstin muokkaamiseen, julkaisukanavista ja vinkkejä yhteydenotosta kustantajaan! Tarpeellista tietoa kenelle tahansa kirjoittajalle.

Harjoitukset sopivat myös kaikille, ikään katsomatta. Muutamia esimerkkejä:

Kirjoita äänestä. Etsi kauhuääniä netin äänipankista. Valitse yksi, kuuntele se ja kirjoita äänen herättämistä tunnelmista.
Jatka jumiutunutta tarinaa. Ota jokin aiemmin kirjoittamasi tarina (kenties jumittunut)  ja jatka sitä. Käytä oheista kysymyslistaa apuna jumin ratkaisemiseksi.... 
Kirjaston kirjat.  Millaisia kirjoja löytyy kirjaston varaston perimmäisestä nurkasta, lukkojen takaa? Yksi kirjoista on kirottu. Mitä se tekee kantajalleen? Kirjoita lyhyt tarina. 
Kirjassa ihastuttavat myös monet (kauhun) kirjoittajien sitaatit tai puhekuplat. Äänen pääsee tässä Anders Fager:

Houkuttele lukija hirviösi kaveriksi. Siis todella tykkäämään, oikein ihastumaan siihen! Ja sitten laita se syömään lapsia!
Ihanaa?

Kirjan lopussa on Päätepysäkki, jossa tyyliin sopivasti piirroksien kera esitellään kirjoittajat ja kuvittaja. Ja viestinä on ,että kaikki tekstit ovat arvokkaita (!) ja ei aina kannata kuunnella muiden puheita, jos he eivät erilaisia tekstejä ymmärräkään.

Kirja päättyy Sanastoon, josta aikuinenkin lukija voi oppia uusia termejä! Myös kannen sisäsivut voivat herätellä uinunutta jännityksen kaipuuta...

Kiitos tekijöille tästä oppasta! Itsekin sain uutta potkua tarinoiden kehittelemiseen, koska juuri kauhu ja jännitys ovat jääneet kokeilematta omassa kirjoistusharrastuksessa - vaikka lukijana pidän näistä lajeista!

Toinen samaan aikaan kirjastosta mukaan lähtenyt kirjoitusopas on Kummallisen kirjoitajat: opas fiktiiviseen maailmaan. Kirjassa ajatuksistaan ja tekniikoistaan kertovat mm Saara  Henrikson, Anne Leinonen, Jussi Katajala, Heikki Nevala, Shimo Suntila, Liisa Rantalaiho ja Irma Hirsjärvi. Aiheina ovat otsikkojen mukaan esim. Rakenne kannattelee tarinaa, Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien vättämättömyys, Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti, Lukijan hämäämisestä ja Onko fantasialla tulevaisuutta?

Tiina Raevaara avaa omaa ajatusmaailmaansa kirjoittamisesta Tarina syntyy ideoiden lekkauspisteessä- osiossa. Raevaara miettii mitä on se kuuluisa "kirjoittajan oma ääni". Näihin riveihin mielestäni kiteytyy paljonkin koko oppaan viestistä:

...Minun pitää kirjoittaa realistisia tarinoita, joissa tarinaan omaan realismiin voivat kuulua vaikka hirviöt. Minun tehtäväni on kirjoittaa olemassaolemattomista, surrealistisista asioista, joiden olemassaoloa ei tarinassa itsessään koskaan kyseenalaisteta.
Oppaan tekstit ovat enemmän fiktiota esitteleviä ja varsinaisia harjoitustehtäviä on  vähemmän. Toki tästä saa tietoa mm. henkilöhahmojen rakentamisesta, taustatyön merkityksestä, romantiikasta viihdekirjalisuudessa ja fyysisen kirjan ulkonäöksellisistä asioista.

Lopussa on mainio Lue muutakin! Siellä on mm. Maailmanklasikkojen tanakka tusina, Kynttiänvaloa historian hämärään ja Dekkari - pistooli kädessä sisään! Lista mukaan ja kirjastoon seikkailemaan.

Vaikka oma kirjoittajaminä ei ole innostunut vaikka dekkareiden, fantasian tai kauhun kirjoittamisesta, niin nämä yhteen genreen rajatut kirjoitusoppaat tuovat kuitenkin lisätietoa ja avartavat ajatusmaailmaa. Samoja lainalaisuuksiakin on paljon, kuten tarinan rakenne, miljöönja aikakausien kuvaus sekä uskottavat henkilöhahmot.

Siksi mainitsen tässä vielä Tapani Baggen Se surmaa joka osaa, dekkarin tekemisen taito (Crime time/Docendo, 2016) ja erittäin hyvä Kjell Sunstedtin Kirjoita elokuvaksi (suom. Raija Paananen, Kansanvalistuseura, 2009). Sunstedtin kirjan jälkeen olen huomannut katselevani monia television ohjelmia sisäinen "ohjaaja" virittyneenä.

Joten kirjoittajat, kesällä on hyvää aikaa lueskella niitä "outojakin" kirjoja, oppaita, artikkeleita ja haastaa omaa kuplaansa!

= ^^^=^^^=

Heikkilä Mervi ja Leinonen Anne, Kauhumaan kartta, kirjoita jos uskallat (Haamu, 2019)
Broci, kuvitus

Kummallisen kirjoittajat, opas fiktiivisen maailman luomiseen. Toimittaneet Henrikson  Saara, Hirsjärvi Irma ja Leinonen Anne (2. painos, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, 2016)
Hahto Maya, taitto
Pietikäinen Maija, kansi



Valokuvat Mörri Seppälä

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Valaiden lauluja



Runoilija Arto Lappi on tuottelias kirjoittaja, häneltä on ilmestynyt vuosina 2001-2019 runokokoelmia yhdeksän kappaletta. Eri teosten suomennoksiakin vuosilta 2005 - 2015 kuusi kappaletta.

Joten aineistoa riittää! Taivaanpohjassa laulava valaat,  valitut runot 2000 - 2018 sisältää tekstejä kahdeksasta ensimmäisestä runokokoelmasta ja mukana on pieni määrä japanilaisia tankasuomennoksia kokoelmasta Kevätsateiden aika (Sammakko, 2005). Osan vanhoista runoista Lappi on uudistanut ja uusiakin runoja hän on kokoelmaan kirjoittanut, kertoo Lappi kokoelman esipuheessa Lukijalle.

Mietiskelijä palaa yksinkertaiseen, ajatuksia Arto Lapin runouden äärellä - otsikon alla Tero Tähtinen  analysoi Lapin monipuolista runoilijan uraa. Sehän alkoi v 2001 Runo-Kaarinan voittaneella kokoelmalla Ei perhonen siivistään tiedä. Lapin runoille yhteistä on lyhyys, itämaisen runouden mittojen käyttäminen (haikut ja tankat) lyhyet aforistiset rivit, mutta pitempääkin muotoa löytyy. Vaikka mitta olisi sidottu, niin kaikki ei ole niin vakavaa: itseironiaa, keveyttä, vähäeleisyyttä ja luontoa suomalaisin kuvin. Kun näkee, ihmettelee, tutkii ja haistelee ympärillä olevaa todellisuutta, voi kirjoittaa mistä vain, miten vain - ja silti osua tunteisiin väkevästi.

Kriitikko Tero Liukkosen mielestä suomen kielen sanat ovat niin pitkiä perinteisiin itämaisiin runomittohin, että haastetta on saada luonnollisian kuuloisia runoja aikaiseksi, mutta Lappi onnistuu siinä. Hänen ei tarvitse käyttää lyhyitä täytesanoja saadakseen "rivit oikein", vaan runot  ylittävät muodon ja sisällön välisen raja-aidan luontevasti, kuten Tähtinen huomauttaa. 

Runokokoeman aloittaa 7 runon sikermä, mukana on yksi suomennos Tamelelta. Kokoelman useimmat runot on mielestäni hienosti merkitty vuosiluvulla. Otan esimerkkinä tähän yhden filsosofisen tason runon:

Hän, joka taitaa
seurustelun itsensä
kanssa, autuas -
uitettu yltä päältä
ikuisella hetkellä. 
-2018- 

1 Ei perhonen siivistään tiedä on ensimmäinen osio. Sen, kuten muidenkin osioiden nimiösivujen alalaidassa, on johdantorunona jonkun itämaisen ajatteljan teksti. Tämä toimii oikein hyvin, koska pysähtyminen tarkkaan lukemiseen alkaa "jo tässä". Valitsen tähän hetken luonnossa:

Omenapuiden
kukat avautuvat
kuin sateenvarjot,
niiden kauneudelta on
mahdoton suojautua. 

Monien runosikermien  jälkeen tulee runoilijan "omat sanat" eli hän esittelee osion aiheen, kirjoitusprosseja ja muita ajatuksiaan. Tästä pidä kokoelmassa ehkä kaikkein eniten! Pääsee ikään kuin kirjailijavierailua "kuuntelemaan". Jos lukee runot heti uudestaan selityksen jälkeen, voi saavuttaa jotain syvällisempää tai hahmottaa sitä runoilijan tapaa kokea ympäristöä.

2 Taivaanpohjassa laulavat valaat on nimeltään seuraava osoi ja sieltä löytyy kokoelman ainoa tavumitallinen dodoitdu (7/7/7/5), joten otetaan se tähän esimerkkinä:

Kynnyksiä hipoen
peukalonpään kokoisen 
ampiaisen surina
               huoneenmittainen.
-2002-
Nyt runot saavat satteeksi Lapilta ajatuksia musiikista, hiljaisuudesta.

Tällä kaavalla runot asettuvat kokoelmaan. Esillä on ajatuksia perheestä, tuntureista, mietiskelystä, muista runoilijoista ja kaupankäynnistäkin. Heille on vaikea myydä sinistä kirjaa (käytännön ohjeita käytettyjen kirjojen kaupusteluun) tuo esiin Lapin kokemuksia antikvariaatin tiskin takaa. Näissä mietteissä on paljonkin huumoria, joten tässä kaksi:

Nuorille naisille ei saa flirttailla.
Keski-ikäislle naisille tulee flirttailla.
Korvien tulee punoittaa jos itselle flirttaillaan.
                                & 
Omituiset asiakkaat
tekevät kaikista päivistä omituisia.

Kokoelmassa on 14 erillistä osiota ja 13 on nimeltään Hoen kesähelteellä lumisanoja. Valitsen siitä yhden esimerkin ihan oman lumihaikailuni vuoksi:

Hiljainen fuuga,
kohoavat kuin urut
suvannon huurut.
-2014- 
Lopussa on kokoelmassa käyettyjen runoteosten luettelo sekä aakkosjärjestyksessä runot ensimmäisen rivin mukaan (Lapin runoissa on harvoin otsikkoja, nimiä). Luettelossa on myös lainattujen tekstien tekijät.

Kirjassa on sivuja 299 eli luettavaa, koettavaa riittää. Kiitos myös sinisestä kirjanmerkkinauhasta! Pidän sivujen laadusta, paperi on pehmeää ja "luonnonvalkoista", se tukee kokoelman lempeää tunnelmaa. Rakastuin ensinäkemältä kirjan yksinkertaisen, kauniiseen kanteen: sinisen eri sävyt ja minimalismi kutsuvat avaamaan teoksen hellästi. Kirjan vihreä selkä puolestaan luo pirteyttä ja modernia värimaailmaa mukaan.

Kirja on yllättävän kevyt kädessä ja se taas houkuttaa kuljettamaan "valaskirjaa" laukussa moneen paikkaan: ihana välipala bussissa, rannalla, kannonnokassa tai ihan missä vaan! Voi lukea vaikka vain yhden runon ja virkistyä kesähelteessä.

Eipä tämäkään runokokoelma aukea yhdessä blogikirjoituksessa, joten jätän toisen lukijan huomaan mielipiteen muodostamisen. Minulle tästä Taivaanpohjassa laulavat valaat- kokoelmasta kirjoittaminen oli vaikeaa. Koska pidän niin paljon Arto Lapin runoista, että yritin pidätellä tässä liikoja kehuja, välttää överisiirappia. Lyhyesti: pidän lyhyistä runoista ja "itämaisesta" ajattelusta. joten Lapin tekstejä lukeissani koen hyvin vahvasti tunnistettavuuden. Tietoisesti EN rakenna omia runojani samalla tavalla, mutta on kuin "Lappi kävelisi minun päässäni" eli sukellan välittömästi tietylle taajuudelle hänen runojensa kohdalla. Kerron tämän siksi, että en pääse tämän kokoelman kohdalla irti tunteista ja oma tekstini vaikuttaa takuulla sekavalta.

Vaikka hyllyssäni on useita Arto Lapin runoteoksia, niin tämä tulee kulkemaan vierelläni, mukanani, tukenani ja aina yhtä ylättävänä.

Jos ET muuta runokirjaa itsellesi hanki, niin tämä on muratin koristama portti runouteen!

ps. hymyä sai aikaan heti kokoelman nimi, itse kirjoitin valaidenlaulusta joku vuosi sitten ja yhä pidän niistä riveistä - joskushan omat vanhat tekstit vain nolostuttavat!


Avaraa mieltä ja ajattelun herkkyyttä kesään, Helena Mörri Seppälä

= = = = = =

Lappi Arto, Taivaanpohjassa laulavat valaat, valitut runot 2000-2018 (Enostone, 2019)
Salmi Jelena, kansi
Korsu Markku, tekijän valokuva
Niinikangas Katri, taitto

Enostone Kustannus, suurkiitos arvostelukappaleesta!

Taustamusiikkina ikkunasta tulvivat kesän soundit

Kuva Mörri Seppälä