Virpi Alasen elämänmyönteinen runoteos

 

Lähden jälleen kirjan kansitaide edellä sukeltamaan teokseen. Virpi Alasen runokokoelman Kunnes luut iloiset kannen on suunnitellut Timo Salo. Myönnän, että oli erittäin haastavaa saada vanhalla digikamerallani selkeää ja oikeaa värisävyä toistavaa kuvaa teoksesta! Väri on tummemman oranssi luonnossa.

"Käsissä" tuo kansi on mielenkiintoisen hämäräperäinen valitun fontin ja kuvituksen vuoksi - sopii sisältöön napakasti.  Runotkaan eivät aukea heti ensisilmäyksellä. Haastetta on, mutta useamman lukukerran jälkeen kielikuvien virta välillä aukeaa, ajatukset loksahtavat samalle aaltopituudelle.

Runot ovat pitkiä, polveilevia ja välimerkittyjä. Laitan esimerkin ensimmäisestä osiosta aistit, kulkijat ja runon otsikko on Mehiläisen puhe:

(...) Koska olen kimalainen, ajattelen kuin kimalainen.

 

Mikä on kimalaisen filosofia, sen halu

kylpeä tomussa ja auringossa? Sillä on

vallaton lentorata myrkyllisen lupiinin

ympärillä, keskustelu lupiinin kanssa,

maata parantava. Katso ihmistä: istuu

yksin johtajantuolissaan, tehtaassaan,

voimalassaan. Ei tiedä nimeäsi, bombus,

elämäntyötäsi mustikankukkien parissa (...) 

 

Kokoelman aiheina vilahtelevat tai toistuvat elämän tärkeys, pyhyys. Muita tärkeitä elementtejä runoissa ovat  tuli, sähkö, vuodenajat, meri, tanssi ja liike, kirjoittaminen ja aistikokemukset. Yhteiskunta saa lempeää kritiikkiä, ja välillä uussanat ilostuttavat. Toisen osion hyppää, kipinä vaikuttavin runo on mielestäni  Äitienpäivä, josta näyte alusta:

Revontulisilmäinen matriarkka, jään äiti,

sula jo mereksi. Alkukantainen

äitimeripeikko ei mahdu maailman

vaatteisiin. Sen rehevistä kuuluista vuotaa

miljardina yössä kiiluva plankton, se sohii

jumalten suusta pois häiritsevää

muoviroskaa. Kuuloitsit murinan ja laulun,

suurimpia painoja maailman riemuksi

nostavat voimanaiset, rintansa iloa ja

surua (...)

 

Runojen kieli on kuvallista, mutta harkittua - ei niinkään tajunnanvirtaa, vaan toisiinsa kytkeytyviä polkuja. Yleissivistystä haastavat muutamat vieraskieliset ilmaisut, kuten tässä kolmannen osion tunne kaupunki Aamut- runossa:

Huhtikuun jälkeen alkaa uusi huhtikuu, 

jonka jälkeen alkaa uusi huhtikuu, jonka

jälkeen alkaa uusi huhtikuu, ja niin 

edelleen, ad infinitum, dull roots with

spring rain. On poissaolon täydeltä aikaa. 

 

On poissaolon täydeltä kirkuvaa

syntymistä. On kirkuvan syntymisen täydeltä

omistautunutta tyhjyyttä (...) 

 

Ystävyys, ihmisten välinen hauras yhteys ja erillisyys kuvastuvat myös riveiltä.  Tässä ote neljännen osion tapahdu varjo ja valo Jälkikuvaoliosta: 

(...) Tiedän auringon lämmön, koska uskon

avaruuden olevan pohjimmiltaan iloinen,

ja tiedän, että sataa, koska uskon, että nyt

on aika.

Tiedän, että löytyy muitakin

lohikäärmeeksi muuttuvia täällä 

 kirjoituksen maisemasta, koska uskon, että

en ole yksin (...)

 

Kirjan takakannessa kerrotaan Virpi Alasen kirjoittaneen myös aforismeja, ja tämä mielestäni tuntuu, maistuu teoksen runoissa. Teksteissä ei ole nopea instant- tunnelmaa, vaan viipyilevää viisautta:

Hänen katseensa on silmän pinnalta mitaten vanhan naisen mustarajainen ranta

 

Kunnes luut iloiset on enemmän sellainen "itsekseen lukukokemus" kuin ääneen muille jaettavaa runoutta. Joskus on hyvä käpertyä sisään päin ja antaa sanojen pudota omaan olemassaoloon.

Virpi Alasen aikaisempia teoksia ovat mm. Ystävätär K (2012), Löytöretkue (2015), Hiilellä piirretty hymy (2020) ja Serendipii (2020).

 

                    

Runokokoelmien parissa marraskuuta aloitellen, Mörri Seppälä Kampukselta

33333333333333

AlanenVirpi, Kunnes luut iloiset (2022, Enostone)

Salo Timo, kannen kuva ja suunnittelu

Niinikangas Kalle, taitto

Arvostelukappale kustantajalta, kuuloistavat kiitokset!

Mörri, valokuvat

Susimaista kerrakseen

 

Lauri Latun Susiraja täräyttää heti kannellaan. Pidän ensinnäkin Haamun usein käyttämästä  kannen koosta ja mallista sekä mattapintaisesta materiaalista. Henna Sakkara-Döring on hienosti lomittanut suden hahmoon tekstissä olevan voimakkaan eläimen kallon ja tummaa metsää. Oiva ovi jännitteiseen tarinaan!

Susirajan päähenkilöitä ovat kuvataitelija Maarit, hänen avulias koiransa Havu sekä susitaulun tilaava outo, tenhoava mies. Kaikkia yhdistää vaaniva ja vahvistuva Susi menneisyydestä/nykyisyydestä.

Hän avasi oven. Katsoi kalloa uhmakkaasti ja käveli kankaan luokse. Kun maalit ja siveltimet oli aseteltu valmiiksi, hän kiskaisi peitteen pois kankaan päältä. Keltaisten silmien katse lävisti ytimiä myöten. Sivellin loikkasi käteen ja alkoi liikkua kuin ulkoisen voiman ohjaamana. Peto käänsi päätään kankaalla. Näytti välillä nälkäiseltä ja vihaiselta, välillä pilkalliselta. Sivellin tanssi. Vain vaivoin Maarit sai raastettua kätensä irti suden tahdon alta ja pakotettua kankaalle sen, mitä itse halusi.

 

Tässä näytteessä oli osa sitä jännitteestä, mitä tarinassa ilmenee Maaritin, suden ja muiden ihmisten kesken. Tuleeko susitaulu koskaan valmiiksi? Miten se vaikuttaa Havuun tai kilttiin naapuriin? Kestääkö Maarit mystisen muinaisuuden tarinat vai hajoaako mielenterveys? Kuka lopulta käskee ja ketä? 

Tapahtumat keskittyvät yhden talon tontille, eikä kukaan ole turvassa. Onko susi raaka myös sukulaiselleen kotikoiralle?

Lukujen aluissa on sitaatteja muista teoksista, ja tämä kruunaa  varsinaisen tekstin hienosti. Mystinen tunnelma kulkee alusta loppuun vahvana.  Lainauksia on  mm näistä: Ragnarök (Jumalten tuho), Aino Kallas (Sudenmorsian), Edda-saagat (Näyttelijättären ennustus).

Susirajassa on kiehtovan  tiivistä kerrontaa, jokainen sana on paikallaan, eikä löysiä kohtia ole. Esikoisromaaniksi Susiraja on taidon näyte tekstin kuljetuksesta!

Tiedän jo, että tätä teosta tulen lukemaan useamman kerran. Nautin siitäkin, miten Lattu on kuvannut taitelijan sisäistä tunnekartastoa maalausprosessien aikana - onko omakohtaisia kokemuksia?

Jotta en pilaa omalla höpinälläni salaperäisyyttä, niin kehotan lukemaan itse ja sukeltamaan synkkään metsään ja kuulostelemaan ulvontaa.

Hmmmm, kirja sopii vallan mainiosti nyt saapuvan Halloweenin aikaan nuorten ja aikuisten jännityksen nälkään...

Kampuksen Klemetti-salissa oli viikonloppuna 22. - 23.10. taas vierailulla ihana kiertue-elokuvateatteri Filmipyörä. Itse olin juuri lauantaina Isojärven kansallispuistossa luonnonsuojeluyhdistyksen porukoiden mukana, joten ehdin vain sunnuntain näytöksiin. Mielensäpahoittaja Eskortia etsimässä (ohj. Mika Kaurismäki, 2022) oli mukava iltapäivän ilopilleri (?). Nautittavaa oli seurata näyttelijäkonkareiden Heikki Kinnusen ja Kari Väänäsen "tanssiaskeleita" valkokankaalla. Yhteistyö ja ajoitus toimivat aivan nappiin! Ja ihan Silu Seppälä salaviisaana naapurina. 

Yllätyksen järjesti toinen leffa sen perään eli Klaus Härön ohjaama Rakkaani merikapteeni, pääosissa upeat James Cosmo, Brid Brennan ja Catherine Walker. Kasvutarina perheestä ja kahden vanhemman ihmisen rakkaudesta upeissa maisemissa. Tasapainoista, viipyilevää kuvausta, herkkää musiikki, koskettava loppu. 

Kehtaan paljastaa, että erityisherkälle höppänälle tuo leffa oli kyllä itkuputouksen avaaja - siksi ponkaisin ensimmäisten joukossa salista pois sydän murtuneena. Uskaltakaa silti käydä tämä katsomassa!

Tiedossa Tampereella lähiaikoina: teatteria ja twice in a lifetime dream;  CATS- musikaali! Sain sen kokea joskus 1980-luvulla Lontoossa ja rakastuin totaalisesti. Ja nyt tämä elämys naapurikaupungissa hyvän ystävän kanssa. Oi oi, toipuuko moisesta enää entiselleen?

Hehkuvia sävyjä ja mielen herkkyyttä lokakuulle ja marraskuulle. Itse sain ehkä runolaumani takaisin, vaikka välillä tunsin sanojen minut jättävän.  Tätä se on taitelijasielun kanssa, mutta nyt oli vakavampi tunne, että jotain muuta kuin runoutta olisi mietittävä. Ulkoapäin tuli niin vahvoja merkkejä, että kirjoittaminen on yksi poluistani, joten teen paluuta... Opiskelu otettava vakavammin tauon jälkeen, mutta blogiin tulee jotain vielä tämän vuoden puolella.

Kampuksella Mörri Seppälä iloitsee ihanista ihmisistä elämässään.

###########

Lattu Lauri, Susiraja (2022, Haamu)
Sakkara-Döring Henna, kannen kuvitus

Arvostelukappale kustantajalta, vow vow- ulvonta kiitokseksi!

Taustalla irlantilaistyylisiä säveliä: Mikkolan vaari, Sielunmaisema, cd.

Mörri, valokuvat

Juhlatunnelmissa Oriveden kaupunginkirjastolla

 

Upea kirjakakku vastaanottaa kävijät lainaustiskillä

Oriveden kaupunginkirjasto vietti 150-vuotisjuhlaviikkoa 27.9. - 30.9. 2022. Ehdin osallistumaan viikolla kolmeen tapahtumaan.

OSKON mieslaulajia ja Riikka Strandman

Tiistaina viihdyttivät Oriveden seudun kansalaisopiston miesten lauluryhmä,  säestäjänä iloinen Riikka Strandman. Hienosti soivat laulut, kuten Soi laulu hiljaa, Kiitos elämälle, Kasteen kyyneleet, Onnelliset  ja tuttu laulu Oravasta. Sen saimmekin  kuulla kahdella eri sovituksella, Kai Chydeniuksen ja Harri Saksalan. Mielenkiintoinen vertailukohta.

Keskiviikkona oli kaupungintalon valtuustosalissa mahdollisuus kokea Carl Orffin Carmina Burana taltioituna ja nyt valkokankaalta. Tämän mahdollisti PIKI-kirjastojen tarjoama ilmainen palvelu Medici.tv. Ei tarvitse kuin kirjastokortin ja pinkoodin näpyttely PIKIn verkkokirjastoon ja aukenee maailma klassisen musiikkiin, balettiin yms.

Carmin Burana tekee aina vaikutuksen ja nytkin olo oli kuin myrskyn läpi puskeneella. Ihanaa! Kiitos tästä!

OSKON Voice of Kids ja Teens

Torstaina oli vuorossa nuorekkaampia ääniä ja lauluja. OSKOn Voice- ryhmät eli Kids ja Nuorten Voice lauloivat yhdessä ja erikseen.  Ainakin M.A.Nummisen Jänis istui maassa sai hymyn huulille ja haikeasti soivat Menninkäinen ja Päivänsäde sekä herkkä  Pilvipeiton alla (suosittelen tutustumaan sanoitukseen).

Elena Perälä ja Kristiina Kivistö-Rahnasto

Perjantaina oli varsinaisen juhlan aika. Tervehdyksiä iltapäivään toivat mm kaupunginjohtaja Juha Kuusisto, kansalaisopistonrehtori Pia-Maria Ahonen, kasvatus- ja opetusjohtaja Mia Mattila, talous- ja hallintojohtaja Marjatta Lilja sekä tiedottaja Jenni  Koponen.

Kouluilta terveisiä toivat yhteiskoulun ja lukion apulaisrehtori Janne Mäkinen sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Minna Sippola.

Juhlapuheilla tunnelmaa kohottivat elämänlaatulautakunnan jäsen Irma Koskela ja kirjastonjohtaja Henna Kaukoniemi. Kirjastonhoitaja Mia Moilanen juonsi ansiokkaasti illan kulun.

Henna mainitsi mm. paikkakunnalla vaikuttaneen Karoliina Bergmanin panoksen kirjaston syntymiseen ja hänen kunniakseen ollaan istuttamassa oma puu keskustan Karoliinan puistoon. Sinne on tulossa myös infotaulu. Hienoa. Hankkeessa on puuhannut paikallishistoriaa tutkiva Maija-Liisa Mäkelä.

Illan ensimmäisestä musiikkiesityksestä vastasivat Elena Perälä kosketinsoittimissa  ja Kristiina Kivistö- Rahnasto huilun kanssa  ja testiä lausuen.. He saivat Astor Piazzolan sävelet kauniisti kirjaston aulassa hehkumaan.

Riikka Strandman soitti ja lauloi omassa osuudessaan. Valitettavasti kappaleiden nimiä en kuullut hiipiessäni kuvauspaikalle hyllyjen välissä. Tunnelmaa korostivat isojen ikkunoiden takana tummuva syyskuun ilta. 

Kuva Jaana Ala-Lahti, Mörri ja Möykky kirjastossa

Kuvaaja ja bloggari ehti välillä lavalle kaverinsa Möykyn (Heikki Seppälä)  kanssa. Elina Salon lastenlaulun innoittamana Mörrin hahmona jäljitelmä Kirjastokoira Kirjalaisesta. Sen laulu oli ensimmäinen teksti ulvomisineen.  Arto Lappi ja Ilpo Tiihonen  runoineen kertoivat lukemisesta. Luvalla sain lukea kirjastonjohtajana toimineen Olavi Toivosen kaksi runoa kokoelmastaan Kiviset leijat.

Kirjaston henkilökunnan omista kirjastomuistoista kokosin kollaasin, koska mielestäni ihmiset tekevät kirjaston! Erityiskiitos Soili Itkonen, Ilkka Kaita-aho, Mia Moilanen ja Henna Kaukoniemi. Kiitos myös musikantti Möykylle sävellystyöstä, kitaroinnista, äänimaailmasta  ja kärsivällisyydestä.

Henna Kaukoniemi palkitsee Ulla Seppälän PIKIn Lukutekopalkinnolla

Kirjaston oma Satumummo Ulla Seppälä luki hersyvään tyyliinsä sadun aikuisillekin ja kirjana oli Kiitos, sanoi Koala!

Piki-kirjastot ovat jakaneet Lukutekopalkintoja ja Orivedellä sen sai tällä kertaa Ulla! Onnittelut huomiosta. Satuilu kannattaa aina.

Oriveden naislaulajat heläyttivät ilmoille syksyisiä säveliä. Crisse Johanssonin sanoittama Syysunelma ja monille tuttu What a wonderful world 

Maarit Utriainen edusti nykysirkusta

Onhan meillä täällä sirkustaiteilijoitakin. Maarit Utriainen esitteli meille Working title on its way- sooloesityksestä  osan. Turvallisuussyistä sitä ei saanut kuvata. Ymmärrettävää, sillä isojen renkaiden lisäksi Maarit keikkui ylhäällä metallitelineillä! Tätä esitystä voisi kuvailla sanoilla hypnoottinen, jännitteinen, waiting for nothing. Maaritilla on kyky "katsoa ei minnekään". Ehkä pääsemme katsomaan tämän teoksen kokonaisuudessaan ensi vuonna...

Illan päätti Kaupunginorkesteri solistina Riikka Strandman ja lattialle uskaltautui juhlijoita tanssimaan musiikin tahdissa!  

Hyvin rennosti ja monipuolisesti kirjaston henkilökunta järjesti asiakkaille ja muillekin kävijöille mukavan viikon ja illan. Perjantaina luppakorviin osui iloista puheensorinaa. Kirjastossa saa nykyään jutella ja nauraa! 

Paperikoristeita olivat tehneet Rovastinkankaan esikoululaiset

Kuvien yläkulmissa vilahtelevia lippukoristeita olivat tehneet varhaiskasvatuksen väki. Heidän käsistään ovat lähteneet myös musiikkiosaston kohdalla olevat erikoiset cd-kotelot, joissa kasvit hehkuvat mennyttä kesää.

& & & & & &

Jälleen virheet jaa ajatuskatkot omiani, saa ja pitää  korjailla. Mutta on tuo metkaa yrittää kirjoittaa muiden touhuista ja räpsiä valokuvia, kun omakin hermostuttava esiintyminen on samassa tilaisuudessa. No tulipan hössättyä  kuitenkin juhlissa mukana!

Teksti ja valokuvat siis Mörri, paitsi Mörri ja Möykky -kuva Jaana Ala-Lahdelta. Kiitos siitä!

Kabareen teemana minimalismi

Sunnuntaina 2.lokakuuta Toivolassa Galleria Maitojunan tiloissa Oriveden asemalla oli jälleen  kabaree-iltamat. Tällä kertaa teemalla oli Minimalismi. Se tarkoitti taideteosten aihioita, keskeneräisyyttä tai aivan valmiita tuotoksia.

Tuuti Touhunen:  Aihio X, Rönsy

Ensimmäisenä esiintyi Tuuti Touhunen tuolin ja pitkän punaisen nauhan kanssa. Putoavat vaahteranlehdet, ambitiotyylinen musiikki ja hypnoottisesti liikehtivä nauha loivat huoneeseen itämaisen rauhallisen tunnelman. Ikkunasta sisään tulviva valo korosti kauniisti nauhan levämäistä liikettä.

Salongin lattialla Henna Matanuska taivutti, pyöritti, pompotti vanteita ja hän  pujahteli pienemmän renkaan läpi. Tämä vaatii erityistä notkeutta? Traces of Hooping jätti jälleen aluspaperiin erilaisia kuvioita ja mystisen äänimaailman taustalle kilkutteli Ilmari Säävälä erilaisilla arkiesineillä.

Ilmari lauloi  itse sanoittamiaan tangoja - ilman säestystä. Tai voihan sitä sormillaan rytmillisesti naputtaa migrofonitelinettä ja viheltää välillä pätkiä! Kesällä tehdyillä lauluilla on nimenä mm. En tunne mitään, Sain yhden illan ja Viimeinen tango Orivedellä. Oikein mieltä piristävä tuokio!

Henna Matanuskan vanne-esitys, johon äänimaailman loi Ilmari Säävälä

 

Tuulia Soininen toi valkokankaalle raakaversion/kasan kuvatusta materiaalista ohjaamastaan  elokuvasta. Looking for Loïe?  Näkemässämme pätkässä ei ollut ääntä, mutta tanssija liikehti toimistossa, vanhassa tehdasrakennuksessa. Mielenkiintoista oli katsella kuinka tanssijan valkoisen liehuvan mekon alla välkehtivät kausivalot, valonauhana! Soininen oli tehnyt myös tanssien  koreografian. Tämän elokuvan ensi-ilta on suunniteltu maaliskuulle ja esityspaikkana  Niagaran leffateatteri.

Esikoisrunokokoelmastaan kerrostalojen seinät punaista vakosamettia luki herkästi ja veikeästikin Anna Pesonen. Kokoelman runot ovat nykyajan kieltä ja ilmaisua, mukana surua ja huumoria. Annan esityksen mausteena oli musiikkia sopivasti sivuosassa.

Lukihäirikössä on kirjoitus Elämyksiä Taidesuunnistuksessa ja Kabaree-Iltamissa päiväyksellä 7.6.2022. Silloin Anna on ollut mukana Hennan esityksessä Transistori-duon jäsenenä.

Runokokoelmasta kerrostalojen seinät punaista vakosamettia ihastuin eniten tähän saarikuvaukseen:

Sinut jätettiin saarelle nimeltä Talvi. Lähdin sinua hakemaan ja toin kesän mukanani. Yhdessä asutimme saaren pientä tupaa. Kirmasimme vapaina pitkin niittyjä. Olimme rakkaus ja lempeys ja unohdimme talven nimen.

Seitsemän vuotta kului, kun uudesti nimeämämme Majakkasaari sai Talven kylään. Katselimme toisiamme, vapauttamme ja häntä, joka näytti meille kahleemme.

Aluksi teimme kumpikin vuorollamme pitkiä kävelyretkiä hänen kanssaan  kahden. Talvi muistutti kaikesta, jonka olimme unohtaneet.

Tulimme surullisiki ja talvi itki meidän kanssamme.

Eräänä usvaisena aamuna herätessämme jokin pala sisälläni loksahti paikoilleen. Kävelin tuvan siniseen vierashuoneeseen, jota Talvi asutti.

Halasin rakasta ystävää ja kerroin, että hänen oli aika jatkaa matkaa. Nyt olimme vahvempia ja kiitollisia siitä. 

 

Muutenkin saari ja saaret tulivat keskusteluissa yllättäen esiin. Siksi kehaisenkin tässä lyhyesti juuri lukemaani ympäristöelämäkertaa Tove ja Meri. Sen ovat kirjoittaneet tutkijat Otto Latva ja Maarit Leskelä-Kärki, kustantaja John Nurmisen säätiö, 2022. Tämä teos antaa uuden näkökulman (ainakin sisämaan asukille) Janssonin tuotantoon ja merellisiin vaikutuksiin monissa hänen teoksissaan. "Merellisen linssin läpi" katsominen on saanut alkunsa Toven lapsuuden kesistä Pellingin saaristossa.

Rantaa kutitteli talven käsi

Jälleen kerran tekstin virheet ja ajatuskatkokset ovat minun, joten saa korjailla, heittää oikeilla faktoilla, kiitos.

Poikkitaiteelliset projektit tuovat lisää ideoita omaankin tekemiseen, joten tämänkin sunnuntain jälkihöyryissä muhii jotain... Kohti lokakuun hössötyksiä välillä jotain lukienkin.

Loistetaan kuten keltaiset vaahteranlehdet, Mörri Kampukselta

¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ 

Pesonen Anna, kerrostalojen seinät punaista vakosamettia (2020)

Pesonen Anne, kuvitus

Kallinen Minna-Kaisa, taitto

Seppälä Mörri, valokuvat (digikamera seikkaili välillä yksikseen Isojärven kansallispuistossa, josta joku ystävällinen ja rehellinen kulkija palautti sen Heretyn kämpälle. Sieltä  sain laitteen postipakettina. Kiitos kaikille todella paljon!)