Kirjoittamista ei tarvitse stressata

Kuin vuodessa on viikkoja 52, on harjoituksia 104 Niina Hakalahden kirjoitusoppaassa Syön aamupalaksi Eiffel-torneja. Kirjassa on selkeä, toistuva viikottainen  runko, joten esittelen tässä blogin kirjoitushetken mukaan Viikko 34 sisällön.

Harjoitus 67 ehdottaa valitsemaan jonkin esineen tai luonto-objektin. Sitä voi kuvata, mutta ei saa verrata mihinkään. Tästä kirjoitetaan noin viisi minuttia ja seuraavaksi kuvataan objektin kautta perheenjäseniä, lapsia tai jotakuta muuta. Näin vodaan liittää vaikka saarni ja äiti toisiinsa. Alkuperäinen tehtävä on sovellettu The Practice of Poetry- kirjan harjoituksesta.

Harjoituksessa 68 mietitään tilanteita, jossa puetaan ja riisutaan. Mitä muuta puetaan kuin vaatteita? Onko pukeminen myös yritys muuttaa/muuttua erilaiseksi, ottaa rooli? Tarkotus on kirjoittaa pukeutumia- tai riisuutuistarina. Tämä tehtävä on mukaeltu Heli Hulmin Saattaen vaihdettava- kirjassa olevasta tehtävästä.

Ajatuksia viikolle- otsakkeen alla  Hakalahti tuumiin miten kirjoittaja usein kiertelee ja kaartelee aiheensa ympärillä, joskus hyvinkin sattumanvaraisesti. Luonnoksia ja muistiinpanoja kertyy, kunnes aika on kypsä ja kokonainen runo tai kertomus syntyy.

Itselläni prosessi menee usein niin, että ensin kirjoitan, ja vasta myöhemmin ymmärrän, mistä olen kirjoittanut ja mihin osunut. Minun täytyy usein kirjoittaa ikään kuin itseltäni salaa. Jos alan miettiä liikaa, en pysty kirjoittamaan lainkaan.

Samalla Hakalahti tuo esille Rainer Maria Rilken, Natalie Goldbergin ja Siri Kolun kirjoitustapoja ja mietteitä.

Monissa viikottaisissa osioissa on myös sitaatti erikseen joltain kirjoittajalta, kirjailijalta.


Myönnän, että tämä selkeä opasmuoto toimii, jos on ongelmia kirjoittamisen aloittamisen kanssa, ei löydä mieleistänsä kirjoitusvirettä tai epäilee omia kykyjään ja itsekritiikki nousee liian korkealle. Näissä harjoituksissa on kirjoitustapahtumaa käsitelty monelta kantilta ja hyvinkin ymmärrettävässä muodossa. Ei tarvitse olla kokenut kirjoittaja päästäkseen harjoitusten maailmaan mukaan.

Parasta ovat kuitenkin vertaistuen tapaan toimivat muiden kirjoittajien ja kirjailijoiden OMAT ajatukset. Näin huomaa, että muutkin välillä kamppailevat, mutta myös iloitsevat, kirjoitusprossien kanssa.

Lopuksi on Lähdeluettelo: Kirjoittamiseen ja ajattelemiseen liittyvää kirjallisuutta, Kaunokirjallisuuta ja muita tekstissä mainittuja teoksia sekä Lehtiartikklit ja muut lähteet.

Itse haluan lopettaa kirjan esittelyn teoksessa olevan Lopuksi ja aluksi- aukeaman sanoilla, koska nähin kiteytyy jotain hienoa:

Joku sanoi joskus, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat vaikean mielihyvän hakemista. (Helppoa mielihyvää saa syömällä suklaata.) Kirjoittaminen itsessään on kuitenkin tärkeää. Kun istuu alas ja kirjoittaa postikortin jollekulle, maailma tulee vähän ehjemmäksi. Juha Hurme on sanonut kauniisti, että kirjoittaminen, vaikkapa pienen runonsäkeenkin, on maalman hapettamista.

Ilokseni voin kertoa vielä, että tämän Syön aamupalakseni Eiffel-torneja- teoksen harjoituksia on käytetty meidän Kirjoituspiiri Kyhertäjien tapaamisissakin. Toimivat hyvin ryhmässä: osoittaa harjoitusten käytännönläheisyyden.

Palkinnoksi kirjoitusurakan jälkeen  suosittelen Tomi Rantalan sarjakuvakirjaa Metsäläiset (Arktinen Banaani, 2019). Tämä sarjis on ensinnäkin mukavan kokoinen, aukeamalle on vain neljä kolmen kuvan strippiä ja sivumäärä 64. Näissä kuvissa on yhtensä kuusi päähenkilöä aina pareittain: Kivi ja Kuusi, Koivu ja Neiti Lampi sekä puut  Puolikuollut ja kaverinsa Tynkä-herra. Nämä parit sitten keskenään keskustelevat ytimekkäästi muutamilla sanoilla kuin vanhat parit nokitellen, viljellen ironiaa ja satiiria.  Puujalkavitsitkin saavat uuden ulottuvuuden ja syvällistäkin metsänmenon mietintää heiltä irtoaa. Heidän rauhallista elämäänsä häiritsevät tuulet, sateet, kuu, jänikset tai  joogaava luontoihminen.

Tässä sarjakuvakirjassa viehätti noiden humorististen sanailujen lisäksi tuo näennäinen yksinkertaisuus kuvissa. Vaikka tapahtumia on vähän ja paikat eivät vaihdu, niin tuo mustavakoinen väritys ja vahva piirrosviiva saavat silmäilemään jokaista kuvaa ja pysähtymään ajatuksella tekstiin (eivät ole puhekuplissa). Sympaattinen sarjakuvakirja, joka ei vanhene katselukerroista!


Näin tuli luettua ja esiteltyä muiden tekemää kirjallisuutta. Oma kuhiseva pää tarvitsee pienen tauon, jotta saan aivosoluni oikeille asetuksille lauantaita 24.8.2019 varten. Silloin on täällä Orivedellä kaupungin juhlavuoden kunniaksi isot Elomeiningit ja upea Rohan tallit tulee hevosineen turnajaisnäytöksen esittämään. Lupauduin runosalkun ja maskottieni kanssa raapustella pop up- runoja siinä ohessa.

Kaikkea virkistävää kaikille ja nautitaan elosalamoista, Mörri Seppälä

+ + + + + + + +   + + + + + +  + + + + + +


Hakalahti Niina, Syön aamupalaksi Eiffel-torneja (Karisto Oy, 2018)

www.niinahakalahti.fi

Vahva tarina Oriveden leprasairaalan ihmisistä

Kirsti Elliän Lepra - romaani tarjoaa monella tasolla lukijalle vahvoja kokemuksia. Ensin voisi ajatella, että teos leprasairaalasta ja sen henkilöistä olisi pelkästään synkkä ja kolkko, mutta Ellilä on onnistunut kertomaan lämmöllä ja viisaudella sairaalan potilaista sekä työntekijöistä.

Teos perustuu todellisten henkilöiden eli sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon. Ensin leprasairaalassa Orivedellä diakonissana ja johtajana toimi Helmi ja hänen väsyttyään paikalle saapui siskonsa Matilda. Ajankohta on 1920- luvulla, jolloin lepraa, pelättyä spitaalia, sairasti vielä useampi potilas ja sairaalalle oli tarvetta syrjässä isommista asutuskeskuksista.

Kolmas teoksen päähenkilö on sairaalan oma lääkäri Arvid Alho. Hän on lempeä ihminen, joka saa potilaatkin luottamaan itseensä. Hän haluaisi hoitaa potilaita mahdollisimman hyvin, mutta turhautuu sen aikaisiin hoitovaihtoehtoihin. Näin hän turhautuu usein ja turvautuu alkoholin puuduttavaan vaikutukseen. Kirjan loppupuolella Alho mietti näin:

En silloin vielä ymmärtänyt, miten sitovia työ- ja potilassuhteet voivat ola. Miten ison osan ne ottaisivat elämästäni.Uralla eteneminen olisi vaatinut uusiin tehtäviin hakeutumista, mutta juutuin tänne odottamaan milloin lääketiede toisi lepraan ratkaisun. milloin löytyisi lääke, joka pysäyttäisi taudin etenemisen ja säästäisi sairastuneiden elämät. Kun tulin tänne, luulin, että se tapahtuisi piankin, mutta vuodet vierivät eikä läpimurtoa ole tullut.

Näitä miettivät myös muu henkilökunta ja ristiriitoja arkiseen päivätyöhön toivat niukkuus elintarvikkeista, pysyvän henkilökunnan saaminen vaaralliseksi koettuun sairaalaan ja levottomat potilaat ja heidän oikeutensa. Matildakin oli diakonissana sitoutunut kristilliseen elämänkatsomukseen, mutta hän joutui sääntöjen viidakossa miettimään mitkä olivat potilaiden oikeudet. Saivatko miehet ja naiset muodostaa suhteita toisiinsa ja haaveilla perhe-elämästä?

Miksi joku tahtoo luopua tavoittelemasta omaa henkilökohtaista onnea ja haluaa antaa itsensä Diakonalaitokselle? Mikä innostaa uhrautumaan niin kokonaisvaltaisesti? Yhtäkkiä olet velkaa kaikille, mutta itse et saa vaatia mitään keneltäkään.Ja tällaisen kelvottoman vaihtokaupan teet vapaaehtoisesti, jopa taistelet päästäksesi asemaan, jossa voit ilman palkkaa olla kaikkien palvelija. Miksi joku ryhtyy sellaiseen?

Matilda on kokenut aikoinaan rakastumisen ihmeen, mutta päättänyt valita Diakonissalaitoksen. Onko tämä kokemus ollut taustalla, kun hän ensin katsoo läpi sormien kahden potilaan eli Aunen ja Juhon fyysiseksikin muuttuvaa suhdetta? Jos tapaamiset olisi heti estetty tehokkaammin, niin olisko lopun traagiset tapahtumat voitu estää?

Kirjan lopussa paljastuu monta salaisuutta, joita Helmi, siskonsa Matilda, lääkäri ja Aune ovat sisällään kantaneet vuosikausia. Loppu on kerronnallisesti tehokas, saa lukijan hengityksen vaikeaksi. Tähän laitan esimerkkinä erään hijaisen todistajan äänen:

Tavallaan olin mukana, kun irrottivat Juhon hirrestä, vaikka en vielä ollut samalla tavalla olemassa kuin muut. Olin vasta tulemisen vaiheessa, maailmojen rajalla, matkalla kohti ihmisen elämää. Ymmärsin sen tietenkin vasta paljon myöhemmin, sitten kun sisar Matilda kertoi minulle ajoista ennen syntymääni, ja tapahtumista, jotka johtivat katastrofiin.

Leprassa Ellilä on toki kuvannut vaikean sairauden vaikutuksia potilaisiin ja sen aikaista sairaudenhoitoa Orivedellä. Pääosassa ovat kuitenkin henkilöt, jotka tekevät parhaansa raskaissa oloissa ja  joutuvat ratkaisemaan ihmisten kohtaloita kauaksi kantavine seurauksineen.

Ihailen Ellilän taitoa kertoa iso tarina ja saada lukija liikuttumaan ja vaikuttumaan. Kiitos kirjailijalle tästä teoksesta!

Laitan tähän valokuviani Leprasta (kuten kenttäaluetta nykyään täällä sanotaan), koska kirjan lopussa Elliläkin paikkaa kuvailee.

Usein olen kulkenut paikan ohi, aivan vierestä ja siinä olen miettinyt miltä sairaala-alue on näyttänytkään.. On kuulemma ollut iso ja hyvinhoidettu puistoalue rakennusten ympärillä.

Nyt leprasairaalasta on jäljellä  vain muistokivi ja hautausmaa  Ammattikouluntie 1 kohdalla puistikon keskellä. Ympärillä on isoja vanhoja puita, tenniskenttä ja Rovastinkankaan koulu pilkottaa oksien lomasta.

Muistolaatassa lukee:

TÄLLÄ ALUEELLA SIJAITSI MAAMME VIIMEINEN LEPRASAIRAALA  VUOSINA 1905 - 1953.

VIEREISESSÄ  HAUTAUSMAASSA ON  16 SPITAALIA SAIRASTANUTTA SAANUT SAANUT VIIMEISEN LEPOSIJANSA. 

(vuosiluvusta 1953 tosin  on 5 pudonnut/kulunut laatasta pois)

 Hautausmaan rauhaisaa tunnelmaa

Hyvä kirjallisuus liikuttaa ja saa miettimään laajempia kuvioita, tutkimaan uusia asioita. Voikaa te hyvin, Helena Orivedellä


- # - # - # - # - #

Ellilä Kirsti, Lepra (Arktinen Banaani, 2019)
Mustonen Kimmo, taitto
Org Taivo, kansi

Metsä kahdessa kirjassa

Terveysmetsä, tunnista ja koe elvyttävä luonto on biologi Adela Pajulan ja maantieteilijä Marko Leppäsen yhteistyönä syntynyt puolustus metsille ja niiden vaikutuksille. 

Osa meistä modernin ajan ihmistä on jo henkisestikin  kaukana metsistä, että ne koetaan pelottavina, etäisinä paikkoina. Kaikki kaupunkiaislapset eivät tunnista kuvista puolukkaa, kuusta tai mitään metsän tyypillisiä lintuja. Meidän aikuisten velvollisuutena on opettaa lapsille luontosuhdetta ja miten ympäröivää luontoa säästetään tulevillekin jälkipolville.

Näihin isoihin haasteisiin Terveysmetsä on hyvänä apuna ja muistutuksena. Kirjan ensimmäisessä osassa Tohtori Metsän vastaaotolla: Luontoaltistuksen vaikutuksia kerrotaan kuinka luonnon terveysvaikutuksia on hyödennetty jo muinaisessa Egyptissä, kun masentuneita faaraoita on lääkitty puutarhakävelyillä.  Euroopassa kukoisti 1800- ja 1900- lukujen vaihteessa vilkas kylpylä- ja parantolakulttuuri. Varsinainen tieteellinen tutkimus on alkanut myöhemmin. Tässä osiossa tarkastellaan lähemmin mitattavia terveysvaikutuksia, kuten hengityksen ja sykkeen muutoksia luontokokemuksen aikana.

Toinen osio on nimeltään Terveysmetsä: Tunnusmerkistö, tarina ja käytäntö. Nyt esiin pääsevät mm. kulkukelpoisuus ja saavutettavuus, pinnanmuodot ja jääkauden merkit. Vesielementit ovat tärkeitä monille suomalasisille, samoin  mahdollisuus keruutuotteisiin (ihanat marjat ja sienet). Puhdas ilma ja tuoksut ovat meille kaikille liian itsesäänselviä, mutta kannattaa jäädä niitäkin miettimään. Mahdollisuus nuotioon on osa metsäkokemusta ja paikkasidonnaiset tarinat tuovat oman mausteensa lepohetkiin metsässä. Jokaisen elementin esittelyn jälkeen on erikseen  Oksapolku ja Oikopolku, joissa kirjan tekijät tuovat esiin omia tai muiden henkilökohtaisia huomioita.

Esimerkiksi Niittyjä ja nevaa- tarinan lopussa on Oksapolku Suksi suolle! Siinä muistellaan hiihtäjälegenda Juha Miedon neuvoa suotreeneistä.

Kolmas osio Matka päättyy, uusi alkaa: Tärkeintä on lähteminen sisältää myös yhden erittäin tärkeän muistutuksen. Me ihmiset olemme osa luontoa ja näin suhde omaan itseen on myös luontosuhde! Voisimme tarkemmin kuunnella omaa kehoamme,koska se kertoo meille olemmeko janoisia ta olemmeko istuneet työn äärellä liian kauan. Samalla kun arvostamme luontoa, omaa kotiplaneettaamme, niin saamme siitä paljon arvokasta pääomaa.

Kirjassa esitellään erilaisia maisemia, luonnon piirteitä tuntureista tähtitaivaaseen, niin yksi lohdullinen ja muistoja herättelevä ajatus löytyy Oikopolulta Katse maan vähäväkisiin. Professori Reino Kallio muistuttaa:

Pikkulapsina me olimme itse lähellä tätä maailmaa, me elimme siinä: ryömimme ruohikossa ja kurkistelimme kivien alle, ihastelimme kissankelloja ja lennätimme leppäkerttuja. Aikaihmisiksi vartuttuamme me ylensimme itsemme uusiin suuriin maailmoihin ja unohdime vähitellen lapsuutemme kauniin mikrokosmoksen.

Mutta tämä ihmeellinen pienoismaailma on edelleen olemassa. 

Tämän kirjan parissa viihtyy pitkään ja tekee mieli selailla monta kerran. Vaikka itselle metsä ja luonnossa kulkemien on tuttua, niin monia asioita ei tietoisesti edes ajattele. Kirjan lempä sävy saa kaipaamaan kesäiseen metsään polulle maanpohjaa tuoksuttamaan!

Teoksessa ei ole kuvia. Muutama värikuva olisi sopinut tarinoden lomaan, nyt kirjan yleisilme on enemmän oppikirjamainen. Mutta toki omalla mielikuvituksella saa näkyviin luonnon monimuotoisuutta.

Yhdestä seikasta vähän murahdan. Kirjan kansimateriaali on huokoista "pahvimaista", johon lika esim. sormista jää helposti kiinni! Näin käyttökirja nuhraantuu nopeasti, jollei esim kontaktimuovilla heti tuoreeltaan sitä suojaa. Ehkä myös makuasia: joku haluaakin, että oma tärkeä kirja SAA näyttää käytössä kuluneelta?

Kuvia löytyy sitten seuraavasta "metsäkirjasta" eli Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitosta.

Metsänpeitto on kaunis kirja! Sarjakuvamuotoisena kirjassa on yhdeksän tarinaa menneiltä ajoilta ja nykypäivässä metsästä ja puista. Tarinoita rytmittävät lyhyet esittelyt Suomessa kasvavista puista, jotka kansanperinteessä ovat olleet merkittäviä.

Kulttuurintutkija Inkeri Aula on etsinyt kalevalaisen runouden arkistoista metsään liittyviä runoja ja tarinoita,  jotka vivahteikkaasti sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen on tummin värisävyin herättänyt henkiin. Yksi hienoimmsta tarinoista ja kuvituksista on Äiti, joka liittyy koivu- puuhun. Nämä kuvat ovat kuin tuohelle piirretyt! Miten hienosti tunnelma vahvistuu pohjaratkaisusta?!

Välilehdillä on piirroksina lehtiä ja marjoja, ja kirjan tekijätkin esitellään "osana metsää". Kirjainten fontitkin ovat kuin tekstauskäsialaa, niin kirjan tyyli kantaa alusta loppuun saakka!

LUE ITSE! En yritäkään tämän enempää kertoa, koska tämä on myös silmille herkkua...


Auringon viekotellessa männyn lumisten oksien välistä ulkoilemaan toivottelen huhtikuun huhuilut tulevaksi, Helena

<<<<<<<<<@

Terveysmetsä, tunnista ja koe elvyttävä luonto (Gummerus 2017)
Leppänen Marko ja Pajunen Adela
Kannen kuva Leppänen Marko
Arvostelukappale, kiitos!

Metsänpeitto, sarjakuva (Arktinen Banaani 2018)
Kuvitus Hukkanen Sanna
Teksti Aula Inkeri
Taitto Mustonen Kimmo