Luovan kirjoittajan työkirjasta

Erilaisten tekstien kirjoittaminen on periaatteessa hauskaa ja opettavaista. Usein kirjoittaminen on pelkkää riemua, mutta välillä tahmeassa suossa rämpimistä hikikarpalot otsalla.

Kirjoittamisinto voi hetkeksi kadota tai uusia ideoita ei tunnu syntyvän viikoihin. Silloin voi olla apua erilaisista kirjoitusoppaista. John Gillardin laatimasta Luovan kirjoittajan työkirjasta löytyy  sormiharjoituksia käytännön kirjoittamistyöhön.

Kirjassa on 20 merkittävästä kirjailijasta, aukeaman verran jokaisesta, esittely ja katsaus heidän kirjoittajauraansa. Mukana ovat mm. James Joyce, Franz kafka, J.M. Coetzee, Stephen King ja Haruki Murakami. Suomennettuun laitokseen ovat päässeet ansaitusti Katja Kettu ja Anja Snellman.

Jokaisen kirjailijaesittelyn jälkeen on ns sormiharjoituksia, jotka liittyvät ko kirjalijan tyyliin tai teokseen.  Hemingwayn jäävuori- harjoituksessa voi kirjoittaa yksityiskohtaisen henkilöhahmon kuvauksen ja saada se lopulta tiivistymään näkösälle jäävuoren huipuksi. Epäluotettava kertoja- harjoituksessa voi luoda täysin valheellisen identiteetin omaavan henkilön tai luoda päähenkilölle raskaan salaisuuden, jota on varjeltava. 99 näkökulmaa voi syntyä saman nimisen harjoituksean avulla. Siinä on tarkoitus yhdestä lyhyestä tekstistä saada vaikka kuusi, yhdeksän tai 99 erilaista tarinaa tyylilajeja vaihdellen. Tämä jos mikä haastaa kirjoittajaa etsimään itsestään uutta!

Henkilökuvaukseen, vuoropuheluun  ja tekstin tiivistämiseenkin saa tämän kirjan avulla hyviä harjoituksia, ja kerrankin löytyy oikein valmiiksi viivoitettuna TILAA omille ajatuksille! Tämä on hyvä "työkalu", koska idean ja inspiraation iskiessä ei tarvitse etsiä sopivaa paperia tai lappusta, vain kynä käteen ja harjoituksen voi tehdä HETI! Eri asia kuka raskii "sutata" omaa kirjaa, mutta jo pelkkä tyhjien rivien näkeminen saa ainakin minut innostumaan mahdollisuudesta päästää ulos heti jotain.

Tämä kirja on hyvä olla lähellä omaa kirjoituspöytää tai työskentelypistettä, jotta siitä saa nopeasti lisäpotkua omaan paikallaan junnaavaan tekstiinsä. Erilaisiin kirjoituspiireihin ja - ryhmiinkin tämä sopii käytännönläheisenä oppaana hyvin.

Kovaa käyttöä tukevat vielä sivujen vahvempi paperilaatu ja kannen "vahamainen" pinta, johon ei heti jää sormenjäljet yms kiinni.  Tykkään myös kannen yli tulevasta keltaisesta kuminauhasta, koska tämä houkuttelee tallettamaan teoksen sivujen väliin omia tärkeitä lappusia, lehtileikkeitä yms, jotka voivat pursuta muuten ulos kirjasta. Pieni asia, mutta toisaalta mahdollistaa paljon!


Anna luovuudelle tilaa ja pistä kirijoottaen! Sanojen keskeltä, Helena

ps. niin rakastan tuota kirijoottaa- ilmaisua! Se kuvaa omaa sanojen venytysmetodia :)



Gillard John, Luovan kirjoittajan työkirja (Art House, 2017)
Suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Saxell Jani
Suomentanut Strellman Urpu
Ulkoasu Lebihan Michael ja Windsor Matt

Arvostelukappale kustantajalta, tästä paljon kiitoksia!

Runoudestakin Oriveden Opistolla

Oriveden Opistolla Oriveden (!) kampuksella vietettiin viimeistä kertaa Huumorin & Satiirin Symposiumia 16.-18. maaliskuuta 2018.

Joskus olen koko viikonlopun jaksanut istua kuuntelemassa erilaisia luentoja ja esityksiä, mutta nyt jäi vähemmälle osallistumiset. Lauantaina oli vuorossa mm Opiston kirjoittajalinjan opiskelijat sekä runoilija Risto Ahti.

 Neljä opiskelijaa esiintyivät vuorotellen omia runojaan lukien. Koska itsekin luen yleisön edessä runoja, niin huomio kiinnittyi tekstien sisällön lisäksi heidän tapaansa olla lavalla yleisön edessä. Olin  vaikuttunut, kuinka neljä erilaista persoonaa saa liikeillään ja äänillään tunnelmia ja tuokiokuvia isoon tilaan. Omana itsenään olemisen taito ja rohkeus pistivät miettimään omia keinoja hallita jännittämistään.

 Aikuisella on jo liian monia esteitä päästellä tunteitaan esiin? Ristiriita halussa olla esillä ja jäädä taustalle harmaaksi varpuseksi? Tunnen olevani luontevampi pienessä tilassa, jossa saan rauhassa levitellä kirjat ja paperit  nenän eteen ja ottaa kontaktia kuulijoihin. Ei kiireen tuntua, vaan keskustelua tekstien välissä.

Huhtikuussa on tulossa kansalaisopiston runonlausuntaryhmämme Sanan Mahdin esitykset, joita kohden harjoittelemme. Nyt yhtenä tukenani on tekstit, joista todella pidän - sopivat siis kieleen ja mieleen. En tunne enää hirvittävää kauhua esiintymisestä, mutta jostain olisi kaivettava varmuus ja keveänä olemisen taito. Yritän muistella noita Opiston nuoria ja löytää sisäistä paloa.

Palaan Opistoon vielä sen verran, että muistin nyt Klemettisalissa istuessani mikä sai siellä ideana alkunsa. Ensimmäiset toiveet saada perustettua Orivedelle harrastelijakirjoittajien ryhmä! Ongelmana oli, etten silloin tuntenut paikallisia kirjoittajia, mutta juttelemalla esim Uuden kirjan päivillä muiden kuuntelijoiden kanssa sain selville ketkä voisivat olla kiinnostuneita ja keneltä kannattaisi kysyä. Nyt v 2018 Kirjoituspiiri Kyhertäjät on toimivat säännöllisesti ilman katkoja jo 3 vuotta! 

Näin Opisto on ollut mukana monessa elämäni vaiheessa. Nuorempana yhteiskuntatieteiden opiskelua ja  monena kesänä töissä siivousporukoissa. Aikuisiällä ammatti- ja kirjoituskursseja, kirjailijavieraiden keskusteluja, Klemettisalissa konsertteja ja taidenäyttelyitä ja muita tilaisuuksia, piirustuskurssi sekä em Uuden kirjan Päivät sekä Oriveden Nauru.

 Yhtenä kesänä myös kaksipäiväinen koiranäyttely, jota moni näyttelykävijä kehui hyvin järjestetyksi kauniissa ja tarpeeksi isossa paikassa!

Omaan taannoiseen lehtihaastatteluuni halusin ehdottomasti saada kuvauksen Opiston takapihalla ja kuvaajan kanssa vietimmekin hauskan ja rentouttavan (!) iltapäivän puiden katveissa parhaita kuvakulmia etsien.

Kiitos Oriveden Opistolle kaikista näistä vuosista, joina olen siellä saanut olla. Henkinen kotini jää muistoihi ikuisesti.

¤¤¤¤¤ nämä valokuvat ovat omia räpellyksiäni. Ensimmäinen ja viimeinen ovat päätyneet kultturilehti Kaltioon (5/2017)

Nauruni on syystä hiljaista ja surumielistä.

 Mutta seuraava bloggaus on jostain muusta, yhä pystytukkainen aikuisopiskelija Helena

Metsä kahdessa kirjassa

Terveysmetsä, tunnista ja koe elvyttävä luonto on biologi Adela Pajulan ja maantieteilijä Marko Leppäsen yhteistyönä syntynyt puolustus metsille ja niiden vaikutuksille. 

Osa meistä modernin ajan ihmistä on jo henkisestikin  kaukana metsistä, että ne koetaan pelottavina, etäisinä paikkoina. Kaikki kaupunkiaislapset eivät tunnista kuvista puolukkaa, kuusta tai mitään metsän tyypillisiä lintuja. Meidän aikuisten velvollisuutena on opettaa lapsille luontosuhdetta ja miten ympäröivää luontoa säästetään tulevillekin jälkipolville.

Näihin isoihin haasteisiin Terveysmetsä on hyvänä apuna ja muistutuksena. Kirjan ensimmäisessä osassa Tohtori Metsän vastaaotolla: Luontoaltistuksen vaikutuksia kerrotaan kuinka luonnon terveysvaikutuksia on hyödennetty jo muinaisessa Egyptissä, kun masentuneita faaraoita on lääkitty puutarhakävelyillä.  Euroopassa kukoisti 1800- ja 1900- lukujen vaihteessa vilkas kylpylä- ja parantolakulttuuri. Varsinainen tieteellinen tutkimus on alkanut myöhemmin. Tässä osiossa tarkastellaan lähemmin mitattavia terveysvaikutuksia, kuten hengityksen ja sykkeen muutoksia luontokokemuksen aikana.

Toinen osio on nimeltään Terveysmetsä: Tunnusmerkistö, tarina ja käytäntö. Nyt esiin pääsevät mm. kulkukelpoisuus ja saavutettavuus, pinnanmuodot ja jääkauden merkit. Vesielementit ovat tärkeitä monille suomalasisille, samoin  mahdollisuus keruutuotteisiin (ihanat marjat ja sienet). Puhdas ilma ja tuoksut ovat meille kaikille liian itsesäänselviä, mutta kannattaa jäädä niitäkin miettimään. Mahdollisuus nuotioon on osa metsäkokemusta ja paikkasidonnaiset tarinat tuovat oman mausteensa lepohetkiin metsässä. Jokaisen elementin esittelyn jälkeen on erikseen  Oksapolku ja Oikopolku, joissa kirjan tekijät tuovat esiin omia tai muiden henkilökohtaisia huomioita.

Esimerkiksi Niittyjä ja nevaa- tarinan lopussa on Oksapolku Suksi suolle! Siinä muistellaan hiihtäjälegenda Juha Miedon neuvoa suotreeneistä.

Kolmas osio Matka päättyy, uusi alkaa: Tärkeintä on lähteminen sisältää myös yhden erittäin tärkeän muistutuksen. Me ihmiset olemme osa luontoa ja näin suhde omaan itseen on myös luontosuhde! Voisimme tarkemmin kuunnella omaa kehoamme,koska se kertoo meille olemmeko janoisia ta olemmeko istuneet työn äärellä liian kauan. Samalla kun arvostamme luontoa, omaa kotiplaneettaamme, niin saamme siitä paljon arvokasta pääomaa.

Kirjassa esitellään erilaisia maisemia, luonnon piirteitä tuntureista tähtitaivaaseen, niin yksi lohdullinen ja muistoja herättelevä ajatus löytyy Oikopolulta Katse maan vähäväkisiin. Professori Reino Kallio muistuttaa:

Pikkulapsina me olimme itse lähellä tätä maailmaa, me elimme siinä: ryömimme ruohikossa ja kurkistelimme kivien alle, ihastelimme kissankelloja ja lennätimme leppäkerttuja. Aikaihmisiksi vartuttuamme me ylensimme itsemme uusiin suuriin maailmoihin ja unohdime vähitellen lapsuutemme kauniin mikrokosmoksen.

Mutta tämä ihmeellinen pienoismaailma on edelleen olemassa. 

Tämän kirjan parissa viihtyy pitkään ja tekee mieli selailla monta kerran. Vaikka itselle metsä ja luonnossa kulkemien on tuttua, niin monia asioita ei tietoisesti edes ajattele. Kirjan lempä sävy saa kaipaamaan kesäiseen metsään polulle maanpohjaa tuoksuttamaan!

Teoksessa ei ole kuvia. Muutama värikuva olisi sopinut tarinoden lomaan, nyt kirjan yleisilme on enemmän oppikirjamainen. Mutta toki omalla mielikuvituksella saa näkyviin luonnon monimuotoisuutta.

Yhdestä seikasta vähän murahdan. Kirjan kansimateriaali on huokoista "pahvimaista", johon lika esim. sormista jää helposti kiinni! Näin käyttökirja nuhraantuu nopeasti, jollei esim kontaktimuovilla heti tuoreeltaan sitä suojaa. Ehkä myös makuasia: joku haluaakin, että oma tärkeä kirja SAA näyttää käytössä kuluneelta?

Kuvia löytyy sitten seuraavasta "metsäkirjasta" eli Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitosta.

Metsänpeitto on kaunis kirja! Sarjakuvamuotoisena kirjassa on yhdeksän tarinaa menneiltä ajoilta ja nykypäivässä metsästä ja puista. Tarinoita rytmittävät lyhyet esittelyt Suomessa kasvavista puista, jotka kansanperinteessä ovat olleet merkittäviä.

Kulttuurintutkija Inkeri Aula on etsinyt kalevalaisen runouden arkistoista metsään liittyviä runoja ja tarinoita,  jotka vivahteikkaasti sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen on tummin värisävyin herättänyt henkiin. Yksi hienoimmsta tarinoista ja kuvituksista on Äiti, joka liittyy koivu- puuhun. Nämä kuvat ovat kuin tuohelle piirretyt! Miten hienosti tunnelma vahvistuu pohjaratkaisusta?!

Välilehdillä on piirroksina lehtiä ja marjoja, ja kirjan tekijätkin esitellään "osana metsää". Kirjainten fontitkin ovat kuin tekstauskäsialaa, niin kirjan tyyli kantaa alusta loppuun saakka!

LUE ITSE! En yritäkään tämän enempää kertoa, koska tämä on myös silmille herkkua...


Auringon viekotellessa männyn lumisten oksien välistä ulkoilemaan toivottelen huhtikuun huhuilut tulevaksi, Helena

<<<<<<<<<@

Terveysmetsä, tunnista ja koe elvyttävä luonto (Gummerus 2017)
Leppänen Marko ja Pajunen Adela
Kannen kuva Leppänen Marko
Arvostelukappale, kiitos!

Metsänpeitto, sarjakuva (Arktinen Banaani 2018)
Kuvitus Hukkanen Sanna
Teksti Aula Inkeri
Taitto Mustonen Kimmo

Suvussa on surua

Nyt on kirjalla sisäänheittonimi! Maistele: Suvussa on surua. Käytetty ilmaisu, mutta iskee runolliseen lukijaan ja tämä kuvaa niin hyvin kirjan sisältöä. Itse lausekin löytyy teoksen sivulta, joten nimi nivoutuu tarinaan oivasti. Myös kannen kuvitus on dramattinen ja erittäin onnistunut sisältöä peilaamaan. Suvussa on surua on porvoolaissyntyisen Lasse Kastarisen toinen romaani.

Veijariromaani vai historiaa sisältävä perhesuhteiden kuvaus? Veijariromaani tulee ensimmäisenä mieleen kirjan päähenkilöiden kuvauksesta ja dialogeista. Ehkä tässä tulee naislukijan odotukset hivenen syvällisemmistä mieshahmoista esiin? Muutenhan kirjan päähenkilö opettaja Simo Malmivaara on sympaattinen perheenisä, joka yrittää pärjätä parhaansa mukaan hajoavan perheensä keskellä.

Simo Malmivaaralla ei ole helppoa:  vaimo on etääntynyt, isä huonossa kunnossa ja toinen poikakin sekaantunut ties mihin - kirkon tuhopolttoonkin? Historianopettajana Simon intohimona on kotikaupungin osuus Porvoon valtiopäivistä v 1809. Hän haluaakin tehdä kunniaa tälle tapahtumalle järjestämällä Porvoon tuomiokirkossa esityksen näistä tapahtumista koulun oppilaiden kanssa.

Viisi yötä myöhemmin kuuluisa kirkko palaa. Kuka Malmivaaran perheestä oli tuona yönä liikkeellä ja missä päin? Kuka epäilee ketä ja kuka pettää kenen kanssa? Juoni pitää lukijan otteessaan ja kirja tulee ahmittua yhdeltä istumalta.

Malmivaarojen suku on  useamman sukupolven ajan vaikuttanut Porvoossa ja suvun keskinäiset suhteet tulevat mielenkiintoisesti esille. Myös Simon isän, Johanneksen, vanheneminen ja heikkeneminen tulee koskettavalla tavalla esiin. Onko silkkaa ahneutta Simon havitella isänsä talon ostamista tai perimistä aikanaan - siskon kanssa jaettavaksi?

Malmiaaran sukusalaisuudet paljastuvat kirjeiden muodossa. Sotamuistot vyöryvät nykypäivään Paavo-vaarin rintamilla raapusteltujen ajatusten kautta. Niissä on jälkipolville uutta tietoa ja jäsenneltävää sukulaismiehen ratkaisuista.

Kirjallisena ratkaisuna nämä kirjeet toimivat todella hyvin ja saavat lukijan miettimään jälleen kerran sodan mielettömyyttä ja Suomen historiaa itsenäisyyttä ajatellen.

Sisämaan asukille (jolle rannikon seutujen historia on hyvin kaukaista)  kiinnostavin osuus kirjassa ovat kuitenkin tiedot Porvoon värikkäistä tapahtumista silloin kauan sitten ja 2000- luvulla. Utelaisuus herää ottamaan lisää selvää Porvoosta.

Plussaahan vanhalle punkkarille ovat toisten kokemukset tämän eteerisen kauniin musiikkigenren parissa. 2006 vuonna (kirjan aikakausi)  punk is not dead.

Suvussa on surua on monikerroksinen kertomus, josta löytyy elämän synkempiä puolia ja toisaalta absurdia huumoria. Kannattaa tutustua!




Selviydytään maaliskuun pakkasistakin, Helena

^^^^^^^^^^^^^


Kastarinen Lasse, Suvussa on surua  (2017, painopaikka Kirjaksi.net Jyväskylä)
Taitto SV- palvelu Henry Moilanen
lassekastarinen.com
Arvostelukappale kirjailijalta, mistä isot kiitokset!


Taustamusiikkina Clannad, beginnings: the best of early years- 2 cd