Osa sielustani on jäänyt lomamatkoilla Suomen pohjoiseen luontoon, maisemaan vaeltamaan. Saamen kielen pehmeät soinnut ja rytmillisyys ovat viehättäneet korviani kauan. Myös joikuja kuullessani joku osa minusta tunnistaa merkillistä tuttuutta, vaikka olen ihan etelän lintu, epämusikaalinen turisti.
Ilahduin kovasti saatuani käsiini kokoelman saamelaiskirjailijoiden runoja En laske, en koskaan.
Sen on toimittanut ja kääntänyt inarilainen Kaija Anttonen, joka saatesanoissaan kertoo kuinka haastavaa käännöstyö suomeksi on ollut. Jokainen runo ei taivu suomenkielelle, koska saamelaisrunoilijat leikkivät sanoilla, alkusoinnuilla ja äänteillä. Etelässä lukija ei ehkä ymmärtäisi kaikkia saamansukuisia sanoja, joten Anttonen on jättänyt pois monia sanoja, kuten parttio (pienehkö joukko poroja), kuolpuna (nummimainen tasanko), maakkana (urosporo kuudentena talvenaan). Mukana ovat sanat jasa (kesäinen lumenviipymä tunturissa), kiisa (pieni kirstu) ja kaisa (kesälläkin lumihuippuinen tunturi).
Runoilijoden teksteistä löytyy useita piirteitä. Saamelaisten historiaa käsitellään valtakulttuurin ja - väestön alaisuudessa. Miten tuntuu ns etninen kipu. Toinen aihepiiri on henkilökohtaisempi ihmiselon kuvaus tunteineen ja haaveineen. Mukana kulkee vahvana pohjoinen luonto ja ankara työnteko.
Artikkelissaan Saamelainen runous eilen ja tänään kirjallisuudentutkija Hanna Mattila esittele saamenkielen levinneisyyttä: saamelaiset ovat kielellisesti ja kulttuurisesti epäyhtenäinen ryhmä. Varsinainen saamelaisalue, Sápmi, ulottuu Keski-Skandinaviasta Kuolan niemimaalle ja saamen kieliä on 9-10 laskentatavasta riippuen. Saamea puhuvia on noin 25-30 000.
Mattila kertoo mielenkiintoisesti kuinka kaksi kielisysteemiä, joikuperinne ja länsimainen runoilmaus, kohtaavat saamelaisrunoissa. Runous on monelle saamelaiskirjailijalle henkilökohtaisesti luontainen muoto, koska joikuperinnekin kommunikoi ja välittää tunteita. Saamelaiskirjailijat ovat todennäköisesti myös halunneet korostaa saamen kielen erityislaatuisuutta ilmaisun kielenä soinnillisuuden ja rikkaiden kielikuvien vuoksi. Kustannustoiminta on suosinut runoutta muita kirjallisuudenlajeja enemmän. Mattila kirjoittaa myös runouden vaikutuksesta naisten voimaannuttajana sekä saamelaisen nykyrunouden suunnista.
Kokoelman runoilijat ovat Rawdna Carita Eira, Sara Margrethe Oskal, Rose-Marie Huuva, Inghilda Tapio, Synnove Persen, Rauni Magga Lukkari ja Nils Aslak Valkeapää. Runojen aikaväli sijoittuu 1970-luvulta 2010-luvulle.
Kokoelman runot ovat usein lyhyitä, tiiviitä. Esimerkkinä kokoelman aloittavan Rawdna Carita Eiran kolmas runo:
tunnen sinut tuulenvireessä
rakkakivikon rauhassa
tiedän missä piileskelet
Kaikki runot on numeroitu (109 kappaletta) , sivulle asemoitu yksi tai kaksi runoa, joten ulkoasu on ilmava, selkeä. Jokaisen kirjailijan esittely ja luettelo ilmestyneistä runoteoksista. Nautin kovasti lähes haikumaisista teksteistä ja pitemmistä elämänmakuisista kuvauksista.
Hullaannuin tähän kokoelmaan, mutta yhtä jäin kaipaamaan. Runoista olisi saanut olla ne alkuperäiset saamenkieliset mukana, kätevästi suomennoksen vieressä tai jälkeen. Rakastan niin saamen kielen korvatuntumaa, että lueskelin sitten niitä runoteosten nimiä. Nils Aslak Valkeapäällä esim Jiennat vulget (1980, "Jäät lähtevät"), Losses beaivegirji (1986, "Synkkä päiväkirja"), Inghilda Tapiolta Ii fal dan dihte (1995, "Ei toki siksi").
Loppuun Nils Aslak Valkeapäältä kannanotto:
He tulevat luokseni
ja esittelevät kirjoja
kirjoittamiaan lakikirjoja
Laki sanoo näin ja se koskee sinuakin
Katso
Mutta minä en katso, veli
en katso, sisko
en sano mitään
en voi
Osoitan vain tuntureita
Lukihäirikkö lämpimästi suosittelee pohjoisen tuulia ja pahoittelee virheitä vaikeissa sanoissa jälleen.
################
En laske, en koskaan (Kieletär Inari, 2015)
Toimittanut ja suomentanut Kaija Anttonen
