Outoja tyttöjä ja naisia?

Onko sinulle tuttu Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille- sarja? Jos on, niin voit heti latautua samankaltaiseen outoon tunnelmaan Ilkka Auerin Kymnaasi, Agnes af Forsellesin kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille- teoksen kanssa.  Tällä kertaa erilaiset maailmat ovat jossain päin Suomessa ja erisnimet ovat tuttuja.

Kymnaasin päähenkilö on onneton Sofia, joka on lapsuuden traagisten tapahtumien vuoksi joutunut sijaisperheeseen ja häntä kohdellaan huonosti. Hän pakenee ja päätyy lopulta sisäoppilaitokseen, Kymnaasiin. Siellä hän saa ystäviä ja hetken tuntee olonsa turvalliseksi, kuin olisi päässyt lopulta kotiin.

Kymnaasi rakennettiin yli sata vuotta sitten. 1800-luvulta aina länsisiiven tulipaloon asti se toimi Forsellesin suvun kotina ja heillä tapasi käydä paljon vieraita. Vuosikymmenien aikana ehti tapahtua yhtä ja toista, myös kammottavia asioita. Kauhutarinoita saat kuulla vielä kylliksesi, mutta riittänee jos sanon, että uima-altaaseen on hukkunut ja hukuttautunut ihmisiä, kaakeleilla on liukastunut muutama kuoliaaksi ja niiden lisäksi pari lienee murhattukin siellä. Se on kaiken kaikkiaan tosi pelottava paikka - siellä kummittelee ja kaikki pelkäävät kellareita.

Tarinan keskuspaikka on hyvin tavallisilta Pinnan ihmisiltä piilossa oleva kolmekerroksinen kartano, jonka länsisiivessä ja kellarikerroksessa vaanivat oudot olennot. Ja niiden kautta voivat pahan voimat päästä sieppaamaan Sofian ja muut talon asukkaat - tuhoamaan sen, mikä on muodostunut Sofialle tärkeäksi.

Kymnaasi sijaitsee rajalla, normaalien ihmisten elämä on Pinnalla ja taas Kadotuksessa ovat tuhotut ihmiset. Onko Sofialla rohkeutta ja taitoja kohdata Punainen mies, joka voisi tuhota ihanan Kymnaasin? Uskaltaako Sofia kulkea portin kautta Kadotukseen?

Koska ihminen on, mikä on,  Kymnaasilla on myös vastavoima, Tarkkailuluokka. Tai siis sellaiseksi me sitä kutsumme. Se on vähän kuin Kymnaasi, mutta siellä opiskelee parantumaton joukko hulttioita tekekään juuri päinvastaista kuin me. Eli kun me tuemme ihmisiä, he aiheuttavat sekasortoa. Punainen mies haluaisi tehdä Kymnaasista sellaisen. Siksi se yrittää päästä tänne sisälle.

Enpäs kerro enempää, jotta saat itse kokea mystisen seikkailun kirjassa. Kieli on mukavan soljuvaa, juonta on helppo seurata.  Vuoropuheluissa on myös syvällisempiäkin ajatuksia elämästä, toivosta, rakkaudesta. Välillä kannattaa hidastaa lukunopeuttaan ja nauttia näistä mietinnöistä.

Jos on Harry Pottereita lukenut, niin saattaa tulla mieleen joitain samankaltaisuuksia olentojen käyttytymisessä... Luin kirjan kahteen kertaan ihan peräkkäin ja mieleen putkahti toive josko jatko-osa olisi tulossa?

Kirjan etukansi on todella kaunis ja sisäkannen pohjapiirustus auttaa hahmottamaan Kymnaasin sokkeloisuuden. Kirjasta jäi selainen hykerryttävän iloinen lukukokemus, kiitos kirjailijalle!

Historiallisiin "noitiin" pääsee tutustumaan Marko Lambergin Noitaäiti, Malin Matsintyttären tarina -teoksesssa. Asiakirjat kertovat tylyä tarinaa, miten hysterian lailla noitavainot jylläävät Ruotsissa, Tukholmassa 1670- luvulla. Suomalaissyntyinen Malin Matsintytär (pilkkanimeltään Rumpare-Malin)  joutuu oikeusmurhan uhriksi - jopa hänen tyttärensä syyttävät häntä noituudesta, Blåkullassa (ruotsalainen vastine Kyöpelinvuorelle) juhlimisesta.

Lamberg tuo hyvin esille kuinka viattomat ihmiset joutuivat yhteisössään tutun ihmisen syyttämiksi. Useat todistajat olivat lapsia ja nuoria, jotka saivat itselleen huomiota aikuisten keskuudessa  noitapuheillaan. Miksi jotkut niin innokkaasti halusivat mustamaalata perhettään ja naapureitaan(usein naispuolisia jäseniä)? Ehkä he tiedostamattomasti  saattoivat kapinoida aikuisia, ylempiarvoisia käskyttäjiään vastaan ja samalla käsittelivät myös ahdistavaa tulevaisuuttaan ja seksuaalisuutta yhteisössään.

Kirja saa myös miettimään millainen valta näillä noitasyytteiden tutkineilla komissoriaalioikeuden virkamiehillä, papeilla  olikaan. Miksi he niin sokeasti uskoivat  (nyt) typeriltä kuulostaviin lausuntoihin, että he lähettivät epäiltyjä roviolla poltettaviksi, mestattaviksi?

"Ylipäätänsä noituusepäilyjen tutkimus on yllättävän pitkään sivuuttanut kysymyksen siitä, missä määrin noituuskuvitemat yhdistyivät vähemmistöryhmiä kohtaan tunnettuihin ennakkoluuloihin ja pelkoihin", pohtii Lamberg kirjan lopussa luvussa Malinen jälkimaine. Ehkä saisimme olla nykyajassakin tarkempia ennakkoluulojemme kanssa, ettei toiseuden pelko saisi vaarallisia hysteerisiä piirteitä?


Näin tuli totta ja tarua ammennettua nuorista ja vanhemmistakin naisista. Mielenkiintoisia persoonia!

Lukemisiin, Mörri


& & & & & & & &

Auer Ilkka, Kymnaasi, Ages af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille (Haamu 2019)
Auer Ilkka, kannen kuvat

Kipinöivä kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!


Lamberg Marko, Noitaäiti: Malin matsintyttären tarina (SKS, 2019)
Numminen Timo, kansi
Tarsa Jaana, taitto ja kuvankäsittely


Ps. Lukihäiriöllinen kommentti: kyMNaasi on vaikea sana kirjoittaa oikein! Aivoni väittävät, että se on kyNMaasi. Huoh.

Runomuotokuvia pop upeissa

Mörrin Runosalkku valmiina Oriveden Elomeininkeihin v 2019

Nyt en keskity lukemiini kirjoihin, vaan kirjoitan kokemuksistani runojen tekijänä. Näihin mietintöjeni julkaisemiseen minut sysäsi facebookin yhden kirjottajaryhmän keskustelu taiteen ja viihteen merkityksestä ja niiden eroista. Onko niitä? Onko sillä edes väliä? Monta vuotta olen jo kirjoitellut omaksi ilokseni, internetin runosivustolle, kirjoituskilpailuihin, useampaan runokokoelmaan (julkaisemattomaan)  ja erilaisten tilaisuuksien yleisölle paikan päällä.

Jotain kokemusta on harrastelijana siten runoudesta, ja yksi tärkeä periaate on muodostunut vuosien varrella: JOKAINEN TEKSTI ON LÄHTÖKOHTAISESTI TÄRKEÄ. Ei ole merkitystä taiteella tai viihteellä kirjoittamishetkellä, vaan lukija saa halutessaan luoda ihan millaisia mielikuvia ja mielipiteitä valmiista tekstistä.

Keskustelussa samaisella sivustolla tuli esiin kysymys taiteilijana kasvamisesta - ihmisenä, tekemistensä suhteen. Siinäpä miettimistä omalla kohdallakin. Ja toden totta, minua kiinnostavat nämä päänsisäiset luovaan toimintaan liittyvät prosessit. Itselleni ei ENÄÄ ole tärkeintä millainen teksti on valmiina,vaan mitkä ajatusketjut, muistot, yleistiedon nippelifaktat tai tunnetilat johtavat - milloin mihinkin.

Jotain erittäin tärkeää oivalsin kirjoitusprosessista- ja itsestäni!-, kun analysoin parina päivänä väsymykseni syytä. Sain kunnian olla mukana Oriveden kaupungin Elomeinkinkeissä juhlistamassa kaupungin 150 vuotista historiaa turnajaisten ja muiden esiintyjien joukossa lauantaina 24.elokuuta.

Silloin pistin pystyyn 3. Pop up- runopisteeni. Mukana  fiilikseen pääsemisessä jälleen maskotit Rapina Apina, Hessu Hiiri ja Herra Raitanen. Salkun pohjalla niitä tukisanoja runonpyytäjälle - kaikki eivät halua itse keksiä aihetta tai sanaa runoonsa. Runolappusen koristeluun oli mukana kahdet kuviosakset ja metallisävyisiä tusseja. Tukevan vanhan salkun päällä oli hyvä kirjoittaa, koska omaa pöytää ei nyt ollut käytössä.

Pop up- pisteelläni sai siis kävijä pyytää runoa mukaansa ja tein sen annetusta sanasta siinä paikan päällä. Lähes koko ajan oli kyselijöitä, tuttuja ja tuntemattomia. Tarkkaan en muista ketä tapasin ja millaisia runoja raapustin huonolla käsialalla. Muutaman käytetyn sanan muistan, mutta en kokonaista runoa.

Kun todella mietin miksen muista 4 tunnin rytäkästä oikein mitään ja miksi iltapäivä ulkona auringonpaisteessa imi energiat kahdeksi päiväksi niin loppuun, niin ujolle yksityisyyttään varjelevalle erityisherkälle tilanne oli kokonaisvaltainen psyykkinen antautuminen!

En tietoisesti tätä tehnyt, mutta alitajunta ilmeisesti halusi runosta henkilökohtaisen pyytäjälleen. Edes vähän tutusta ihmisestä pystyin jotain aistimaan, mutta tuntemattoman kohdalla oli luotettava kuuluisaan ensivaikutelmaan. Jotta tämä onnistui, niin minun oli laskettava monet psyykkiset puolustumekanismi alas, ja päästettävä toinen ihminen harvinaisen lähelle. Olen ollut kuin alasti, paljaana,  persoonani kerrokset käytettävissä, toisen nähtävissä!

Loppujen lopuksi Runopisteellä ei ollut vain runojen kirjoittamisesta kysymys, vaan MYÖS ihmisten kohtaamisesta! Johonkin tunteiden tasolla pääsin erään miehen kanssa, joka kyynelten kimaltaessa silmäkulmassaan pyysi runoa äidistä. Hetken päästä hän kertoi: "Jos saisin päättää, niin tämä runo kaiverrettaisiin äidin hautakiveen". Kyyneliä siinä kohtaa nielin minäkin.

Paikka ei ollut paras näistä kolmesta eri paikasta, joissa olen tätä tehnyt. Fyysisen paikan suhteen paras on ollut joitain vuosia sitten kaupungintalon aula: vähän sivussa, sisätiloissa, runon pyytäjällekin tuoli ja mahdollisuus rauhassa keskustella! Toinen paikka toimi hyvin (myös Elomeininkeissä):  pieni välitila aulan ja kahvion välissä, pieni pöytä ja jälleen istumapaikkaoja myös muille. Siinä kulki kyllä ihmisiä ohitse, mutta väliseinät toivat yksityisyyden suojaa kaikille.

Nyt tuolla ulkona tuuli pölytti välillä papereita, selkä väsyi salkun päällä kyssässä kirjoittamisesta, pieni jono vähän meinasi stressata ja yleisömäärästä lähtevä häly selvästi sai aikaan lyhyitä "katkoja" muuten sujuvaan kirjoittamiseen.

Opin siis jotain tuon lauantain jälkeen omista kirjoitusprosesseistani. Ilmeisesti minulle on "helppoa" tehdä yhteisrunoja, joissa saan ihmisiltä myös sanoja (monia yhteen runoon), mutta myös pitempiä lauseita. Näen nämä eräänlaisina ilmalaivoina otsani kohdalla ja ne limittyvät kevyesti toisiinsa. Ei siinäkään ole mukana logista ajattelua. Tykkään tehdä yhteisrunoja erilaisissa ryhmissä, koska näin saadaan "yleisö osallistumaan" ja mukaan luovaan hetkeen.

Mutta nämä "isommat Runopiste"- kokeilut ovat näennäisesti helppoja. Siinä tilanteessa pitää myös hylätä mölyävä itsekritiikin ääni! Koska laatu vaihtelee "ihan ok ja voi mitä kuraa!"- akselilla, on kestettävä huono käsialansa ja lukihäiriöni satunnaiset vaikutukset. Mitkään entisistä "hyvistä lauseista" ei tuossa auta, koska ainakin oma muistini ei niitä tuo esiin. Ei ole hyötyä sadoista jo kirjoitetuista runorääpäleistä muistikirjoihin.

Sekava teksti tästä nyt tuli. Onkohan kenellekään mitään hyötyä tai iloa? Sillä uhallakin, että teksti jää huomiotta, niin tämä oli minulle erilaisten runojen rustaajana tärkeä päästellä ulos. Taitelijana kasvamista analyysissäni on se, että oppii vertailemaan ulkoisten ja sisäisten olosuhteiden vaikutusta. Oppii  luottamaan siihen, että muut ihmiset ymmärtävät kyllä, että halu tehdä voi olla kovempi kuin taito.  Hetkittäinen väsähdys, totisuus kasvoilla ei karkoita niitä, jotka oikeasti haluavat pientä rääpälettä mukaansa.

Olo oli välillä hirtehinen runonpyytäjien edessä

En tiedä tohdinko tätä edes julkaista - sekin vaatii rohkeutta ja itsensä likoon laittamista. No menköön! Nyt on turvallista harrastaa runonlausuntaryhmässä muiden tekemien runojen lukemista - hähää jonkun muun aivoituksia! Mutta toisaalta olisi jo tuosta esiintymisestä, esillä olostakin analyysi... jos joku päivä kehtaisi siitä muistiinpanon raapusta tänne Lukihäirikköön - omaan hiekkalaatikkooni.

Luenpa tässä välillä monia mielenkiintoisia kirjoja ja lokakuussa keskityn tuomaroimaan Orivesi minussa - kirjoituskilpailun tekstejä! Odotan kovasti löytäväni uusia näkökulmia Oriveteen!

Iloitaan omista tekemisistä ja toistemme kanssa puuhailuista, Mörri

Kuvat Mörri Seppälä

Myyttisiä eläimiä ihan kolmeen kirjaan jakaa

Mielenkiintoinen tilanne: kirjastosta löytyi kaksi uutuutta samasta aiheesta, mystistä eläimistä. Pakkohan ne oli lukea ja esitellä samassa blogitekstissä?

Suomen myyttiset eläimet on Eero Ojasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama teos, jossa esiin pääsevät eliöt osioissa Metsän eläimiä, Kotieläimiä, Pieniä eläimiä ja Kalat ja linnut. Kauniiden ja taidokkaiden piirroskuvien ohessa on tarinoita  yhdestä tai toisiaan muistuttavista eläimistä, mukana totta ja vanhoja uskomuksia. Tässä näyte tarinasta Monni, hauki ja muut kalat:

(...) Salaperäisin kaloista on kuitenkin jättiläsmäinen monni, jota ei pidetty oikeana tai tavallisena kalana ollenkaan, vaan se oli paholainen itse. Ainakin Hämeen järvissä aikoinan harvinaisena elänyt monni olikin hurjan näköinen suurine kitoineen ja voimakkaine viiksineen. Väitetään, että kun eräskin kalamies oli kiskonut pitkään kalaa vedestä, hän tajusi, että se oli monni, jo ennen kuin sen silmät tulivat näkyviin. Siinä paikassa loppui miehen usko, ja hän päästi peloissan saaliin takaisin. Tunnettu sanonta "nyt on piru merrassa" liittyy ilmeisesti pyydykseen joutuneeseen monniin.

Kirjan kuvitus on viehättävää, ja kansilehdillä sekä osioiden alkusivuilla on oranssisia kalliomaalausten hahmoja. Niitä voisin itse katsella vaikka kuinka kauan!

Kirjan lopussa on Kirjallisuutta- osio. Teos on isokokoinen ja niin hieno, että voisin suositella vaikka tulevan talvenjuhlan kunniaksi sitä lahjaksi - myyteistä pitäville ja eläinrakkaille lukijoille.

Lukihäirikkö esitteli Eero Ojasen ja Daga Ulvin kauniin Suomen myyttiset linnut maaliskuussa 2016.

Taidekirja on myös Liisa Kasken Myyttiset eläimet, tarua ja totta eläinten mahdista. Tässä kirjassa eläimiä esitellään aakkosjärjestyksen mukaan ja kuvituksena valokuvat oivaltavista näkökulmista. Teoksen lopussa ilmoitetaan kuvaajat. Sivuilla seikkailevat myös pienet siluettikuvat ja sivujen alalaidassa jolkottaa piirrossusi omalla matkallaan.

Liisa Kaski esitellään takakannessa folkloristiksi ja kalavalamittaisen runouden tuntijaksi. Tämä näkyy teksteissä, joten Alkusanojen termi mytologiset muotokuvat kuvaa kirjan sisältöä parhaiten!

Otan tähän pienen tekstinäyteen Näätä- kirjoituksesta:

(...) näätäturkin arvostus näkyy muistiinpanoihin asti säilyneessä perimässämme. Kehtolauluista häävirsiin näätäturkis on jotakin, jolla rakkauden kohde merkitään. Tyttövauvalle toivotaan näätälakkista sulhasta, äidille pyydetään näätäsarkka vastalahjaksi hyvän morsiamen kasvatuksesta, poissa olevaa rakasta kaivataan näätähatussaan, ja taloon saapuva sulhaskansa tunnistetaan näätäsaapikkaistaan.

Tämän tarinan lopussa on vielä:

Näätäseni, lintuseni

käsin voahtea valutti

korpin kuonoa kokosi

sen kanto kokin kätehen:

alkopa juossa miesten juoma

kahja kultani kohata. 

Myyttiset eläimet on myös selkeästi ja kiehtovasti kirjoitettu. Ainoa pieni hankaluus teoksen kanssa on sen koko, ihan rennosti sitä ei lueskella sängyllä kyljellään toinen käsi suklaalevyllä! On sen verran isokoinen ja painava.  Lahjaksi erinomainen teos.

Lisää eläimiä löytyy mainiosta elämäkerrasta  Aura Koivisto, Mies ja merilehmä, luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka. Steller mm. purjehti ja vaelsi 1740- luvulla Siperiassa ja haaksirikkoutui Beringinsalmelle etsiessään Alaskan rannikkoa. Hän ehti löytää ja kuvata monia kasvilajeja ja hänen mukaansa nimettiin erikoinen meressä elänyt seireenieläimiin  kuuluva stellerinmerilehmä. Joka tosin metsästettiin sukupuutton vain 27 vuodessa ensihavainnosta.

Koivisto on saanut tekstiin huumoria ja pohdintaa luonnontieteilijöiden moraalista, oikeuksista ja löydöstensä kohtaloista. Luonnollisesti Venäjän historia ja muiden ihmisten kohtalot tulevat esiin taustalla. Kirjassa on sisäkannessa karttakuva, keskellä kuvaliite ja lopussa laaja kirjallisuusluettelo sekä lista aiheeseen liittyvistä internet sivustoista.

Tämä teos puolustaa luontoa, sen pikaista suojelua ja arvostamista! Luonto maksaa ihmisten virheistä koko ajan!

Harvoin olen nauttinut näin paljon historiallisen henkilön kuvauksesta. Yksi syy on varmaan suorat lainaukset Stellerin matkapäiväkirjoista, joiden kautta lähes singahtaa menneisyyteen. Toinen syy on tekstin tyyli: helppolukuisuus ja kirjoittajan omien ajatusten selkeä kuuluminen. Näin "pölyinen historia" tavoittaa lukijan, joka ei usein tartu enakkoluulojensa mukaisesti historiallisiin aiheisiin.

Monenlaisia kirjoitushösseleitä on tulossa, joten seuraava blogikirjoitus tulee, kun sille löytyy aikaa - monia ihania kirjoja on luettu pinosta! Vältelkää syyspöpöjä, Mörri Seppälä


( ( ( ¤ ) ) )

Ojanen Eero, Suomen myyttiset eläimet (Minerva Kustannus Oy, 2019)
Linnea Sirkku, kuvitus

Kaski Liisa, myyttiset eläimet: tarua ja totta elänten mahdista (SKS, 2019)
Junkkaala Leino ja Teemu, piirroskuvat, graafinen suunnittelu
Lahtinen Kari, kuvankäsittely

Koivisto Aura, Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka (Into, 2019)
Kyytsönen Emmi, kansi