torstai 9. marraskuuta 2017

Haukastusta


Syyskuussa sain kokea pitkästä aikaa Suomen Lapin maisemia ja vaihtelevia sääilmiöitä viikon mittaisella reissulla. Veikeitä kuukkeleita en nähnyt, mutta korppeja taisi lennellä muutaman kerran päidemme ylitse. Pohjoisen luonnossa sain tuntea irtautumista arjen kiemuroista ja tapasin mielenkiintoisia "uusia" ihmisiä. Jonkinlainen vapauden tuntu ja elämänriemu pääsivät kireän pipon alle.

Syyskuun loman jälkeen onkin pipon alla pyörinyt mm. julkisessa keskustelussa vilahtanut kirjallisuuden ammattikriitikoiden ja kirjabloggaajien välinen erottelu. Voidaanko kirjablogeja edes verrata kriitikoiden arvioihin? En ole tarpeeksi media-alaa tai kirjallisuustiedettä opiskellut, mutta ihan omasta kokemuksestani  antaisin kunniaa kirjabloggaajillekin. Mutta heiltä ei voi vaatia samaa tasoa kuin lehtien ammattikriitikoilta. Samalla kentällä pyöritään kirjallisuuden innoittamina, mutta bloggareille suon enemmän henkilökohtaisten tuntemusten esille tuomista.

Toinen askarruttanut asia löytyy myös kirjablogien maailmasta. Kuinka analyyttiseti pitää/saa kirjaa muille esitellä?  Itse en edes jaksa lukea ihan "pohjia myöten" avattua blogitekstiä, koska haluan itse tehdä kirjasta omat päätökset tai lukea ihan nauttien aivot narikassa. Siksi tässä Lukihäirikössä onkin vain höpsöjä kirjojen esittelyitä omilla aatoksia ja tunteilla, usein kielen mahti edellä.

Lukihäirikkö on oma hiekkalaatikkoni, mutta yritän muistaa, mitä alun perin lähdin tekemään: helppoa kirjablogia niillekin, joilla on lukemiseen liittyviä ongelmia. Sain tosin sellaistakin palautetta, että on välillä vaikeaa tekstiä. Pahoittelen. Kirjastovirkailijan koulutus ilmeisesti välillä pukkaa läpi ja innostun liikaa. Jatkan siis epätasaisen laadun ladulla.


Otsikon Haukastusta viittaa Helen Macdonaldin herkkään ja viiltävään H niin kuin haukka - romaaniin. Kirjoittaja sai oman ensimmäisen haukkansa 12 vuotiaana ja tämä kokemus kulkee kirjassa vahvana pohjavireenä.

Kirjan kannen on suunnitellut Chris Wormell ja kannen kanahaukka kertoo villillä olemuksellaan paljon kirjan tekstin luonteesta. Kaunistelematonta ihmisen ja luonnon kohtaamista Englannin nummilla ja metsissä. Tuoksut ja tuulen kosketukset poskella voi tuntea ja tekee mieli jäädä kivelle istumaan ja katselmaan haukan eleganttia kaartelua taivaalla.

Kirjailija suree kuollutta isäänsä, muistelee lapsuuttaan ja onnellisia aikoja. Kirjassa on mukana kirjailijan oman nuoren haukan, Mabelin, kesyttämistä ja metsästämään opettamista, mutta yhtenä tasona kulkee tarinat haukastamisen historiasta. Yksi päähenkilö on herra White "ammoin kuollut epäluuloinen, juro, epätoivoon piintynyt mies", jonka muistiinpanoja kirjoittaja on lukenut, eikä ymmärrä Whiten julmuutta omaa haukkaansa kohtaan.

 Tämä romaani on herättänyt keskusteluja eläinten oikeuksista. Onko ihmisellä rajaton oikeus käyttää hyväkseen/kesyttää eläimiä omiin tarkoituksiinsa? Onko haukoille luontaista metsästä ja palauttaa saaliinsa toisen lajin huomaan? Hyviä kysymyksiä!

Kirja on kuitenkin niin hyvin koottu ja teksti vie mennessään, että vastareaktiota ei tule em. kysymyksistä huolimatta. Tätä kirjaa ei voi ahmia yhdeltä istumalta, vaan pienissä paloissa, jotta kaunis teksti uppoaa kunnola sisuksiin. Kunnioitan tämän haukkakuvauksen jälkeen entistä enemmän villejä isoja petolintuja.Myös yksilön kyky selvitä surusta ja toivottomuudesta tulee Macdolandin taitavissa käsissä vahvasti esille.

En kerrokaan enempää, haluan jokaisen kokevan tämän "vanhanaikaisen" romaanin ihan itse! Samalla voi etsiä merkityksiä latinan termille ferox.

Taivalle tähyillen siivetön villikko Helena. Pärjätkää marraskuun hämärissä!





Macdonald Helen, H niin kuin haukka ( suomentaja Irmeli Ruuska, Gummerus 2017, nidottu)
Arvostelukappale, mistä kiitokset kustantajalle!

Taustalla harvinaisesti sanallista musiikkia eli suomalaisia kansanlauluja cdllä kirjasta Kauneimmat kansanlaulut = Finnish folk songs (F-kustannus Oy, 2014)

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Muistoja Helsingin Kirjamessuilta



Pyhäinpäivänä 5.11.2017 Oriveden kaarikirkossa esitti  projektikuoro Kosketus (laulajia mm. Orivedeltä, Ruovedeltä, Parkanosta, Ikaalisista ja Jämijärveltä) Fauren sielunmessun Requiem. Jälleen musiikki ja kauniit ihmisäänet resonoivat luissa ja ytimissä. Hyvä, kun muisti välillä hengittää. Siinä omat murheet pienenivät hetkeksi ja kyynelkanavat saivat puhdistautua.

Näistä herkistä tunnelmista palaan vielä viikon takaiseen messuamiseen eli lauantaipäivään 28.10. Helsingin Kirjamessuille. Kätevästi jälleen sain lämpimän bussikyydin Jämsän kaupunginkirjaston porukan mukana. Sydämellinen kiitos!

Olin ilmoittanut Reuna-kustantamon Tarja Tornaeukselle tulostani ja luonnollisesti piipahtelin päivän aikana kustantajan osastolla . Tapasin tulevia kirjalijatovereita ja pääsin messuhälinässä muutaman hyvän keskustelunkin käymään. Olin  nostamassa maljaa kirjanjulkistamishetkellä, kun Sonja Kinnusen Univeljet sai ensiesiintymisensä.

Oma selkokielinen runokokoelmani Tämä on minun lauluni julkaistaan keväällä 2018, joten oli hyvä tutustua talon ihmisiin ja saada vähän kannustustakin. Mukaan kahmaisin nipun paperisia Bulletin -tuotelehtisiä, koska tiesin useamman ihmisen kotopuolessa juuri sellaisia odottavan (kirjani esittely sivulla 14)  Kirjani kannen suunnitellut graafikko Tom Linkopuu sai nimensä esille ja kiitän häntä tässäkin hyvin sujuneesta yhteistyöstä, jonka aikana opin paljon uutta kuvallisesta ilmaisusta!

https://issuu.com/reunakustantamojakirjakauppa/docs/reuna_bulletin_1_2018   on linkki sähköiseen esitteeseen, ole hyvä.


Reunan kustantama on niin kaunis ja herkkä Saippuakuplia Kaarlensillalla. Runot ovat Jenni Skytän kynästä ja mustavalkoiset valokuvat Toni Forssellin ottamia. Tuokiokuvat ovat lyhyitä, mutta tarkkoja. Niin tosia. Ainakin itselleni tunnistettavia. Valokuvien kautta pääsee luontoon monella tasolla. Ikuinen valon ja varjon leikki on minuakin kiehtonut kauan, joten näissä kuvissa viipyy ajatus. Joka kerran avautuu uusi näkökulma ja oma uteliaisuus herää, kun avaa kirjan - kaukana kertakäyttöyhteiskunnan tuotteesta! Ostin tämän itselleni ja silti kirja tuntuu lahjalta. Kiitos tästä!

Treffejä oli tälläkin kertaa ystävien kanssa, joten jälleen sai kerrattua elämäntapahtumat ja kuulumiset kätevästi kahvikupin äärellä ja takarivin tuoleilla. Kun en oikein viihdy massatapahtumissa ja hälisevässä ympäristössä, niin oli mukava poimia messujen laajasta tapahtumatarjonnasta vain muutama ja istua alas todella kuuntelemaan.

 Dekkarilauantain aiheista ensimmäisenä oli Menneisyyden miehiä. Heistä jutustelivat Virpi Hämeen-Anttila, Jukka I. Mattila (Reuna)  Lauri Mäkinen ja Timo Saarto. Kunnioitan näitä kirjailijoita, jotka perehtyvät aiheisiinsa ja tekevät valtavasti faktatietojen etsimistä ja tarkistamista!

Blogin aloituskuvassa: Suomen kirjailijaliitto esittää,  Kun kirjastonhoitaja murhaa. Hauska ja veikeä Kai Ekholm (Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja) kertoilee dekkareistaan - ja työstään ylikirjastonhoitajana- toisen veijarin eli Juha-Pekka Koskisen haastattelemana.
  En ole ehtinyt vielä lukea Ekholmin kirjoja, mutta pakkohan sitä on tutustua rikosromaaneihin, jossa pääpaikkana on kirjasto!

Selkokeskuksen osastolla poikkesin ja otin mukaan uusimmat Selkosanomat ja uutuuskirjaluettelon. Ystävälle metsästin kulttuurilehti Kaltion luettavaksi ja Maailman Kuvalehtiä pari numeroa matkalukemiseksi (toki riitti luettavaa kotonakin vielä).

Mahdolliset asiavirheet jälleen omiani, vaikka yritin tarkistella. Tämä lukihäiriö merkillisesti ehtii vääntää sanan oikeinkirjoitusasun vääräksi, vaikka sekunti sitten olisin jotain painanut mieleeni. Siksi läppärini onkin joulukuusta kirjavampi monivärisine post it- lappuineen! Ja silti menee väärin - pysyn luvallisen fantasian ja mielikuvituksen puolella kirjoitelmissani.

 Toisaalta tässä on yksi syy, miksi olen niin iloinnut kesän ja syksyn aikana, kun muutama ns asiatekstini on kelvannut esim. kolumniksi paikallislehteen ja merkittävään kulttuurilehteen (Kaltio 5/2017).

Monen monta luettua kirjaa odottaa kärsivällisesti hyllyssä blogiin kirjaamista, mutta aika liitää tänä syksynä niin nopeasti ohi muissa harrastuksissa. Runonlausuntaa on ollut muuallakin kuin Sanan Mahdin harjoituksissa (joulurunot ja Itsenäisyyspäivän juhlavampi esiintyminen jo tuntuvat sisuskaluissa jännitteinä). Selviämme niistä ja jään odottelemaan kustantajan mahdollisia ehdotuksia itse kirjan taiton suhteen...

Luetaan ja lainataan kirjoja, kirjoitellaan omia tekstejä ja otetaan rennosti marraskuun matelevissa iloissa - vai mitä tehtäis? Utelee Helena Mörri Seppälä

===///===

Saippuakuplia Kaarlensillalla, runot Skyttä Jenni, valokuvat Forssell Toni ( Reuna, 2017)