Syyskuussa sain kokea pitkästä aikaa Suomen Lapin maisemia ja vaihtelevia sääilmiöitä viikon mittaisella reissulla. Veikeitä kuukkeleita en nähnyt, mutta korppeja taisi lennellä muutaman kerran päidemme ylitse. Pohjoisen luonnossa sain tuntea irtautumista arjen kiemuroista ja tapasin mielenkiintoisia "uusia" ihmisiä. Jonkinlainen vapauden tuntu ja elämänriemu pääsivät kireän pipon alle.
Syyskuun loman jälkeen onkin pipon alla pyörinyt mm. julkisessa keskustelussa vilahtanut kirjallisuuden ammattikriitikoiden ja kirjabloggaajien välinen erottelu. Voidaanko kirjablogeja edes verrata kriitikoiden arvioihin? En ole tarpeeksi media-alaa tai kirjallisuustiedettä opiskellut, mutta ihan omasta kokemuksestani antaisin kunniaa kirjabloggaajillekin. Mutta heiltä ei voi vaatia samaa tasoa kuin lehtien ammattikriitikoilta. Samalla kentällä pyöritään kirjallisuuden innoittamina, mutta bloggareille suon enemmän henkilökohtaisten tuntemusten esille tuomista.
Toinen askarruttanut asia löytyy myös kirjablogien maailmasta. Kuinka analyyttiseti pitää/saa kirjaa muille esitellä? Itse en edes jaksa lukea ihan "pohjia myöten" avattua blogitekstiä, koska haluan itse tehdä kirjasta omat päätökset tai lukea ihan nauttien aivot narikassa. Siksi tässä Lukihäirikössä onkin vain höpsöjä kirjojen esittelyitä omilla aatoksia ja tunteilla, usein kielen mahti edellä.
Lukihäirikkö on oma hiekkalaatikkoni, mutta yritän muistaa, mitä alun perin lähdin tekemään: helppoa kirjablogia niillekin, joilla on lukemiseen liittyviä ongelmia. Sain tosin sellaistakin palautetta, että on välillä vaikeaa tekstiä. Pahoittelen. Kirjastovirkailijan koulutus ilmeisesti välillä pukkaa läpi ja innostun liikaa. Jatkan siis epätasaisen laadun ladulla.
Otsikon Haukastusta viittaa Helen Macdonaldin herkkään ja viiltävään H niin kuin haukka - romaaniin. Kirjoittaja sai oman ensimmäisen haukkansa 12 vuotiaana ja tämä kokemus kulkee kirjassa vahvana pohjavireenä.
Kirjan kannen on suunnitellut Chris Wormell ja kannen kanahaukka kertoo villillä olemuksellaan paljon kirjan tekstin luonteesta. Kaunistelematonta ihmisen ja luonnon kohtaamista Englannin nummilla ja metsissä. Tuoksut ja tuulen kosketukset poskella voi tuntea ja tekee mieli jäädä kivelle istumaan ja katselmaan haukan eleganttia kaartelua taivaalla.
Kirjailija suree kuollutta isäänsä, muistelee lapsuuttaan ja onnellisia aikoja. Kirjassa on mukana kirjailijan oman nuoren haukan, Mabelin, kesyttämistä ja metsästämään opettamista, mutta yhtenä tasona kulkee tarinat haukastamisen historiasta. Yksi päähenkilö on herra White "ammoin kuollut epäluuloinen, juro, epätoivoon piintynyt mies", jonka muistiinpanoja kirjoittaja on lukenut, eikä ymmärrä Whiten julmuutta omaa haukkaansa kohtaan.
Tämä romaani on herättänyt keskusteluja eläinten oikeuksista. Onko ihmisellä rajaton oikeus käyttää hyväkseen/kesyttää eläimiä omiin tarkoituksiinsa? Onko haukoille luontaista metsästä ja palauttaa saaliinsa toisen lajin huomaan? Hyviä kysymyksiä!
Kirja on kuitenkin niin hyvin koottu ja teksti vie mennessään, että vastareaktiota ei tule em. kysymyksistä huolimatta. Tätä kirjaa ei voi ahmia yhdeltä istumalta, vaan pienissä paloissa, jotta kaunis teksti uppoaa kunnola sisuksiin. Kunnioitan tämän haukkakuvauksen jälkeen entistä enemmän villejä isoja petolintuja.Myös yksilön kyky selvitä surusta ja toivottomuudesta tulee Macdolandin taitavissa käsissä vahvasti esille.
En kerrokaan enempää, haluan jokaisen kokevan tämän "vanhanaikaisen" romaanin ihan itse! Samalla voi etsiä merkityksiä latinan termille ferox.
Taivalle tähyillen siivetön villikko Helena. Pärjätkää marraskuun hämärissä!
Macdonald Helen, H niin kuin haukka ( suomentaja Irmeli Ruuska, Gummerus 2017, nidottu)
Arvostelukappale, mistä kiitokset kustantajalle!
Taustalla harvinaisesti sanallista musiikkia eli suomalaisia kansanlauluja cdllä kirjasta Kauneimmat kansanlaulut = Finnish folk songs (F-kustannus Oy, 2014)
