Aerodynaamisesti tarkastellen kimalaisen ei pitäisi pystyä lentämään, mutta ei kimalainen sitä tiedä, ja niinpä se vain lentelee.
- Mary Kay Ash -Kimalaiset ja monet muutkin mesipistiäiset ovat mielenkiintoisia hyönteisiä ja niistä onkin kiehtovasti ja pilke silmäkulmassa kirjoitanut brittiläinen biologian professori Dave Goulson kirjassaan Kimalaisen kyydissä, matka mesipistiäisten maailmaan. Suomennoksen on tehnyt Auli Kilpeläinen.
Vaikka et olisi yhtään kiinnostunut lentävistä pörriäisistä tai luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä, niin tässä teoksessa avautuu maailma intohimoisen tutkijan maailmaan, retkiin kimalaisten perässä Uuteen-Seelantiin, Ruotsiin kimalaisten hakumatkalle ja markkinatalouden koukerohin.
Teos alkaa kertomuksia Goulsonin nuoruudesta ja silloin tehdyistä eläimiin liittyvistä kokeista - onnistuneista ja vähemmän onnistuneista. Näiden erheiden kautta hän on oppinut järjestelemään vähiten hyönteisiä vahingoittavia tutkimustapoja.
Kimalaisen vuosi alkaa siitä, kun ensimmäiset urheat kuningattaret kömpivät ulkoilmaan talvihorroksen jälkeen. Britanniassa tämä tapahtuu usein jo helmi-maaliskuussa. Nämä kuningattaret ovat lajinsa suurimpia yksilöitä, ja koska vain lihavimmat säilyvät talvihorroksesta hengissä, ensimmäiset kuningattaret ovat varsinaisa hyönteismaalman zeppeliinejä. Ne ovat tuolloin nälkään nääntymäisillään horrostettuaan ainakin kahdeksan kuukautta edelliskesän jälkeen. Ne surraavat hitaasti viileässä kevätilmassa etsien kevätkukkia, joita on vasta niukasti.
Kirjassa Goulson kertoilee miten kimalaiset rakentavat pesiään lajiensa mukaan eri paikoihin, millaisia lämpötiloja vaaditaan hyviin jälkeläistuotantoihin, millaisia työnjakoja pesässä ja parvella on. Saamme myös tietää miten pörriäisten lentämien matkojen pituuksia ja lentonopeuksia on tutkittu. Kenttätutkimuksissa on saatu selville tärkeitä asioita kimalaisten suosimien ravintokasvien suhteen: mille kimalaiselle kelpaa matalakukintoiset kukat ja millä kimalaisilla on taas pitkä kieli syviin kukintoihin.
Kimalaisia on helppo nähdä ja kuulla, mutta niiden pesien löytäminen tuottaa tutkijoille paljon päänvaivaa. Pesät voivat sijaita kummallisissa paikoissa, usein maan alla vanhoissa jyrsijöiden koloissa, pensaiden juurilla, tai puunjuurakoissa. Jotkin kimalaiset viihtyvät kompostikasoissa, karhunvatukoissa, ullakoilla, kivikoissa, puun koloissa tai pikkulintujen pöntöissä. Siis paikoissa, jotka ovat yleensä piilossa katseita.
Kimalaistutkijat joutuvat miettimään miten löytää pesiä tutkimuksia ja yksilömäärien laskentaa varten. Yksi tapa on järjestää ns, kimalaiskävelyitä, joissa vapaaehtoiset etsivät silmämääräisesti maastosta pesiä tietyiltä alueilta, mahdollisesti säännöllisin väliajoin. Uusi idea oli kouluttaa myös kimalaisia löytävä kimalaiskoira - onhan koirien tarkkaa hajuaistia käytetty jo niin monessa asiassa apuna. Lukija pääseekin seuraaman kahden, hajukoiran Quinnin ja Tobyn, seikkailuja ja "katselemaan" Hebridien saarten viehättäviä maisemia.
Vakavampia pohdintoja aiheuttavat sitten monien hyönteislajien väheneminen, uhkaava sukupuutto. Kimalaisiakin vaivaavat omat sairaudet, loiset ja suolistovaivat. Sisäsiittoisuus ei tuota vahvempia kantoja ja monet vieraslajit tuottavat suurta tuhoa alkuperäiskasvistolle ja - eläimistölle. Kaikki eivät sopeudu uusiin valloittajiin.
Kirjan vaikealukuisin kohta on kimalaisten perinnöllisyys ja sisaruussuhteet, DNA- luento. Muuten teoksen sävy ja tekstin luettavuus on jouhevaa on kuin tunnetulla James Herriotilla. Kaikkea voi sattua ja kaikesta selvitään kuitenkin.
Dave Goulson ei ole tyytynyt vain jakamaan tietoa mesipistiäsisitä tiedotusvälineille ja koululaisille. Hän on oikeasti käytännön tasolla toteuttanut tietojaan, kuten perustamalla ostamalleen vanhalle tilalle luonnonniityn. Kaunis ja eliörikas kukkaniitty on vuosien hitaan suunnittelun tulos.
Lisäksi Goulson on tukijoidensa kanssa perustanut kimalaisten suojelusäätiön Bumblebee Conservation Trust, BBCT. Se jakaa uutiskirjeitä, luonnonkukkien siemeniä, oppaita kimalaispuutarhan hoidosta, ja perustaa yhdessä maanomistajien kanssa ympäri maata kukkivia elinympäristöjä,
Luonnonsuojelua ei pidä jättää joidenkuiden muiden hoidettavaksi. Jääkarhujen tai tiikereiden lähestyvä sukupuutto tai sademetsien kauhea kato voi helposti masentaa ja lamaannuttaa. Ehkä hallitukset, tutkijat tai WWF:n tapaiset järjestöt voivat tehdä asialle jotain, mutta yksilön on vaikea tietää, mistä aloittaa - kaikki näyttää kaukaiselta ja pelottavan monimutkaiselta. Kimalaisien suojelussa sen sijaan löytyy tekemistä jokaiselle. Jo yksi laventelipensas terasilla tai ikkunalaudalla houkuttelee ja ruokkii kimalaisia jopa kaupungin keskustassa. Jokaisen puutarhan omistaja voi tehdä paljon - istuttaa raunioyrttejä, neidonkieliä, sormustinkukkia, ruohosipulia ja akileijoja, ja tulokset näkee heti.
Näin "laajennettua hämähäkkikammoa" poteva lukijakin pääsi turvallisesti tutustumaan pörriäisten maailmaan. Ja ehkä vielä hankkimaan oikeanlaisia luonnonkukansiemeniä pieneen pihaan. Lue sinäkin kuinka tärkeitä kaikki pölyttäjähyönteiset ovat!
Unohdettuja kuningattaria puolestaan löytyy kansalliseeppoksestamme Kalevalasta. Niistä kertoo Tiina Piilolan Kalevalan naiset - teoksessaan (S&S, 2019). Miksi miesten varjoon ovat jääneet Ilmatar, Aino, Louhi ja Pohjan neito, Lemminkäisen äiti (jolla ei ole edes omaa nimeä, "vain" äiti) ja Marjatta? Teos osoittaa hyvin kuinka naisten voima ja tahto ovat vaikuttaneet maailman menoon ja luoneet uutta, ehjänneet vanhaa.
Emo käski lypsämähän: eipä mennyt lypsämähän.
Itse tuon sanoiksi virkii: "Ei neiti minun näköinen koske sen lehmän nisähän,
jok` on häilynyt härillä, kun ei hiehoista herune, vasikkaista valune."
- Marjatta, korea kuopus -
Heinäkuun heinien ja kukkien ihastelun lomassa Ähyttär eli Mörri
 |
| Kuvat Mörri Seppälä |
¤¤¤¤¤¤¤¤ ¤¤¤¤¤¤¤ ¤¤¤¤¤¤¤ ¤¤¤¤¤
Goulson Dave, Kimalaisen kyydissä, matka mesipistiäisten maailmaan (Gaudeamus, 2019)
Kilpeläinen Auli, suomennos
Manner Maria, kansi ja ensilehdet
