Näitkö minut? Todella?

 

Jään jokaisen lukukerran aluksi kiinni Eija Tammiston runokokoelman Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta kansiin. Ensinnäkin kokoelman nimi on kaunein, mihin olen pitkään aikaan törmännyt kirjassa! Nuo kuusi sanaa lupaavat kaikenlaista ja antavat mielikuvituksen liitää ympäriinsä. Kannen piirroksen "kuunaama" on verrannollinen kokoelman runojen sisään päin kääntyneeseen ja sulkeutuneeseen tunnelmaan.  Teos on ohut, noin 70 sivua, mutta todella vaikuttava jokaisella painetulla  rivillään.

Näissä lyhyissä runoissa Tammisto tuo esiin kipeitä kokemuksia lapsena olemisesta, äidin/vanhemman  hyväksynnän etsimisestä, sisaruksen kanssa olemisesta. Kaikki runot eivät aukene heti, mutta osa menee ihon alle kuin terävin lasinpala! Holtittomassa tuulessa- osion runo sivulla 13:

Valot taittavat suupielen varjon

hätäisen verukkeen

miksi on vaikea pitää kaulasta kädestä

edes hetki

rimpuilevasta

 

 

Runot ovat surullisen toteavia, eivät vaadi  ketään muuttumaan tai ottamaan osaa jo tapahtuneisiin kohtaamisiin tai tuleviin. Äiti näyttäytyy kaukaisena, mutta häntäkin voi ymmärtää. Omien vanhempien vanheneminen tekee kipeää, mutta sekin on kohdattava:

läsnä ja poissa:

sairaalan  rautasänky

tytär tai kaksi

vuosikymmeniä

yksi kauas kelluva uimapatja

kiireessä nenäliinoihin käärittyjä mandariineja 

 

Mandariinit ja uimapatjat tulevat vastaan muissakin koelman runoissa, niissä on vahva muistoihin liittyvä taso. Äidin ja tyttären lisäksi siskohahmo kulkee riveillä, hellästi kuvattuna, turvaa antavana.

Sitten nää työntäis sormet korviin ja tulis yö

mutta se olis kirkkaampi kuin aamu

eikä nää näkis enää leikkiä 

 

Kielellisenä ratkaisuna käyttää leikkiville lapsille tyypillistä muotoa tää tekis/nää tekis on mielestäni erittäin onnistunut. Näin lukija "vajoaa" nopeasti lapsenkaltaisemmaksi ja samaistuu runojen kuvaamiin hetkiin. Lapsi on voinut olla näkymätön ja aikuisena sitten etsii  omaa tapaansa olla, antaa ääriviivansa näkyä. Kokoelman päättää toiveikas ajatus: 

Hengitän tasaisesti lakaisematonta valoa

ei pakene enää karkaileva tyttö

mihin tahansa

laskee siirottavat lapaluut

 

Kokoelman osiolla on hienoja ja kuvaavia  nimiä, kuten Sisko on sana ja toinen, Kädet ovat kylmät tai lämpimät vaativat, Lapsi vedessä ja Läsnäolo äkkisyvää. Runot ovat puhekielen omaisia, mutta sisäistä puhetta vahvistavat joissakin runoissa kursiivilla painetut sanat ja rivit.

Tässä olisi tarinan alku

mistä mä alan, mihin lopun,

kun paha olo irtoaa susta, tartuttaa mut? 

 

Olen lukenut Tammiston Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta useamman kerran ja joka kerralla sieltä avautuu uutta. Osa runoista on todella niin teräviä, että lukeminen on lopetettava ja kirja suljettava hetkeksi! Ymmärrän toki, että kaikki lukevat ja kokevat tekstit omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan. Luulen, että moni nainen ainakin tunnistaa tuolta ylisukupolvisia kokemuksia, oman äitiytensä kipukohtia ja epävarmuuden tunteita vanhempana. Jokainen meistä on ollut pieni lapsi, joka hakee paikkaansa perheessään, suvussaan ja elämässä. 

Tämä ei ole lohduttava, positiivisia elämänohjeita pursuava kokoelma, vaan tutkimusmatka lapsuuden jättämiin tunnetiloihin. Kuten alussa totesin tämä on sisään päin katsova runoteos, joten tämä on lahjakirja ensisijaisesti itselle. Rauhassa tutkiskeltavaksi, omia muistoja ja tunteita seuraten...

1 + 1 + 1 + 1 + 1 

Toista ihmistä kohti kurottamista ja yksinäisyyden tunteita on myös Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta, potilas numero 43- teoksessa. Toki kirjasta välittyy Suomen historian vaiheita 1900-luvulla ja suomalaisen psykiatrisen hoidon kehitys, mutta Seilin saaren potilas numero 43 eli Saima Rahkonen tulee lihaksi ja vereksi arkistoista löytyneiden tietojen  sekä kuvitteellisen  ajatusmaailman kautta. 

Näistä kahdesta teoksesta jää alakuloinen tunne ja toisaalta luotto siihen, että löydämme niitä siltoja toistemme luo, jos todella haluamme!

Sydämelliset kiitokset tässä vaiheessa joulukuuta kuluneesta vuodesta Lukihäirikön lukijoille, tukijoille, kustantajille ja kirjailijoille, jotka olette mahdollistaneet nämä nojatuolimatkani maailmalle! Lukeminen ja ajattelu jatkuu - pieni tauko kuitenkin ennen tammikuuta (?). Sillalla sinua odottelee Mörri Seppälä

 

#############   ########

Tammisto Eija, Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta (2020, Enostone kustannus)

Niinikangas Katri, kannen sunnittelu ja kansikuva

Niinikangas Kalle, taitto

Arvostelukappale kustantajalta, ihastuneet kiitokset!

Heikkinen Susan, Pullopostia Seilin saarelta, potilas nro 43 (2020, SKS)

Tuominen Mika, kansi

Itkonen Markus/Tarsa Jaana, graafinen suunnittelu

Valokuvat Mörri Seppälä

Taustaääninä Cozy Winter Cabin Ambience Youtuben taajuudella

Aaveita Tampereella, hirviöitä terapiassa

 

Punatiilikaupunki koskien varrella. Teollisuuden ympärille kasvanut Suomen Manchester - tai miksei Suomen Dubai. Sillä kun on tapana laajeta pystysuorassa, huikeiden korkeiden rakennusten ja maanalaisten viritelmien muodossa. Suomen steampunk-pääkaupunki kaikessa (retro)futuristisuudessaan. Suuruudenhullu kaupunki, joka katsoo tulevaisuuteen, mutta kunniottaa samalla menneisyyttä. Kun mikään ei riitä. Nääs.

Tampereella on monta nimeä ja monet kasvot. Tämä kirja keskittyy niihin varjoisempiin. Vanhoihin ja uudenpiinkin aavetarinoihin, jotka elävät tornitalojen katveessa.

Näillä sanoilla alkaa Rimma Erkon ja Artemis Kelosaaren Aaveiden Tampere, kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta. Alkusanoissa kerrotaan myös Tampereen syntyhistoriasta ja sekä vuoden 1918 sisällissodan vaikutuksista juuri työläiskaupunkiin ja väestöön. Sisällissodan taistelut ovat jättäneet kolektiivisen jäljen myös kummitustarinoihin, koska monissa Tampereen paikoissa aaveena esintyy taisteluissa kaatunut sotias, "kapinassa mennyt". Toki romanttiset kartanot ovat saaneet omat tarinansa tragisten rakkaussuhteiden vuoksi.

Yksi päähenkilö kirjassa on siis kaupunki Tampere. Vaikka itse en enää sillä asu (varhaislapsuudessa kylläkin), niin oman hohtonsa aavetarinoihin tuo aidon muistikuvan luominen kuvatuista rakennuksista - tässä auttavat myös paikkojen esittelyteksti ja kansien mainio kartta.  Suvi Karin kuvitus on miellyttävällä tavalla hämyistä ja kollaasimaista. Oivaa paikallishistorian kertaamista!

Aaveiden Tampere esittelee kymmenen aavepaikkaa Tampereen keskustassa ja liepeillä. Finlayson & Amuri, Tullikamari, Tampereen teatteri, Kalevankankaan hautausmaa, Hatanpään kartano, Pispala ja Haiharan kartano, Ahlman, Pyynikki sekä Milavida ovat kertomusten mukaan niitä paikkoja, joissa hyvinkinkin monet ovat tavanneet olentoja, hahmoja "toisesta maailmasta" tai ainakin kuulleet kopinaa, ryminää ja löytäneet siirtyneitä tavaroita.

Tullikamarin tarinassa Kopisteleva kujeilija esitellään mm.  Valtteri:

Tullikamarin  tiloissa kuuluu kummittelevan ja kujeilevan 13-vuotiaan Valtterin henki, joka on yksi Tampereen tunnetuimpia kummituksia,eräänlainen paikallinen kuuluisuus... Valtteri on tullut kuuluisaksi kenties osittain traagisen taustansa ja nuoren ikänsä vuoksi. Hänen uskotaan olleen punaisten lapsisotilas, joka ammuttiin sodan loppupuolella Tullikamarin läheisyydessä. Tarina ei kerro, oliko kyseessä teloitus vai saiko hän surmansa taistelun luodeista.

 

Hatanpäälle sijoittuu tarina Kavaltajan kartano, jossa esiintyy onnettoman rakkauden tähden ryytyneitä vaeltajia. Yksi niistä on Valkea neito:

Valkoista pidetään puhtauden ja synnittömyyden värinä, mutta se liitetään usein myös kummituksiin kuolonkalpauden symbolina. On toki mahdollista, että neito kulkee edelleen hääpuvussaan ja siksi hahmo on näytytynyt valkoisena.

Valkean neidon on nähty liikkuvan erityisesti puistossa ja Kyynelten polulla, jonka sanotaan saaneen nimensäkin aaveen murheesta. Tiettävästi ylhäistä sukua olleen neidon kerrotaa hukkuneen tai hukuttautuneen Pyhäjärveen.  Mutta pitääkö pelkkä suru levottoman hengen puistossa?

 

Yllä olevassa esimerkissä löytyy myös viitteitä kansanperinteeseen ja kummitustarinoiden symboliikkaan. Yleissivistävää. Pidän myös kirjoitajien tavasta esittää hahmojen kohtaloista kysymysiä. Eihän oikeita ja varmoja vastauksia jo menneiden ihmisparkojen motiiveista saada selville. Aaveiden "kohtaamisilla" ei pelotella, vaan heihin suhtauduaan uteliaisuudella ja lämmöllä.

Aaveiden Tampere ei ole kauhukirjallisuutta, mutta luulenpa, että moni teoksen luettuaan katselee ja aistii herkemmin näitä Tampereen julkisia paikkoja. Tiedän jo yhden ystävän, joka uskaltautui kertomaan omasta oudosta kohtaamisestaan teatterilla...Tampereella...

Saattaa useamalla meistä olla kokemuksia jostain oudosta, järjen vastaisesta tapahtumasta. Ehkä tämä kirja rohkaisee kertomaan niistä - voivat ollakin osa paikkakunnan vanhoja "tuttuja kummituksia" retkillään.

Lopuksi on pakko kehua Haamu kustannuksen teosten ulkonäköön liittyvää tekemistä. Tämäkin on niin hyvin käteen sopivan kokoinen, kaunis "pehmeäpintainen kansi" ja paperinlaatu korkealuokkaista. Lahjakirjaksi tämäkin on erinomainen, ja yhden jo "tonttu paketoikin" Tampereen lähelle vietäväksi...

Kiitos kirjailijat Erkko ja Kelosaari mielikuvitusta kutittelevista tarinoista!

Lisäys: soisin näkeväni ja kuulevani aavetarinoita jossain muodossa Tampere Kultuuripääkaupunki 2026 - hankkeessa nyt tai juhlavuotena 2026. Onkohan suunnitelmissa? Ainesta olisi jo tämänkin kirjan pohjalta toisenlaiseen näkökulmaan teollisuuskaupunkiin.

Lukihäirikkö on nauttinut  muistakin Haamun aavetarinoista: 11.7.2019 on Aaveiden matkassa Suomenlahden molemmin puolin -otsikolla Aaveiden Pohjanmaa, Aaveiden kaupunki ja Aaveiden Eesti.

& & & &    & & & &    & & & &

Lisää outoja tarinoita. Jenny Jägerfeldin ja Mats Strandbergin Frankenstein terapiassa (2020, Like kustannus) on hykerryttävä "potilaskertomus" kirjallisuuden historian hirviöistä. Osa heistä on päätynyt nykyaikaan psykologin vastaanotolle kertomaan traumoistaan, lapsuudestaan ja vaikeuksistaan yhteiskunnissa.

Jos et innostu kauhukertomusten hahmoista sinänsä, niin unohda ne ja lue psykologin tekemät videoitujen istuntojen kirjaamiset, omat henkilökohtaiset mietteet, sähköpostit esimiehelle,  lehtileikkeet tai lähteiden kopiot aitoina psykologisina todisteina. Kirja on niin taidokkaasti kehitelty moneen tasoon, että selväksi tulee, kuinka ihminen on lopulta samankaltainen katsomatta historiallisia aikakausia tai sisäisiä ristiriitoja! Salaviisas kirja, sanoisin.

Toivon, että tämä kirjaa saa paljon lukijoita, vaikka kirjan nimi ja ulkoasu saattavat karkoittaa monia (aikuisia)  lukijoita!

Tähän loppuun on hyvä mainita vielä  Matti Järvisen toimittamat kaksi kirjaa, jotka tuottivat hykerryttävän lukukokemuksen kuluneella viikolla. Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia (2018, Nysalor-kustannus) esittelee nokkelan salapoliisin, joka ratkoo arvoituksia 1900-luvun alun Britanniassa. Musta kissa ja muita kertomuksia eläimistä ja ihmisistä (2019, Nysalor-kustannus) sisältää 16 kertomusta ihmisten ja eläinten välisistä kohtaamisista.

Virkistyneenä jälleen vähän vinksahtaneista tarinoista on hyvä hidastaa vauhtia ja vähäksi aikaa uppoutua muihin harrastuksiin. Kirjakasassani tosin odottavat pari runokirjaa ja dekkari - ainakin. Ehtivätkö joulukuun puolella Lukihäirikköön? 

Nautitaan joulun ajan taiasta ja pysytään omilla tolpilla - varotaan liukkailla! Terveisin Mörri Seppälä hartiaseutu arkana kaatumisesta kotipihalla.

PS. Lukihäiriöinen sai tuta kuinka monella eri tavalla voikaan kirjoittaa sana tampere useissa sijamuodoissa. Uskomatonta!

& & & &    & & & &    & & & &

Erkko Rimma & Kelosaari Artemis, Aaveiden Tampere, Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta (2020, Haamu)

Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu

Huuhuu huimat kiitokset Haamulle arvostelukappaleesta!

Jägerfeld Johanna & Strandberg Mats, Frankenstein terapissa, kauhuklassikot psykologilla (2020, Like kustannus) 

Niitepõld Sirje, suomennos

Valokuvat Mörri Seppälä