torstai 29. lokakuuta 2015

Mielikuvituksen härnääjät





Ihminen tekee mielessään suunnitelmia, aikatauluja tuleviin aikoihin. Kaikki on selvää ja hallinnassa. Joskus yön hiljaisuudessa herra Ali Tajunta alkaa mellestämään ja päästää kaikki luovuuden rakkinsa irti. Silloin on aseeton, avuton ja pakkomielteen  vallassa. Orjana on toteltava ja uusia teksejä kehiteltävä.

Emmi Itäranta ja Kudottujen kujien kaupunki. Sinnehän minä jäin! Nuori kutoja Eliana  elää salaperäisellä saarella, jota valvoo Neuvosto tarkkoine sääntöineen. Unet ovat kiellettyjä, mutta joidenkin osa on niitä vielä uneksia.

Tarina kulkee kevyesti kuin kesäinen hämähäkin verkko kasvojen yli. Silmäiltävää teksti ei ole. Tämän kirjan kanssa oltava koko ajan valppaana ja syvälukemiseen valmis. Rivien ja sivujen väleissä leijailee oma maailmansa, jota ei halua kadottaa.

Runolliselle sielulle tämä kirja on aarre. Emmi Itärannan kieli ja ilmaukset ovat kauniita, pakahduttavia, tuttuja ja uusia. Eivät itsetarkoitus, mutta näinhän tämä on kirjoitetava! Tämä on valaiden laulua, kurkien syysmuuttoa.

Rehellisyyden puuskassa on huokaistava, että kadehdin tällaista kykyä kehrätä kieltä.

Mutta yöllinen miete ei rajoittunut tähän, ehei. Useamman kerran mieleen pulpahti aikaisemmin lukemani Antti Salmisen Lomonosovin moottori. Kirja, jota on vaikeampi kuvailla (positiivinen kommentti). Se on sekoitus steampunkkia, muistiinpanoja, alkemiaa, viitteitä. Looginen ja epäloognen kertomus Novaja Zemlajan syrjäseudulta. Ihmiskunnan kohtalo on tässäkin kyseessä.

Tästä saa selkoa vain lukemalla. Kirja heräsi toisiin sfääreihin, kun kirjailija itse luki siitä pätkän Oriveden opistolla kirjailijavieraana käydessään. 

Näiden kahden kirjan yhteinen nimittäjä löytyi omasta mielituvituksen liikehdinnästä. Kummassakaan teoksessa ei ympäristön kuvaus ollut (mielestäni) liian tarkkaa, joten tunsin olevani uuden laavakentän laidalla. Mitään ei ollut oikein fyysisesti näkyvissä, vaan jouduin itse rakentamaan kaupungin, parakit, meren rannat aivojeni kartalle. Ihanaa, mutta toiaalta niin ärsyttävää. Oma mielikuvitus pidettävä jotenkin aisoissa, että muu kirjojen anti ei huku maisemointiin. 

Taitavien kirjoittajien koukku? Pidin siitä, mutta toisaalta näissä "ei realismiin nojaavissa" kirjoissa on hyvä olla kartta konnuista, aarteen kätköpaikoista. Toinen vahva ääni rakkilaumasta ulvoo rajattomien reviirien puolesta.

Miten sinä koet näkymättömän kuvaamisen?



--------------------

Itäranta Emmi, Kudottujen kuvien kaupunki (Teos, 2015)
Salminen Antti, Lomonosevin moottori (Osuuskunta Poesia, 2014)

Äänimaisemassa kuorma-auton peruustusvaroitusäänet ja Mohicans (music inspired by The Deep Spirit of Native Americans)- cd.




Ristiaallokossa hyvän kirjallisuuden vuoksi, suolaa aivosoluissa Helenalla

Jos nyt pääsisi palaamaan niihin runokirjoihin - niihin varsinaisiin, Emmi!

2 kommenttia:

  1. Hyvää analyysia Emmin tekstistä. Kysyit miten koen näkymättömän kuvaamisen. En ole tullut ajatelleeksi koko asiaa, mutta konkreettisemmin tuohon kysymykseen törmää silloin, kun lukemastasi kirjasta on tehty elokuva. Miten monesti kuuleekaan erilaisia repliikkejä siitä, kumpi on nyt sitten ollut parempi elämys kokijalle. Paljonhan siinä on juuri kysymys siitä, millaisiksi on ihmiset ja ympäristöt mielessään kuvitellut. Jos kovin paljon eroavat omista mielikuvista, voi seurata pettymys. Tällöin kaivataan avointa mieltä useammalla tulkinnalle.
    Ja jokaiselle on tietysti oma subjektiivinen tulkinta, johon muiden ei parane puuttua

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos maaritti ajatuksistasi.
      "Näkymättömän kuvaaminen" on laaja ajatus - siitä taiteessa yleensäkin kai kysymys?
      Muun luoma visuaalisuus voi pilata omat mielikuvat. Tai luoda uusia. Teatterin ilmaisu antaa katsojalla enemmän mahdollisuuksia omiin tulkintoihin?
      Jään tätä miettimään syvällisemmin.

      Poista