lauantai 19. joulukuuta 2020

Näitkö minut? Todella?

 


Jään jokaisen lukukerran aluksi kiinni Eija Tammiston runokokoelman Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta kansiin. Ensinnäkin kokoelman nimi on kaunein, mihin olen pitkään aikaan törmännyt kirjassa! Nuo kuusi sanaa lupaavat kaikenlaista ja antavat mielikuvituksen liitää ympäriinsä. Kannen piirroksen "kuunaama" on verrannollinen kokoelman runojen sisään päin kääntyneeseen ja sulkeutuneeseen tunnelmaan.  Teos on ohut, noin 70 sivua, mutta todella vaikuttava jokaisella painetulla  rivillään.

Näissä lyhyissä runoissa Tammisto tuo esiin kipeitä kokemuksia lapsena olemisesta, äidin/vanhemman  hyväksynnän etsimisestä, sisaruksen kanssa olemisesta. Kaikki runot eivät aukene heti, mutta osa menee ihon alle kuin terävin lasinpala! Holtittomassa tuulessa- osion runo sivulla 13:


Valot taittavat suupielen varjon

hätäisen verukkeen

miksi on vaikea pitää kaulasta kädestä

edes hetki

rimpuilevasta

 

 

Runot ovat surullisen toteavia, eivät vaadi  ketään muuttumaan tai ottamaan osaa jo tapahtuneisiin kohtaamisiin tai tuleviin. Äiti näyttäytyy kaukaisena, mutta häntäkin voi ymmärtää. Omien vanhempien vanheneminen tekee kipeää, mutta sekin on kohdattava:


läsnä ja poissa:

sairaalan  rautasänky

tytär tai kaksi

vuosikymmeniä

yksi kauas kelluva uimapatja

kiireessä nenäliinoihin käärittyjä mandariineja 

 

Mandariinit ja uimapatjat tulevat vastaan muissakin koelman runoissa, niissä on vahva muistoihin liittyvä taso. Äidin ja tyttären lisäksi siskohahmo kulkee riveillä, hellästi kuvattuna, turvaa antavana.


Sitten nää työntäis sormet korviin ja tulis yö

mutta se olis kirkkaampi kuin aamu

eikä nää näkis enää leikkiä 

 

Kielellisenä ratkaisuna käyttää leikkiville lapsille tyypillistä muotoa tää tekis/nää tekis on mielestäni erittäin onnistunut. Näin lukija "vajoaa" nopeasti lapsenkaltaisemmaksi ja samaistuu runojen kuvaamiin hetkiin. Lapsi on voinut olla näkymätön ja aikuisena sitten etsii  omaa tapaansa olla, antaa ääriviivansa näkyä. Kokoelman päättää toiveikas ajatus: 


Hengitän tasaisesti lakaisematonta valoa

ei pakene enää karkaileva tyttö

mihin tahansa

laskee siirottavat lapaluut

 

Kokoelman osiolla on hienoja ja kuvaavia  nimiä, kuten Sisko on sana ja toinen, Kädet ovat kylmät tai lämpimät vaativat, Lapsi vedessä ja Läsnäolo äkkisyvää. Runot ovat puhekielen omaisia, mutta sisäistä puhetta vahvistavat joissakin runoissa kursiivilla painetut sanat ja rivit.


Tässä olisi tarinan alku

mistä mä alan, mihin lopun,

kun paha olo irtoaa susta, tartuttaa mut? 

 

Olen lukenut Tammiston Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta useamman kerran ja joka kerralla sieltä avautuu uutta. Osa runoista on todella niin teräviä, että lukeminen on lopetettava ja kirja suljettava hetkeksi! Ymmärrän toki, että kaikki lukevat ja kokevat tekstit omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan. Luulen, että moni nainen ainakin tunnistaa tuolta ylisukupolvisia kokemuksia, oman äitiytensä kipukohtia ja epävarmuuden tunteita vanhempana. Jokainen meistä on ollut pieni lapsi, joka hakee paikkaansa perheessään, suvussaan ja elämässä. 

Tämä ei ole lohduttava, positiivisia elämänohjeita pursuava kokoelma, vaan tutkimusmatka lapsuuden jättämiin tunnetiloihin. Kuten alussa totesin tämä on sisään päin katsova runoteos, joten tämä on lahjakirja ensisijaisesti itselle. Rauhassa tutkiskeltavaksi, omia muistoja ja tunteita seuraten...


1 + 1 + 1 + 1 + 1 

Toista ihmistä kohti kurottamista ja yksinäisyyden tunteita on myös Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta, potilas numero 43- teoksessa. Toki kirjasta välittyy Suomen historian vaiheita 1900-luvulla ja suomalaisen psykiatrisen hoidon kehitys, mutta Seilin saaren potilas numero 43 eli Saima Rahkonen tulee lihaksi ja vereksi arkistoista löytyneiden tietojen  sekä kuvitteellisen  ajatusmaailman kautta. 

Näistä kahdesta teoksesta jää alakuloinen tunne ja toisaalta luotto siihen, että löydämme niitä siltoja toistemme luo, jos todella haluamme!

Sydämelliset kiitokset tässä vaiheessa joulukuuta kuluneesta vuodesta Lukihäirikön lukijoille, tukijoille, kustantajille ja kirjailijoille, jotka olette mahdollistaneet nämä nojatuolimatkani maailmalle! Lukeminen ja ajattelu jatkuu - pieni tauko kuitenkin ennen tammikuuta (?). Sillalla sinua odottelee Mörri Seppälä


 


#############   ########

Tammisto Eija, Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta (2020, Enostone kustannus)

Niinikangas Katri, kannen sunnittelu ja kansikuva

Niinikangas Kalle, taitto


Arvostelukappale kustantajalta, ihastuneet kiitokset!


Heikkinen Susan, Pullopostia Seilin saarelta, potilas nro 43 (2020, SKS)

Tuominen Mika, kansi

Itkonen Markus/Tarsa Jaana, graafinen suunnittelu


Valokuvat Mörri Seppälä

Taustaääninä Cozy Winter Cabin Ambience Youtuben taajuudella

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti