Kauanko lentävät vielä sepelkyyhkyt?

 

Pehmeä metsänpohja ja mutkitteleva polku. Pään päällä kaartuvat vanhat majesteetilliset puut ja auringonvalo siivilöityy latvustosta. Vieno tuuli kantaa lintujen liverrykset korviin ja edessä häämöttää salaperäinen puinen portti. Aukaisen sen ja astun hiekkaiselle rannalle. Vain muutaman askeleen jälkeen hiekka tuntuu terävältä lasimurskalta ja jalkapohjani vuotavat verta. En haluaisi jatkaa, mutta on pakko päästä veden rajaan pelastamaan...

Näin fyysinen lukukokemus Anne Hännisen runokokoelma Sepelkyyhkyt minulle on! Kokoelman alkuosassa matkaajat, turistit kohtaavat vanhaa (välimerellistä?) kulttuuria ja uusinta  muovikrääsää., rauniot houkuttelevat.  Taivas pilvisaarineen kuuluu yhtäläisesti kerjäläiselle ja limenväriselle linnulle.

Vehkojen varjoissa kultakalat

kiertävät suihkulähdettä;

ovaali kuun kuvajainen,

ikuisuuden kahdeksikko.

Painavat sitruunapuut

pystypäisten sypressien keskellä.

Yli puoli vuosituhatta vanhat pylväiköt

ja muurit ääneti (...) 

 

Näitä luonnon ja kulttuurimaiseman kuvaksia seuraavat isommat teemat. Ajan janalla ovat unet, tosi ja totuus. Valta ja elämä - arpanappula tai shakkia? Jumalakin on vain sivustakatsoja.

Aika vie samalle viivalle:

kohtaamisen ja katoamisen pisteet yhtyvät.

Naapurit, nuori ja vanha, eivät tienneet usein tavatessaan, että

ovat oleva samaan aikaan ruumishuoneella vieretysten (...) 

Pääsemme sukeltamaan myös taiteen ja luomisen maailmaan. Kuka on vapaa sielu? Onko hyvää tekevää rakkautta vai onko kaikki onnetonta roolipeliä tai unenpyörää?  

Vuosikymmenet yhdessä ollut jää yksin eikä kestä sitä.

Aina yksin ollut ei kestä edes yhtä kohtaamista. 

Seuraavaksi alkaa se ahdistava lukukokemus! Koska niin vahvoilla kielikuvilla Hänninen tuo eteen ihmisen typeryyden ja julmuuden. Villieläimiä markkinoilla, turkiseläimiä, kidutettuja eläimiä, huvimetsästystä, tuhottuja elinalueita.

Karhunkainen suojaa itsensä:

kuivuessaan se päällystää itsensä lasinkaltaisella aineella.

Selviytyjämestari.

Ei selviä aina enää. 

Kokoelman loppuosa on kevyempi (lukijalle), koska nyt nostalginen lapsuuskodin (?) pihapiiri ja ihmissuhteet kuvataan lämmöllä ja kaiholla. Vuodenajat kulkevat omaa tahtiaan, mutta Hänninen on luonut niihinkin ihan uutta sanastoa ja mielikuvia.

Pihalla miehet imevät tupakan äidinrintaa,

istuvat katse pitkin ei-mitään.

Pihlajat tuoksuvat, peipposet riemuitsevat,

jossain aivan lähellä elämä, muutaman askeleen päässä,

muutaman katseen joita ei katsota enää. 

 

Kokoelmassa on monia koko sivun mittaisia runoja ja myös muutaman rivin mittaisia aforistisia ajatuksia sarjoittain. Runot ovat ns runorunoa eli kuvailevaa (luontosanasto) ja vertauskuvallista. Välimerkkejä on niukasti, mikä tekee tekstistä helposti silmäiltävä.

Kaikki runot eivät ehkä aukene heti, mutta eihän aina tarvitsekaan (oma mielipide). Mitään kevyttä välipalalukemista Sepelkyyhkyt ei ole! Ehdottomasti nostaisin tämän tärkeänä teoksena esiin sen kauniin kielellisen tason vuoksi, mutta ennen kaikkea sen luontoa ja eläimiä puolustavan puheenvuoron takia! Tärkeä kirja.

Erityismaininta kannesta. Satu Ketola on loihtinut hienot paperikannet, joiden kuvioita saa hetken katsoa, jotta silmä hahmottaa tunnistettavat olennot.

Runoja rustaavana voin täysin rehellisesti sanoa, että Sepelkyyhkyt on juuri sellainen kokoelma, jollaisen olisin toivonut itse osaavani joskus tehdä. Olen aivan varma, että seuraavilla lukukerroilla löydän uusia ulottuvuuksia ja mielleyhtymiä syntyy myös vuodenajan vaihtuessa.

 

Valokuvia suomalaisessa metsässä pääsee ihailemaan uutuusteoksessa Metsä minussa (2020, Kustannusosakeyhtiö Parvs). Tämä kaunis ja sydämeenkäyvä "taidekirja" on luontokuvaaja ja kirjailija Heikki Willamon kunnianosoitus metsiemme linnuille, kasveille ja tunnelmille. Monet kuvat ovat mustavalkoisia (veistoksellisia kohteita) tai tumman sävyisiä otoksia - kuten metsän hämärään sopiikin. Tämäkin teos sopisi jokaisen luettavaksi ja katseltavaksi - emmehän halua näitäkään näkymiä menettää?

Luonnonystävä kiittää tämän kirjoituksen lukemisesta ja toivoo pieniä tekoja luonnon hyväksi - ennen kuin on myöhäistä.

 Lukihäirikköön on tulossa kirjoja esittelyyn, mutta voi olla, että joku kiinnostava kulttuuritapahtuma "työntyy" väliin. Mielekästä syyshämärää ennen jouluhössötyksiä, Mörri Seppälä (lähes peikko siis itsekin)

¤ - ¤ - ¤ - ¤ - ¤ - ¤

Hänninen Anne, Sepelkyyhkyt (2020, Aviador Kustannus)
Ketola Satu, kansi

Enkelsaari Oona-Emilia, taitto

Arvostelukappale kustantajalta, erittäin lämpimät kiitokset! Taustalla hentona Flauta de bambu e Teclados para Meditacao e Relaxamento, Youtube 

* Kuvat Mörri Seppälä

Yhdysvaltalaista nykyrunoutta

Anni Sumarin suomentama ja toimittama yhdysvaltalaisten nykyrunoilijoiden kokoelma Merenvaahdon palatsi ansaitsee jo lähtökohdiltaan huomion. Se on vuosikymmeniin ensimmäinen Suomessa julkaistu antologia yhdysvaltalaisilta kirjoittajilta, edelliset ovat vuosilta 1992 ja 1993 (Tähtien väri, toim. ja suom. Ville Repo ja Lännen kieli, toim ja suom. Markku Into).

Esipuheessa Anni Sumari kertoo miksi teoksen kokoaminen oli nyt ajankohtaista. Monet suomalaiset nykyrunoilijat ovat saaneet paljon vaikuttaita juuri yhdysvaltalaisesta lyriikasta. Sumari kertoo myös valikoiman periaattesta: 1920-1980-luvuilla syntyneitä, ei rajausta sukupuolen tai rodun mukaan.

Esikuvana Sumarilla on ollut The Best American Poetry, joka on antologiasarja. Se ilmestyy kerran vuodessa ja mukaan pääsee vain yksi runo kultakin runoilijalta ja näin tekstin on oltava vaikuttavaa! Siihen Sumari pyrkii myös Merenvaahdon palatsissa.

Esipuheesta on myös pari vinkkiä, jos haluaa tutustua enenmän yhdysvaltalaiseen runouteen. The Poetry Foundationin sivut ja arkistot sekä www.poemhunter.com netissä (kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa!).

Merenvaahdon palatsiin on valikoitunut 25 kirjoittajaa ja antologia etenee kirjoittajien syntymävuoden mukaan (ensin syntynyt ensin). Kirjan lopussa on lyhyet esittelyt kustakin kirjoittajasta, ja itse huomasin lukukokemuksen toimivan parhaiten, kun ensin tutustui kunkin sikermän tekijään.

Yleisilme antologiassa on proosarunomaisuus, tekstit ovat pitkähköjä, osa vapaata ajatuksenvirtaa ja välimerkein kirjoitettuja. Otan yhden esimerkin "merkeistä" eli Dara Wierin runosta Sininen härkä:

...(näytä heille sininen härkäsi)(eläinystäväsi)

(näytä heille jäljet jotka jäivät kohtaan jossa sulauduitte yhteen)

(he sanoivat  olevansa tunnontuskien vallassa)

(he tarvitsivat jotain nyyhkyjuttuja) (voit levittää heidän

ylleen hiilihappojäätä) (siihen kuluu koko nestemäärä...

Seuraava esimerkkipätkä on sitten ajatusten tasolta, mielestäni kokoelman mielenkiintoisin ja ravistelevin runo (ja runoilija) Sherman Alexien Miten kirjoitetaan suuri Pohjois-Amerikan intiaanien romaani:

...yhden murhan pitää tapahtua, yhden itsemurhan, yhden raiskausyrityksen.

Alkoholia on käytettävä. Autoilla ptää ajaa kovaaa.

Intiaanien tulee nähdä näkyjä. Valkoisilla voi olla samoja näkyjä

jos he ovat rakastuneet intiaaneihin. Jos valoinen rakastaa intiaania

niin valkoinen on intiaani läheisyysperiaatteen nojalla...

Aiheita kokoelmassa ovat mm. kotiinpaluu, ikävä, elämänfilosofia,  taiteentekijät, historia, enkelit, raiskaus, haiden hampaat ja kaula.
Mutta  missä on huuto? Missä räkä? Missä vimma? Missä hellyys? Kokoelma on monimuolinen aiheitaan, mutta hivenen jää mielestäni sellainen akateeminen, kliininen vaikutelma. En tiedä paljonko (yleensäkin) kääntämisen aikana runo "kalpenee",  mutta odotin enemmään sellaista tunteiden näkymistä teksteissä. Iso manner - paljon ristiriitoja? Mutta ehkä lukijana sukellan helposti runojen tunnemaailmaan, niin nyt jäi se puoli hivenen vajaaksi?

Tony Hoaglandin runoissa on jotain särmää ja tähän laitan aloituksen Ole kiltti älä- runosta:

kerro kukille - ne luulevat 

että aurinko rakastaa niitä.

Ruoholla on sama

älyvapaa kuvitelma

sateesta, sumusta, kasteesta.

ja kun tuulee,

korsista tuntuu niin hyvältä

että ne menettävät itsehillintänsä

ja letkajenkkaavat villisti

ympäri, törmäillen vahingossa

hoikempiin tovereihinsa... 

Merenvaahdon palatsi on hyvä katsaus ison mantereen runouteen. Jälleen tulee mieleen suosittaa tätäkin opusta oppikirjaksi erilaisille kirjoituskurseille tai ihan lukion kirjallisuustunneille.


Yleensä blogin lopussa olen vain maininnut mikä äänimaailma kirjoitushetkellä kuuluu. Nyt teen poikkeuksen ja hehkutan oikein kuvan kera: Orivesi All Stars, Kaikenmoisia tansseja.

 Kahdella cdllä kuuluu Suomen (Euroopan?) suurimman pelimanniorkesterin levyttäminä monenmoiset musiikit. Vanha jatsi, Ja ämmät ne itki, Kaakkuri, Varrii ompi tsaijuves, Valvotun yön valssi tai Eikä mulla kotua ole pistävät vanhan punkkarin jalat ja olkapäät vispaamaan eri suuntiin ihan eri tahtiin, mutta hauskaa on! Jos on vielä päässyt ihan livenä ko orkesteria kuulemaan, niin se heistä loistava soitonriemu ei unohdu. Kyllä, olen päässyt Oriveden Opistolle kuuntelemaan kansanmusiikkikurssien päätöskonsertteja, joissa kuulijan lonkat nyrjähtävät.

Kiitos kokemuksista Orivesi All Stars ja Antti Järvelä!


Ei kun polkkaamaan, folks! Huutelee Oriveden Helena

# # # # #

Sumari Anni, toimittanut ja suomentanut Merenvaahdon palatsi (Aviador, 2019)
Nisu Jonna, kansi ja taitto

Orivesi All Stars, Kaikenmoisia tansseja, 2 cd-lvyä + tekstiliite (2018)