Hornantulta ja kytijöitä

 

Ilkka Auer se osaa kirjoittaa koukuttavia tarinoita! Pidin paljon tämän Kymnaasi-sarjan edellisistäkin teoksesta Kymnaasi.  Auerin Domowik-sarja kiehtoo myös (Lukihäirikkö 10.11.2020 otsikolla Domowik ja Noidankiro).

Ja nyt Hornantuli. Seikkailun päähenkilö on yhä Sofia, joka on saanut ensimmäisen lukuvuotensa päätökseen Kymnaasissa. Nyt Sofialla on varsinainen tehtävä eli auttaa ihmisiä heidän ongelmissaan, kuten kohdata suru ja ohjata se kauemmas ja antaa tukensa kärsiville.

Sofia kykeni miettimään vain sitä, mitä saisi tehtäväkseen. Hän tunsi tiivistä yhteyttä kuolemaan, tuonpuoleiseen ja erityisesti Helvettiin - kokemus siellä käymisestä oli muovannut häntä. Mutta tehtävän kautta Sofia voisi olla tukena pinnalla eläville ihmisille? Kukaan hänen ystävistään ei ollut osannut aavistella asiaa, eikä kukaan opettajista suostunut paljastamaan suunnitelmia, joita Sofian varalle oli punottu, jos sellaisia edes oli.

 

Maan päällä yrittää selvitä yksinhuoltajaäiti Eerika, jonka mies on löytynyt surmattuna. Äiti turvautuu vahvoihin lääkkeisiin ja tytär Anna  on murtua surun alle.  Lisäksi Anna katoaa ja sosiaalitoimiston henkilöstö vihjailee kaiken olevan äidin omaa syytä.

Mutta parasta  oli kuitenkin se, kuinka hän oli kyennyt toimittamaan polulta poikenneita sieluja, Herran mustia lampaita, oikealle tielle siihen tuliseen ja tuhkaiseen lampolaan, josta ei paluuta, Villa Askaan. Tuhkahuvilaan.

Sinne ne kaikki pienet pirut olisivat kuitenkin päätyneet enemmin tai myöhemmin. Mitä muuta voisi tulla sosiaalipummien ja mielenvikaisten b-luokan kansalaisten kasvattamista lapsista? Rikollisia sosiaalitapauksia, jotka olisivat muiden veronmaksajien kontolla lopun elämäänsä. 

Ei hän ollut tehnyt mitään väärää. Päinvastoin, hän oli tehnyt hyvää työtä jo kymmeniä vuosia. Kuinka monta lasta hän olikaan pelastanut tavallisen elämän tyhjyydeltä? Pari sataa ainakin. 

 

Kuka ajattelee noin? Miksi? Mitä kaikkea siitä seuraa? Mitä ovat kytijät? Mikä on Tuhkaaja? Selviääkö Sofia tehtävistään ja miten käy hänen rakkaimmalle ystävälleen? Saadaanko Kymnaasi pelastettua lieskoilta?

Hornantulessa kuumuus, liekit ja erilaiset särjetyt sielut ovat isossa roolissa ja tapahtumapaikkoina hylätyt vanhat rakennukset. Ilkka Auer osaa kehitellä juonta ja pienillä yksityiskohdilla johdattaa lukijaa syvemmälle tarinaan.

Jälleen kirjan kansikuvitus on upea ja sisällöstä kertova. Kirjojen koko ja kansien materiaali viehättää jokaisen teoksen kohdalla. Hienoja sarjoja, Kymnaasi ja Domovik!

Tuhkan ja lieskojen keskeltä noustaan ja seuraavaksi ehkä runouden pariin. Monta mainiota teosta odottaa lukupinossa käsittelyä.

Lisääntyvän valon myötä energiaa touhuihinne, Mörri Seppälä

*******     ******    ******      *****

Auer Ilkka, Hornantuli (Haamu, 2021)

Auer Ilkka, kuvitus

Arvostelukappale kustantajalta, kuumottavat kiitokset jälleen!!

Kuvat Mörri

Taustaääninä Kampuksen päärakennuksen omat kolinat ja tuulen vinku ikkunoiden takana - rauhoittavaa!

Ilkka Auerin Domowik ja Noidankiro

"Jo nyt hän tunsi houkutusta  tienoota ja valtavaa laivaa kohtaan. Näkymä oli kaiken kaikkiaan satumaisin ja uskomattomin, mitä Vilma kuuna päivänä oli todistanut edes unissaan. Jollain salaperäisellä tavalla se koski hetki hetkeltä enemmän johonkin Vilman sisällä viipyvään lapsenomaisuuteen. Se lumosi hänet ja houkutteli luokseen."Nuo rivit löytyvät Ilkka Auerin Noidankiro- kirjan sivuilta ja mielestäni ne johdattelevat hyvin näiden kahden kirjan lukukokemukseen. Heitä kaikki arkiajattelu hetkeksi ja uskaltaudu outojen hahmojen ja tapahtumien valtaan!Domowik aloittaa nuoren tytön, Vilman, seikkailut uudessa pihapiirissä ja sen naapurustossa. Vilma perii oudolta sedältään Hästebäckin kartanon lähellä Raaseporin linnaa. Mutta kaikki ei olekaan aivan tavallista: kartanon vintillä hiippailee outoa väkeä ja aave naisen hahmossa ilmestyy Vilman eteen - aikuiset eivät "näe" mitään, eivätkä he ymmärrä mitä kaikkea Vilma joutuukaan tekemään puolustaessaan uutta kotiaan ja perhettään.

Hetken hiljaisuusen jälkeen varjoista kömpi noin kolmikymmensenttinen, lyhythiuksista ja tuuheaviiksistä miestä muistuttava karvainen olento. Pöytälampun sammaleenvihreä valo kimalsi sen mustissa karvoissa, harmaissa hiuksissa, hopeisissa viiksissä ja mustassa samettitakissa, johon se oli pukeutunut. Sen toisessa kädessä oli sen kokoon nähden liian suuri piippu ja sen silmät olivat suhteettoman suuret ja pikimustat, mutta valon ottaessa niihin ne kuulsivat kuin syvät, sammalpohjaiset lammikot.

 

Näin esiteltiin kirjan Domowik, joka auttaa Vilmaa selvittämään sukunsa menneisyyttä ja kahden maailman välisiä suhteita. Ylismaa ja Alismaa voivat elää päällekkäin, mutta niiden välisiä portteja on Vilman valvottava.

Noidankirossa Vilma ja ystävänsä (Aatos, Armas, Enni ja Marja) harjoittelevat roolejaan keskikesän juhlan suureen turnajaistapahtumaan Raaseporin linnassa ja samalla he joutuvat puolustamaan maan päällistä maailmaa ja Alismaata tuntematonta suurta vaaraa vastaan. 

Ja Kirokorpi on yksi painajaisten tyyssijoista? Juuri niin. Sen kaltaisille paikoille on ominaista äärimmäisen synkkä tunnelma ja sattumanvaraiset, henkilökohtaisiin heikkouksiin reagoivat tapatumat sekä olennot, jotka syntyvät kunkin kulkijan omista painajaisista. Ne muuttavat myös muotoaan. Sinne saattaa eksyä hyvin helposti.

 

Mielenkiintoista oli lukea Noidankirossa myös kuuluisasta Agnes Af Forsellesin Kymnaasista, joka on tarkoitettu orvoille ja hyljeksityille tytöille. Tästä Auerin kirjasta kirjoitin Lukihäirikössä otsikolla Outoja tyttöjä ja naisia (pm 29.9.1019)

Domowikissa ja Noidankirossa on seikkailuja vihollisa vastaan ja tummempiakin sävyjä, mutta Ilkka Auer onnistuu pitämään tarinoiden pahuuden kuvaukset maltillisina. Jotenkin näitä kirjoja lukiessa ei edes huomaa lukevansa kirjaa, vaan on kuin yksi Vilman ystävistä mukana kartanolla, museossa tai Alismaassa.  Henkilö-/hahmokuvaukset sopivan syvällisiä näihin tarinoihin ja toki sisäkansien kartat auttavat lukijaa mieltämään tärkeiden paikkojen maantieteellistä suhdetta toisiinsa.

Suoran tekstin lisäksi kirjassa on kirjeitä menneisyydestä ja pätkiä esim. Vilman sedän kirjoittamista muistiinpanoista. Ne kuljettavat tarinaa eteenpäin  huomaamattomasti. 

Pidän myös noiden kolmen mainitun teoksen yhteneväisistä kansista. Kymnaasi, Domowik ja Noidankiro ovat samaa kokoa. Kansissa tekstit ovat sama tyylisillä fonteilla  ja etukansien kuvat ovat utuisia ja kiehtovia. Kansien materiaali on mattapintaista "samettimaista pahvia"  (anteeksi, en tiedä tämänkään oikeaa ilmaisua!), joka tuntuu mukavalta sormissa. Aisteille siis koettavaa - tästä tykkää   paperisen kirjan ikuinen fani.

Loppuun tohdin laittaa vielä pienen "oman jutun". Domowikissa Vilma seikkailee Mustassa sirkuksessa ja tapaa erilaisia sirkuslaisia. Johan minä tykkäsin! Omat sirkusharjoitukset ovat tuoneet paljon iloa ja uusia ajtuksia tämän marraskuun aikana...

Nainen kääntyi vielä ennen poistumistaan. "Minusta tuntuu, että tiemme tulevat vielä risteämään", nainen sanoi.

Näin salaperäisesti toivotti kaunis nuori nainen Agnes Af Forsellesin Kymnaasista Vilmalle. Voiko lukijakin jäädä odottamaan lisää tarinoita noita seuduilta? 

En paljasta enempää juonikuvioista  tai oudoista olioista, koska toivon sinun ottavan ITSE nämä kirjat lukuun ja nauttivan pehmeästä kauhusta realimaailman oloissa! 

Lukihäiriöni on jotenkin tänä syksynä ollut vilkkaampi kuin mielikuvitukseni, joten kirjoitusvirheitä taittaa yhä tektissä olla ja ajatuskatkoja korjaamisten jälkeen - tätä tämä välillä on.

Lukemisiin, Mörri Seppälä (hih, sirkustaiteen puolellekin keksin jo oman uuden nimen...)

Hyvä vai Paha puu?

%%%%%%%%%%

Auer Ilkka, Domowik (2018, Haamu Kustannus)

Auer Ilkka, kannen kuvat, kuvitus

Auer Ilkka, Noidankiro (2020, Haamu Kustannus)

Auer Ilkka, kannen kuvat, kuvitus

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitokset suuret!

Taustamusiikkina soljuva Cronicles of Narnia, Winter Woods music & ambience, youtubesta

Valokuvat Mörri Seppälä

Outoja tyttöjä ja naisia?

Onko sinulle tuttu Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille- sarja? Jos on, niin voit heti latautua samankaltaiseen outoon tunnelmaan Ilkka Auerin Kymnaasi, Agnes af Forsellesin kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille- teoksen kanssa.  Tällä kertaa erilaiset maailmat ovat jossain päin Suomessa ja erisnimet ovat tuttuja.

Kymnaasin päähenkilö on onneton Sofia, joka on lapsuuden traagisten tapahtumien vuoksi joutunut sijaisperheeseen ja häntä kohdellaan huonosti. Hän pakenee ja päätyy lopulta sisäoppilaitokseen, Kymnaasiin. Siellä hän saa ystäviä ja hetken tuntee olonsa turvalliseksi, kuin olisi päässyt lopulta kotiin.

Kymnaasi rakennettiin yli sata vuotta sitten. 1800-luvulta aina länsisiiven tulipaloon asti se toimi Forsellesin suvun kotina ja heillä tapasi käydä paljon vieraita. Vuosikymmenien aikana ehti tapahtua yhtä ja toista, myös kammottavia asioita. Kauhutarinoita saat kuulla vielä kylliksesi, mutta riittänee jos sanon, että uima-altaaseen on hukkunut ja hukuttautunut ihmisiä, kaakeleilla on liukastunut muutama kuoliaaksi ja niiden lisäksi pari lienee murhattukin siellä. Se on kaiken kaikkiaan tosi pelottava paikka - siellä kummittelee ja kaikki pelkäävät kellareita.

Tarinan keskuspaikka on hyvin tavallisilta Pinnan ihmisiltä piilossa oleva kolmekerroksinen kartano, jonka länsisiivessä ja kellarikerroksessa vaanivat oudot olennot. Ja niiden kautta voivat pahan voimat päästä sieppaamaan Sofian ja muut talon asukkaat - tuhoamaan sen, mikä on muodostunut Sofialle tärkeäksi.

Kymnaasi sijaitsee rajalla, normaalien ihmisten elämä on Pinnalla ja taas Kadotuksessa ovat tuhotut ihmiset. Onko Sofialla rohkeutta ja taitoja kohdata Punainen mies, joka voisi tuhota ihanan Kymnaasin? Uskaltaako Sofia kulkea portin kautta Kadotukseen?

Koska ihminen on, mikä on,  Kymnaasilla on myös vastavoima, Tarkkailuluokka. Tai siis sellaiseksi me sitä kutsumme. Se on vähän kuin Kymnaasi, mutta siellä opiskelee parantumaton joukko hulttioita tekekään juuri päinvastaista kuin me. Eli kun me tuemme ihmisiä, he aiheuttavat sekasortoa. Punainen mies haluaisi tehdä Kymnaasista sellaisen. Siksi se yrittää päästä tänne sisälle.

Enpäs kerro enempää, jotta saat itse kokea mystisen seikkailun kirjassa. Kieli on mukavan soljuvaa, juonta on helppo seurata.  Vuoropuheluissa on myös syvällisempiäkin ajatuksia elämästä, toivosta, rakkaudesta. Välillä kannattaa hidastaa lukunopeuttaan ja nauttia näistä mietinnöistä.

Jos on Harry Pottereita lukenut, niin saattaa tulla mieleen joitain samankaltaisuuksia olentojen käyttytymisessä... Luin kirjan kahteen kertaan ihan peräkkäin ja mieleen putkahti toive josko jatko-osa olisi tulossa?

Kirjan etukansi on todella kaunis ja sisäkannen pohjapiirustus auttaa hahmottamaan Kymnaasin sokkeloisuuden. Kirjasta jäi selainen hykerryttävän iloinen lukukokemus, kiitos kirjailijalle!

Historiallisiin "noitiin" pääsee tutustumaan Marko Lambergin Noitaäiti, Malin Matsintyttären tarina -teoksesssa. Asiakirjat kertovat tylyä tarinaa, miten hysterian lailla noitavainot jylläävät Ruotsissa, Tukholmassa 1670- luvulla. Suomalaissyntyinen Malin Matsintytär (pilkkanimeltään Rumpare-Malin)  joutuu oikeusmurhan uhriksi - jopa hänen tyttärensä syyttävät häntä noituudesta, Blåkullassa (ruotsalainen vastine Kyöpelinvuorelle) juhlimisesta.

Lamberg tuo hyvin esille kuinka viattomat ihmiset joutuivat yhteisössään tutun ihmisen syyttämiksi. Useat todistajat olivat lapsia ja nuoria, jotka saivat itselleen huomiota aikuisten keskuudessa  noitapuheillaan. Miksi jotkut niin innokkaasti halusivat mustamaalata perhettään ja naapureitaan(usein naispuolisia jäseniä)? Ehkä he tiedostamattomasti  saattoivat kapinoida aikuisia, ylempiarvoisia käskyttäjiään vastaan ja samalla käsittelivät myös ahdistavaa tulevaisuuttaan ja seksuaalisuutta yhteisössään.

Kirja saa myös miettimään millainen valta näillä noitasyytteiden tutkineilla komissoriaalioikeuden virkamiehillä, papeilla  olikaan. Miksi he niin sokeasti uskoivat  (nyt) typeriltä kuulostaviin lausuntoihin, että he lähettivät epäiltyjä roviolla poltettaviksi, mestattaviksi?

"Ylipäätänsä noituusepäilyjen tutkimus on yllättävän pitkään sivuuttanut kysymyksen siitä, missä määrin noituuskuvitemat yhdistyivät vähemmistöryhmiä kohtaan tunnettuihin ennakkoluuloihin ja pelkoihin", pohtii Lamberg kirjan lopussa luvussa Malinen jälkimaine. Ehkä saisimme olla nykyajassakin tarkempia ennakkoluulojemme kanssa, ettei toiseuden pelko saisi vaarallisia hysteerisiä piirteitä?


Näin tuli totta ja tarua ammennettua nuorista ja vanhemmistakin naisista. Mielenkiintoisia persoonia!

Lukemisiin, Mörri


& & & & & & & &

Auer Ilkka, Kymnaasi, Ages af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille (Haamu 2019)
Auer Ilkka, kannen kuvat

Kipinöivä kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!


Lamberg Marko, Noitaäiti: Malin matsintyttären tarina (SKS, 2019)
Numminen Timo, kansi
Tarsa Jaana, taitto ja kuvankäsittely


Ps. Lukihäiriöllinen kommentti: kyMNaasi on vaikea sana kirjoittaa oikein! Aivoni väittävät, että se on kyNMaasi. Huoh.