Menoa ja Elomeininkiä Orivedellä

"Silmäys", kaunis friisiläinen Aletheia

Olipa kerran eli oikeasti lauantaina 24.8.2019 Orivedellä kansanjuhla kaupungin 150 vuotisen taipaleen kunniaksi. Paikkana oli ison opinahjon ja talvisen urheilulajin tallin välinen hiekkakenttä.

Paikalle olivat telttojaan pystyttäneet murkinan ja juoman mestarit,ihmisiä huoltavat hellät kädentaitajat, taiteilijat värikkäine tauluineen, viirien rakentajat sekä monet muut mainitsematta jäävät. Markkinaäänistä vastasivat kaupunginorkesterin musikantit, naisääninen Akkanaiset, Sanan Mahdin runonlausujat sekä yhteislaulukin raikui ja kaikui.

Auringon säteet lämmittivät ulkoilmassa  haastejalkapalloiluun uskaltautuneita, suomalaisittain sumopainia vääntäneitä tai  sähköpyörällä tukka hulmuten karauttaneita kokeilijoita.

Väkijoukon pienimmät pääsivät oikeisiin hevostelutunnelmiin poniajelulla ja ritariratsastuksessa - vaikka omaa pientä viiriä heilutellen.

Orivesihän kutsuu jo nimellään erilaisiin hevostelutemppuihin ja kutsun kuuli Rohan Tallit. Totta ja tarua, ripaus historiaa ja rutkasti taitoa, uskallusta oli tälläkin kertaa vuorossa hevosturnajaisissa. Nyt kuulimme ja näimme miten ritarit ja ratsukot seikkailivat 1500- luvun puolivälin tunnelmissa. Ruhtinas Juhana 3. aikana oli levotonta, kahakat ja ryöstöretket pelottivat aatelisia ja rahvasta. Välillä oli juhlittava, ritareiden sotataidoissa kilpailtava.

Toisiaan vastaan tömistävät suuret hevoset ja uljaat urhot peitset tanassa. Siinä lensivät peitsen säleet, hiekka pöllysi ja kansa hurrasi. Tulen kauniit liekit valaisivat kenttää, tanssivat neitojen käsissä, mutta eivät pelottaneet hevosia.

Rahvas arvosti ritareiden taitoa, kaunis neito jakoi palkkioksi viirejä. Suurin palkinto lie neidon rakkaus - kuten niin usein muinoin ja iäti.

Aamun pilvet tummat

ymmärsivät kadota horisontiin.

Taivas sininen valutti iloaan

orivesiläisten päälle.

Yhteislaulut ja hierovat kädet

hernerokka ja arpaonnea

- ken teltalle rohkeni poiketa?

Poniajelulla suurta seikkailua

pienet viirit liehuivat. 

Ritarit urheat ja nopeat

vain voiton veivät:

hevoset suret

ja kumisi maa

tuli liekehti, tanssi

- neito ritarinsa sai!

Näin paljon hymyjä harvoin

nähty Yläkentällä. 

Meininkeissä mukana Mörri runosalkkuineen ja maskotteineen. Hän kuunteli runonpyytäjää ja hymyä vastaan raapusteli yllätysrunon. Yllä oleva tekele oli iltapäivän viimeinen, paikallisen tarinan tallentajan pyynnöstä. Jotain Elomeininkien tunnelmasta ehkä kynästä paperiin putosi?

Tämän muiston raapustaja ei palaa enää entiselleen. Hän kohtasi mustan kaunokaisen, Aletheian, sielukkaat silmät. Niissä välkähtivät koko avaruus, olemisen ydin ja lempeys.

Runoileva Oriveden ihminen kertoili tämän Elomeininkien jälkeisenä maanantaina omasta muististaan, kuulemastaan ja kokemastaan.

LÄMPÖISET ONNITTELUT, MODERNI JA VIRKEÄ 150 -VUOTIAS ORIVESI!


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤

Mörri, kuvat ja pikaruno

  

Kirjoittamista ei tarvitse stressata

Kuin vuodessa on viikkoja 52, on harjoituksia 104 Niina Hakalahden kirjoitusoppaassa Syön aamupalaksi Eiffel-torneja. Kirjassa on selkeä, toistuva viikottainen  runko, joten esittelen tässä blogin kirjoitushetken mukaan Viikko 34 sisällön.

Harjoitus 67 ehdottaa valitsemaan jonkin esineen tai luonto-objektin. Sitä voi kuvata, mutta ei saa verrata mihinkään. Tästä kirjoitetaan noin viisi minuttia ja seuraavaksi kuvataan objektin kautta perheenjäseniä, lapsia tai jotakuta muuta. Näin vodaan liittää vaikka saarni ja äiti toisiinsa. Alkuperäinen tehtävä on sovellettu The Practice of Poetry- kirjan harjoituksesta.

Harjoituksessa 68 mietitään tilanteita, jossa puetaan ja riisutaan. Mitä muuta puetaan kuin vaatteita? Onko pukeminen myös yritys muuttaa/muuttua erilaiseksi, ottaa rooli? Tarkotus on kirjoittaa pukeutumia- tai riisuutuistarina. Tämä tehtävä on mukaeltu Heli Hulmin Saattaen vaihdettava- kirjassa olevasta tehtävästä.

Ajatuksia viikolle- otsakkeen alla  Hakalahti tuumiin miten kirjoittaja usein kiertelee ja kaartelee aiheensa ympärillä, joskus hyvinkin sattumanvaraisesti. Luonnoksia ja muistiinpanoja kertyy, kunnes aika on kypsä ja kokonainen runo tai kertomus syntyy.

Itselläni prosessi menee usein niin, että ensin kirjoitan, ja vasta myöhemmin ymmärrän, mistä olen kirjoittanut ja mihin osunut. Minun täytyy usein kirjoittaa ikään kuin itseltäni salaa. Jos alan miettiä liikaa, en pysty kirjoittamaan lainkaan.

Samalla Hakalahti tuo esille Rainer Maria Rilken, Natalie Goldbergin ja Siri Kolun kirjoitustapoja ja mietteitä.

Monissa viikottaisissa osioissa on myös sitaatti erikseen joltain kirjoittajalta, kirjailijalta.


Myönnän, että tämä selkeä opasmuoto toimii, jos on ongelmia kirjoittamisen aloittamisen kanssa, ei löydä mieleistänsä kirjoitusvirettä tai epäilee omia kykyjään ja itsekritiikki nousee liian korkealle. Näissä harjoituksissa on kirjoitustapahtumaa käsitelty monelta kantilta ja hyvinkin ymmärrettävässä muodossa. Ei tarvitse olla kokenut kirjoittaja päästäkseen harjoitusten maailmaan mukaan.

Parasta ovat kuitenkin vertaistuen tapaan toimivat muiden kirjoittajien ja kirjailijoiden OMAT ajatukset. Näin huomaa, että muutkin välillä kamppailevat, mutta myös iloitsevat, kirjoitusprossien kanssa.

Lopuksi on Lähdeluettelo: Kirjoittamiseen ja ajattelemiseen liittyvää kirjallisuutta, Kaunokirjallisuuta ja muita tekstissä mainittuja teoksia sekä Lehtiartikklit ja muut lähteet.

Itse haluan lopettaa kirjan esittelyn teoksessa olevan Lopuksi ja aluksi- aukeaman sanoilla, koska nähin kiteytyy jotain hienoa:

Joku sanoi joskus, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat vaikean mielihyvän hakemista. (Helppoa mielihyvää saa syömällä suklaata.) Kirjoittaminen itsessään on kuitenkin tärkeää. Kun istuu alas ja kirjoittaa postikortin jollekulle, maailma tulee vähän ehjemmäksi. Juha Hurme on sanonut kauniisti, että kirjoittaminen, vaikkapa pienen runonsäkeenkin, on maalman hapettamista.

Ilokseni voin kertoa vielä, että tämän Syön aamupalakseni Eiffel-torneja- teoksen harjoituksia on käytetty meidän Kirjoituspiiri Kyhertäjien tapaamisissakin. Toimivat hyvin ryhmässä: osoittaa harjoitusten käytännönläheisyyden.

Palkinnoksi kirjoitusurakan jälkeen  suosittelen Tomi Rantalan sarjakuvakirjaa Metsäläiset (Arktinen Banaani, 2019). Tämä sarjis on ensinnäkin mukavan kokoinen, aukeamalle on vain neljä kolmen kuvan strippiä ja sivumäärä 64. Näissä kuvissa on yhtensä kuusi päähenkilöä aina pareittain: Kivi ja Kuusi, Koivu ja Neiti Lampi sekä puut  Puolikuollut ja kaverinsa Tynkä-herra. Nämä parit sitten keskenään keskustelevat ytimekkäästi muutamilla sanoilla kuin vanhat parit nokitellen, viljellen ironiaa ja satiiria.  Puujalkavitsitkin saavat uuden ulottuvuuden ja syvällistäkin metsänmenon mietintää heiltä irtoaa. Heidän rauhallista elämäänsä häiritsevät tuulet, sateet, kuu, jänikset tai  joogaava luontoihminen.

Tässä sarjakuvakirjassa viehätti noiden humorististen sanailujen lisäksi tuo näennäinen yksinkertaisuus kuvissa. Vaikka tapahtumia on vähän ja paikat eivät vaihdu, niin tuo mustavakoinen väritys ja vahva piirrosviiva saavat silmäilemään jokaista kuvaa ja pysähtymään ajatuksella tekstiin (eivät ole puhekuplissa). Sympaattinen sarjakuvakirja, joka ei vanhene katselukerroista!


Näin tuli luettua ja esiteltyä muiden tekemää kirjallisuutta. Oma kuhiseva pää tarvitsee pienen tauon, jotta saan aivosoluni oikeille asetuksille lauantaita 24.8.2019 varten. Silloin on täällä Orivedellä kaupungin juhlavuoden kunniaksi isot Elomeiningit ja upea Rohan tallit tulee hevosineen turnajaisnäytöksen esittämään. Lupauduin runosalkun ja maskottieni kanssa raapustella pop up- runoja siinä ohessa.

Kaikkea virkistävää kaikille ja nautitaan elosalamoista, Mörri Seppälä

+ + + + + + + +   + + + + + +  + + + + + +


Hakalahti Niina, Syön aamupalaksi Eiffel-torneja (Karisto Oy, 2018)

www.niinahakalahti.fi

Temppuja ja kummajaisia sirkuksen maailmassa

Kesän aikana huomasin sirkusteeman tulevan vastaan useamman kerran. Ensimmäisenä mietin omia muistojani sirkuksesta, kun vastasin Suomen Kirjallisuuden Seuran Minun sirkusmuistoni - keruuseen (auki 3.11.2019 asti).  

Seuraavaksi löysin Ville-Juhani Sutisen kirjoittaman Kääpiöistä kolosseihin, kummajaisten historia Suomessa (Into). Kummajaisnäytökset liittyvät kiinteästi sirkuksen-  ja tivolimaailman historiaan. Normaalista poikkeavat ilmiöt ovat kiehtoneet ja pelottaneet ihmisiä kautta historian, mutta 1700- luvulla alkoi kehittymään ns friikkisirkuksen muoto, jossa oli tarkoitus kerätä yleisöä pääsymaksua vastaan ihmettelemään "luonnonoikkuja".

Tieteellisen luonnontutkimuksen  kasvaessa myös tiedeyhteisö alkoi kiinnostumaan ihmisten ja eliöiden erilaisuudesta. Tutkijat ovat säilöneet epämuodostuneita ihmisten ja elänten sikiöitä, päitä, raajoja yms ja näin alkuaan ovat saaneet erilaiset luonnontieteelliset museot. Väärennöksiltä ei ole tälläkään saralla aina vältytty.

Sutinen tuo kirjassa hyvin näkösälle millaisia ihmisiä ja eläimiä on tuotu esille: parrakkaat naiset, kääpiöt (sillon käytetty nimitys), jättiläiset, voimamiehet ja -naiset, kehitysvammaiset,  yhteenkasvaneet kaksoset, moneen asentoon taipuvat käärmenaisetja iso joukko eurooppalaisille outoja ihmisrotuja (esim. saamelaiset, viidakon alkuasukkaat, eskimot).
Eläimistä ihmeteltiin eksoottisia lintuja, krokotiileja, elefantteja ja leijonia. Mutta ainahan ei katsoja voinut olla varma mikä on totta ja mikä väärennettyä - merenneidot? Tosin sillä ei aina niin merkitystä ollutkaan, vaan katsomiskokemus oli sellaisenaan jännittävä, pelottava, ja myös huojentava oman normaaliuden kokemisen kannalta.

Kääpiöistä kolesseihin on laaja tietopaketti kummajaisten esilläolosta maailmalla ja Suomessa. Parasta antia ovat kuitenkin tarinat yksittäisten poikkeusyksilöiden elämänvaiheet. Näkökulma on siinä, kunka he itse ovat kokeneet esillä olon: kuka on halunnut näyttäytyä ja lähteä kiertelemään tivoleiden ja sirkusten mukana? Kuka taas on kokenut ainoana vaihtoehtona kummajaisena olemisen eloonjäämisen, ja taloudellisen sekä sosiaalisen turvan löytyvän vain kaltaistensa keskuudesta. Osa tarinoista on positiivisia, mutta traagisiakin tapahtumia mahtuu alistetun esiintyjän elämän.

Friikkisirkukset, sirkukset ja tivolit ovat saaneet modernissa ajassa paljon kritiikkiä osakseen. Elänten hyödyntäminen on vähentynyt (onneksi) ja esiintyjien olosuhteet ja arvostus ovat parantuneet. Sutinen kirjoittaa osoissa Nykypäivän kummajaisnäytöksiä Vanha katse säilyy- otsakkeen alla:

Kummajaiset ovat siis edelleen osa länsimaista kulttuuria, ja näyttää siltä, että friikkisirkusten kuihtumista seuranneiden hiljaisempien vuosikymmenien jälkeen ovat nousseet uudelleen esiin tutuissa rooleissa mutta uusissa kehyksissä. Rachel Adamsin mukaan friikki on tehnyt paluun myös siinä mielessä, että ilmiötä on alettu viimein vakavasti tutkia. Akateeminen kiinnostus kummajaisia kohtaan ei tietenkään ole sekään tirkistelystä vapaata.

Ketkä ovat nykypäivän kiehtovat ja ällöttävät kummat? Elokuvissa ja viihdeteollisuudessa esiintyvät klonkut, chewbaccat ja hulkit. Julkisuuden ihmisistä esimerkkinä surullinen tarina poptähti  Michael Jacksonista, josta tuli lopulta Wacko Jacko omituisine harrastuksineen ja "piilopirtteineen".

Teoksessa on lisäksi kaksi kuvaliitettä, joista on mahdollista löyttää/tirkistellä suomalaisia kummajaisia ja täälläkin esiintyneitä eksoottisia taiteilijoita. Kirjassa on 299 sivua eli tietomäärä on valtava. Siksi en tässä voi enempää kirjasta ja lukukokemuksesta kertoa - paras tutustua ihan itse!

Historian ja yleissivistuksen kannalta Kääpiöistä kolosseihin on avartava lukukokemus. Henkilökohtaisesti siinä oli jotain voimannuttavaa. Vanhana punkkarina olen tottunut (?) olemaan aikoinaan katseen ja kummastelunkin kohde, mutta välillä aikuisiällä on ollut vaikeita hetkiä. Kahdeksan kasvohermohalvausta ovat jättäneet kasvoihini jälkensä ja olen kohdannut monenlaista katsetta. Myötätuntoisia, uteliaita vilkaisuja on ollut helppo kestää, mutta välillä sellaiset inhonpuistatukset ovat satuttaneet - tässä on eroja katsojan taustan mukaan. Tämän kirjan jälkeen yritän vähenttää mustan huumorin värittämää ilmaisua itsestäni - en olekaan ihan friikki kuitenkaan.



Heti tähän samaan lukujonoon osuikin käsiini Emma Vainion mainio Sirkus nyt: suomalaisen nykysirkuksen tekijöitä, tarinoita ja historiaa. Tämäkin teos esittelee suomalaisen sirkuksen juuria, sen vaiheita ja vakutteita muualta maailmalta. Sirkuksen monta hahmoa ja välinettä -osiosta löytyy tietoa mm. ilma-akrobatiasta, jongleerauksesta, taikatempuista, tasapainoilusta ja trampoliinista.

Seuraavassa osiossa Sirkustaiteen maihinnousu Suomeen Vainio esittelee koska ja miten sirkus päätyi Suomeen ja kuinka se on kehittynyt tyylistään ja toimintatavoiltaan. Kiertäminen on sirkuksen elinehto pureutuu sirkuselämän yhteen tyypillsimpään omainaisuuteen eli paikasta toiseen siirtymiseen ja elämiseen irrallaan pysyvästä kodista. Tätä kuvaa Race Horse Companyn perustajäsen Rauli Dahlberg:

Minulla oli varasto, mutta ei kotia mihin mennä. Lisäksi, kun ei ole ollut  keneenkään yhteydessä moneen kuukauteen, kukaan ei soita. Joka paikassa olin jotenkin hukassa, vähän kun ei missään. Säästin rahaa, mutta en itseäni.

Sirkuksen muodot ja esityspaikat -osio esittelee perinteisen telttasirkuksen ja teatterisaleja, uudemmat paikat metsässä, uimahallissa, vesitornissa, metallijätepihalla ja ihan kadulla.  Mielestäni kaksi seuraavaa lukua ovat teoksen parhaimmat osiot.

Monta polkua yleisön eteen monet vaihtoehdot päätyä sirkukseen. Perinteisisti taidot ovat siirtyneet sirkussuvuissa seuraaville sukupolville. Vähitellen Suomessakin akrobatiataitoja opeteltiin voimistelu- ja urheiluseuroissa. Ensimmäinen sirkusammattiin valmistava koulu saatiin Suomeen vasta 1995, kun Turussa aloitettiin ohjaajakoulutus sirkusilmaisuun. Nykyään opetusta tarjoavat mm. Tampereen Sorin Sirkus, Circus helsinki, Eko Espoossa ja Lappeenrannassa Taidekoulu Estradi.
Vainio miettii mistä saada riittävästi ohjaajia alalle ja miten käy taiteellisen ajattelun. Siihen liittyy olennaisesti korkeamman asteen koulutus. Suomessa ei ole tarpeeksi työtilaisuksia ja mahdollisuuksia kehittymiseen, niin monet lähtevät rajojen ulkopuolelle kuten Ruotsiin, Ranskaan tai kauemmaksi. Näin ajattelee nykysirkuksen pioneeritaiteilija Jani Nuutinen:

Sirkuskouluissa tulisi tukea mahdollisimman omaperäisiä juttuja. Asioiden pitää olla henkilökohtaisia. Kun on tyytyväinen oman tekemiseensä, niin voi miellyttää myös muita - jos siis haluaa miellyttää. Voi tietysti pyrkiä myös päinvastaiseen.

Sosiaalinen sirkus luku esittelee sirkuksen mahdollisuuksia luoda taidekokemuksia, iloa ja yhdessäolon tuokioita tilanteissa, joissa ihmisillä on ongelmia, estoja tai he kuuluvat muuten erityisryhmiin. Esim Sirkus Magenta oli v 2013 perustamassa Pohjois-Jordanian Zaatariin sirkuskoulua. Kulttuurikeskus PiiPoo on pitänyt temppukoulua näkövammaisille ja oululainen Tähtisirkus on toiminut nuorten parissa ja Sorin Sirkus on työskennellyt maahanmuuttajien kanssa ja käynyt vankiloissa. Esille pääsevät myös sirkuspellet ja Romanian pienet köyhät lapset. Sirkus tuottaa iloa monille.

Tämä kirja on kielellisesti soljuvaa mukaansa tempaavaa. Asiatiedot Vainio esittää ytimekkäästi ja monet sirkustaiteilijoiden haastattelut tuovat sirkusmaailman lähelle, saavat haaveilemaan pienestä kokeilusta itsekin.

Mieleeni tuli tästä teoksesta, että tämä voisi olla eräänlainen ideoiden herättelijä esim. kuntien ja kaupunkien kulttuuritoimissa yms. Voisiko nykysirkus pienimuotoisena olla kuntalaisille sopivaa tarjontaa arjen puurtamisen keskellä?

 Kahden kuvaliitteen kuvat ovat värillisiä ja mielenkiintoisesti niissä myös uusia kuvakulmia pelkän poseeramisen sijaan. Teoksesta välittyy kokonaiskuvana arvostava ote, ammattimainen kirjoitustapa. Takakansi kertookin Emma Vainion olevan toimittaja, joka on työskennellyt mm. Ylelle ja Helsingin Sanomille ja hänellä on ollut oma radio-ohjelmasarja Paljetteja ja partanaisia.

Sirkus on vapaa kulkuri ovat kirjan aloitussanat ja niihin on hyvä myös lopettaa. Käy sirkuksissa katsomassa kuinka perinteinen esitys ja nykysirkus lomittuvat toisiinsa - tai pysähdy kadulle sooloartistin kohdalle ja tarkkaile kehonkieltä. Mitä näet?

Temppuihin tempautuneena Helena. Seuraavaksi jotain muuta....

* * * * *

Sutinen Ville-Juhani, Kääpiöistä kolosseihin, kummajaisten historia Suomessa (Into, 2019)
Javanainen Tiia, kansi


Vainio Emma, Sirkus nyt: suomalaisen nykysirkuksen tekijöitä, tarinoita ja historiaa ( Kustantamo S&S, 2019)
Strömberg Emma, taitto
Kaakinen Jussi, kansi


Taustalla Cirque du Soleil, Varekai (youtube pyörityksellä)

Kiehtova tarina perheen muutosta Uuteen-Seelantiin

Taru Kumara-Moision Taniwha vie maapallon toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin. Toki kirjan maisemakuvauksien avulla pääsee kokemaan eksoottisen saaren luonnonmuodostelmia ja valtavan meren läheisyyttä, mutta tarinassa tärkeimmät elementit ovat ulkopuolisuuden tunne, toveruus ja aikuisten omalaatuinen elämä lasten silmin.

Neljäsluokkalainen Ella joutuu lähtemään Tampereelta isänsä työkokemuksen perässä Uuteen-Seelantiin, eroamaan tutusta ympäristöstään, parhaasta ystävästään  ja mukavasta tädistään.  Tarkoitus on olla vuosi Auclandissa ja Ellalle tekisi hyvää oppia englantia koulussa ja puhekielenä - näin Ellan äiti ainakin yrittää vakuuttaa vastahakoiselle tyttärelleen.

Ella vaan ei olekaan ihan tavallinen tyttö. Hän pystyy lukemaan toisten ihmisen ajatuksia ja on näin tietoinen isänsä stressaavasta työstä ja äitinsä kasvavasta tyytymättömyydestä tylsässä avioliitossa.

Ella on ensin koulussa yksinäinen ja kieli tuottaa vaikeuksia. Kuitenkin hän ystävystyy uusimman luokkansa oppilaan, Tanen,   kanssa ja tutustuu mm.  maorien sanoihin, tapoihin ja jumaliin. Yksi myyttinen olento on pelottava Taniwha, joka alkaa piinata Ellaa.

Juuri silloin merestä nousee hirviön pää. Sen suomut törröttävät ja säihkyvät uhkaavan sinipunaisina sadesumun keskellä. Taniwha koko komeudessaan! Kaikkien pelkojen alkuisä, merihirviöiden kuningas, ei armahda ihmisiä tipan tippa. Se kurkottelee kaulaansa joka suuntaan ja etsii uhreja, yksinäisimmistä yksinäisimmät. Sen ei tarvitse kuin huiskaista laiskasti pyrstöllään, niin valtamerilaivat kaatuvat. Pienimmät aucklandilaisten rakentamat purjeveneet se puuhkaisee nurin yhdellä sieraimen tuhauksella. Muinoin se on pärskinyt kumoon ison kasan maorien waka-kanootteja.

Juonesta en halua nytkään liikaa paljastaa, mutta Ellan ja Tanen kokemusten mukaan ihmiset voivat olla toisilleen todella julmia. Ystävyys auttaa ja lievittää kipuja. Kertojina tarinassa vuorottelevat Ella ja hänen äitinsä. Äiti puolestaan löytää uutta iloa ja väriä elämäänsä, eikä paljoakaan mieti muiden mielipiteitä.

Kirjan takakansi kuvaa teosta maagisrealistiseksi ja tuo maaginen sävy saakin lukemaan kirjaa uudelleen ja uudelleen. Mitä jäi vielä huomaamatta, mitä on rivien välissä kiikkumassa? Tekstin tyyli  on kaunista, taidokasta ja todentuntuista.

Kirjailija on hyvin onnistunut kuvaaman alakouluikäisen tytön ajatusmaailmaa: ei liian lapsekkaasti, mutta ei myöskään liian aikuimaisesti. Luulen, että osittain siitä johtuu kirjan viehättävyys ja aidontuntuisuus.

Pidän paljon lukujen alussa olevista "kirjainpiirroksista" ja maorin kielisistä otsikoista, kuten Rua tekau ja  Rima, mutta myös äidin puheenvuoroista kuten  Oikeasti kolmanneksi tärkein matkalupaukseni. Maorin kielen sanoja ja äänteitä esiintyy kuin ohimennen:

Aotearoa tarkoittaa kuulemma Uutta-Seelantia. Maorien mukaan kyse on pitkästä pilvien maasta. Ella ihmettelee, miten yhdessä sanassa voi olla niin monta tietoa mukana. Aotearoa. On mahdotonta  kuvitella, mikä kirjain voisi tarkoittaa pitkää ja mikä valkoista ja mikä pilveä. Sana on Ellalle kyllä tuttu koulussa kajautetusta kansallislaulusta.

Erikseen mainittava vielä Taniwhan kansi. Siluettikuva päästä ja hehkuvasilmäisestä olennosta luo heti lukijalle oletuksen, että jotain hivenen erikoisempaa on sisällössä.


Tässä ohessa aloittelin lukemaan Juri Nummelinin toimittamaa Hallusinatsioneja, vanhoja suomalaisia kauhutarinoita (Faros-kustannus Oy,  2012). On sitä osattu Suomessa ennenkin kummitella. Voi Zachris Topelius (1818-1898) mitä orivesiläisistä aattelit? Ruovesiläiset paremmaksi arvoitit - tarinassa Toholampi (teoksesta Sumutarinoita, WSOY, 1911). Viihdyttäviä tarinoita myös Aleksis Kiveltä, Kyösti Wilkunalta ja Larin-Kyöstiltä.

Kuvat Mörri Seppälä

Syksyä kohti katse kääntyy ja aktiivisuus lisääntyy? Välillä ehtii lukeakin? Paljon, todella paljon hyviä kirjoja odottaa lukijoitaan, joten blogiin riittää materiaalia. Voikaa hyvin ja vinkatkaa suosikeistanne, Helena

~ ~ ~ ~ ~

Kumara-Moisio Taru, Taniwha ( Osuuskumma, 2019)
Laatikainen Jani, taitto ja typografia
Meresmaa J.S., kannen suunnittelu ja taitto

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Taustalla Hector Youtubessa vaihtelevin biisein