 |
| Musta linna taustanaan Kampuksen Sointula |
Aasinsillalla rämistelen heti alkuun. Koska tunnelmat osuivat hienosti limittäin, niin kerron ensin nautittavasta teatteriesityksestä. Olin katsomassa Oriveden Taistolla lauantaina 3.10. Tee Teatterin komediallisen Perunavelliä, Konstaapeli Pasanen! Käsikirjoitus työryhmän ideoista Outi Söderholm, joka myös vastasi ohjauksesta.
Perunavelliä, konstaapeli Pasanen! on absurdi, englantilaistyyppinen murhamysteeri. Näytelmän hahmot ovat ihanan karikatyyrisiä ja näyttämön lavastus musiikkeineen tummaa, vinksahtanutta ja kiehtovaa.
Tarinaan kuuluva kaappikello, joka lyö vain Kartoffelin suvun jäsenen kuollessa, on voimakas kauhuleffan elementti. Tämä mielikuva liittyy sopivasti Musta Linna ja muita outoja tarinoita - teoksen, jonka on kirjoittanut Lucilla Lin.
Miten ihanan outo tarinakokoelma Musta linna onkaan! Kuin aikakapselissa kirjan tarinat kattavat jo mennyttä aikaa, nykyistä hulluutta ja tulevaa. Kauhutarinoiden joukossa on tieteisseikkailua ja mytologiaa, fantasiaa. En ole näidenkään genrejen asiantuntija, mutta minua viehätti näissä kielellinenkin taso, koska jokainen tarina oli aidontuntuinen käytetyn sanaston avulla ja näin syntyi "mahdollisia" tapahtumapaikkoja ja tunnelmia. Tämä säilyi koko teoksen ajan tietty jännite ja uskottavuus.
Kokoelman aloittaa Menneisyyden mysteerit-osuus. Tarinoissa kerrotaan suoraan tai kirjeiden vaihdon kautta aatelisista, sotureista, itämaisista posliinikupeista, jäädemoneista ja erikoisista luista. Ote Pitkät luut-tarinasta:
Hän alotti sekavan selostuksen siitä, miten luut eivät missään tapauksessa voineet kuulua ihmiselle. Ei edes pitkälle miehelle. Luiden rakenne ei muistuttanut ihmistä, ihminen ei ole niin notkea, kallo on vääränmallinen, kasvonpiirteet ovat kasvojen luuston perusteella ollet aivan erilalla kuin yhdelläkään tunnetulla ihmisrodulla - hän näytti minulle piirtämäänsä luonnosta siitä, miltä kasvot näyttäisivät.
Kuvitellut maailmat koostuu viidestä kertomuksesta, joista tulevat mieleen "poikien seikkailutarinat". Näissä tarinoissa on outoa tunnelmaa, mustaa maisemaa, myrkkyä puussa ja yhteisöissä, sotia ja luonnonlapsia.
Kysyin, miten he oikein juttelivat esi-isiensä kanssa, ja he kertoivat vain seisovansa alttarin edessä, lausuvansa oikeat rukoukset tällä erikoiskielellä ja heidän mielestään esi-isät vastasivat takaisin. En tiedä, miten oman kultturimme tiede tulkitsisi tuollaisen. Eiväthän he kaikki voi olla mielipuolia ja kuulla harhaääniä.
Edellinen esimerkki on Esi-isien kieli -tarinasta (jossa tehokkaasti jälleen kirjeenvaihto-rakenne) , joka on käytetystä aiheestaan huolimatta aivan uudenlainen versio. Sama koskee koko kokoelmaa: lukijana ja kirjoittavana hämmästelen vähän väliä "vanhasta uutta" - tarinankerrontaa. Taidokasta!
Dystopioiden lumoihin pääsee luvussa Synkkä tulevaisuus. Koko maailman vihollinen on näistä ensimmäinen ja mielestäni kirjan mielenkiintoisin tarina. Se on väkivaltainen, mutta maisemakuvaus ja henkilöhahmot on tuovat mieleen elokuvallisen toimintapätkän.
Vihreä kaupunki on aluetta, jota ennen kutsuttiin Shoreditchiksi. Joskus kauan sitten se oli taiteilijoiden ja boheemien leikkikenttä, sitten jatkuvasti hullumman ja hullumman porukan reviiriä, kunnes lopulta se muuttui tavallaan omaksi vapaakaupungikseen, jossa valtaa piti yksi kaupungin tärkeimmistä ekoryhmistä Vanhat energiasyöpöt rakennukset revittiin alas ja tilalle rakennettiin uusia taloja mahdollisimman ympäristöystävällisin keinoin.
Muissa tarinoissa keskeisiä ovat tietoverkot ja niiden kaatuminen, vapaat kaupungit, Palvojat, Isännät ja Viimeinen ihminen. Pelottavaa näissä tarinoissa on niiden mahdollinen toteutuminen. Luontokatastrofit ja ihmisrodun katoaminen maapallolta eivät ole vilkaan mielikuvituksen tuotetta pelkästään, kun miettii nykytilannetta. Nämä tarinat voisivat toimia varoittavina esimerkkeinä ja pysäyttäjinä.
Neljän kertomuksen Mahdollisuuksien maailma- luku esittelee siirtokuntia, avalaisia, salaperäisiä sektoreita kaupungissa. On ikuinen talvi, Jääkaupunki ja sen ympärillä demonit. Ihminen ei aina tidä elääkö hän todellisuudessa vai nostalgiamaailmassa kuin akvaariossa. Kokoelman lopettaa tehokkaasti lyhyt "välähdys" Musta levy, josta lopun rivit:
Jos me ikinä jäisimme kiinni, olisi se tietenkin skandaali, muta olen sitä mieltä, etä me ratkaisimme ongelman tavalla, joka soii meille jokaiselle: Sagan sai lähettää toiveensa tähtiin, me huolehdimme maailmamme turvallisuudesta, vihamielinen muukalaisilaji saa varoituksensa, ja mahdolliset mustan huumorin ystävät tähtien takana arvostavat taatusti työtämme. Ystävälliset muukalaiset, tervetuloa, mutta valloittajat, varokaa taistelohikäärmeitämme!
Musta linna ja muita outoja tarinoita on innostava kokoelma, koska se vie lukijaansa eri aikakausiin, eri ympäristöihin, eri juonenkuljetuksiin ja tyyleihin. Kertomukset ovat ajalta 2012 - 2020 ja ne ovat joko uusia tai aikaisemmin ilmestyneet esim. antologioissa ja Usvassa (spekulatiivinen verkkolehti).
Tätä kokoelmaa ei oikein voinut lukea ahmimalla, koska joidenkin voimakkaiden kertomusten jälkeen oli yksinkertaisesti hengitettävä ja annettava tekstille aikaa avautua ja ottaa oma tilansa. En osaa paremmin selittää tällaista lukukokemusta, mutta pinnallisemman lukemisen alla on "ihaileva kirjoittaja-lukija", joka haluaa nauttia pienistä yksityiskohdista toisen kirjoittamassa tekstissä.
Kirjan takakannen mukaan Lucilla Lin on taidehistorian MPhil ja museossa töissä. Jotenkin hienovaraisesti tämä välittyy älykkäänä otteena teksteissä.
Kirjan kannet ovat juuri oikean tummat ja rappioromanttiset - valkoista koristeaihetta myöten. Kannattaa tutkaila fyysisen kirjan ulko- ja sisäkannetkin.
Mustan linnan Menneisyyden mysteerit- osio on tyylistään vanhaa kauhua (oma määritelmä) ja mieleen tulee Sakari Topeliuksen kauhuromaani Linnaisten vihreä kamari, vuodelta 1859. Yllättävän hyvä!
Vinkkivä: lokakuun lopulla on Pyhäinpäivä, kekri ja Halloween. Musta linnan tarinoista saa sopivaa tunnelmaa...
Vielä ei-kirjallinen huomio. Olen ns. postisaurus eli yhä lähettelen posteja ja kiinnitän huomiota postimerkkeihin, lähinnä esteettisestä näkökulmasta. Musta linna saapui postipaketissa Englannista ja mikä hauskuus olikaan bongata postimaksua osoittava tarramerkki! Lukihäirikkö iloitsi tämän bloginsa kautta uudesta ulottuvuudesta. Pieni juttu, mutta bonuksena arvostelukappaleen lukemiselle. Terveiset sinne sumujen saarelle!
Tänään Orivedelle osuivat ensimmäiset kokeelliset lumihiutaleet, mutta eivät vielä valkaisseet maata. Lokakuu rientää tapaamaan marraskuuta, muttavielä ehtii vaikka runokokoelmasta naputella. Toivon näin ja alan selailla Mustaa linnaa uudelleen vihreän kynttilän liekin lepatuksessa.
Voikaa hyvin, olkaa varovaisia, mutta nauttikaa elämästä! Mörri Seppälä
 |
| Siikanevan portinvartija |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti