maanantai 15. heinäkuuta 2019

Vahva tarina Oriveden leprasairaalan ihmisistä


Kirsti Elliän Lepra - romaani tarjoaa monella tasolla lukijalle vahvoja kokemuksia. Ensin voisi ajatella, että teos leprasairaalasta ja sen henkilöistä olisi pelkästään synkkä ja kolkko, mutta Ellilä on onnistunut kertomaan lämmöllä ja viisaudella sairaalan potilaista sekä työntekijöistä.

Teos perustuu todellisten henkilöiden eli sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon. Ensin leprasairaalassa Orivedellä diakonissana ja johtajana toimi Helmi ja hänen väsyttyään paikalle saapui siskonsa Matilda. Ajankohta on 1920- luvulla, jolloin lepraa, pelättyä spitaalia, sairasti vielä useampi potilas ja sairaalalle oli tarvetta syrjässä isommista asutuskeskuksista.

Kolmas teoksen päähenkilö on sairaalan oma lääkäri Arvid Alho. Hän on lempeä ihminen, joka saa potilaatkin luottamaan itseensä. Hän haluaisi hoitaa potilaita mahdollisimman hyvin, mutta turhautuu sen aikaisiin hoitovaihtoehtoihin. Näin hän turhautuu usein ja turvautuu alkoholin puuduttavaan vaikutukseen. Kirjan loppupuolella Alho mietti näin:

En silloin vielä ymmärtänyt, miten sitovia työ- ja potilassuhteet voivat ola. Miten ison osan ne ottaisivat elämästäni.Uralla eteneminen olisi vaatinut uusiin tehtäviin hakeutumista, mutta juutuin tänne odottamaan milloin lääketiede toisi lepraan ratkaisun. milloin löytyisi lääke, joka pysäyttäisi taudin etenemisen ja säästäisi sairastuneiden elämät. Kun tulin tänne, luulin, että se tapahtuisi piankin, mutta vuodet vierivät eikä läpimurtoa ole tullut.

Näitä miettivät myös muu henkilökunta ja ristiriitoja arkiseen päivätyöhön toivat niukkuus elintarvikkeista, pysyvän henkilökunnan saaminen vaaralliseksi koettuun sairaalaan ja levottomat potilaat ja heidän oikeutensa. Matildakin oli diakonissana sitoutunut kristilliseen elämänkatsomukseen, mutta hän joutui sääntöjen viidakossa miettimään mitkä olivat potilaiden oikeudet. Saivatko miehet ja naiset muodostaa suhteita toisiinsa ja haaveilla perhe-elämästä?

Miksi joku tahtoo luopua tavoittelemasta omaa henkilökohtaista onnea ja haluaa antaa itsensä Diakonalaitokselle? Mikä innostaa uhrautumaan niin kokonaisvaltaisesti? Yhtäkkiä olet velkaa kaikille, mutta itse et saa vaatia mitään keneltäkään.Ja tällaisen kelvottoman vaihtokaupan teet vapaaehtoisesti, jopa taistelet päästäksesi asemaan, jossa voit ilman palkkaa olla kaikkien palvelija. Miksi joku ryhtyy sellaiseen?

Matilda on kokenut aikoinaan rakastumisen ihmeen, mutta päättänyt valita Diakonissalaitoksen. Onko tämä kokemus ollut taustalla, kun hän ensin katsoo läpi sormien kahden potilaan eli Aunen ja Juhon fyysiseksikin muuttuvaa suhdetta? Jos tapaamiset olisi heti estetty tehokkaammin, niin olisko lopun traagiset tapahtumat voitu estää?

Kirjan lopussa paljastuu monta salaisuutta, joita Helmi, siskonsa Matilda, lääkäri ja Aune ovat sisällään kantaneet vuosikausia. Loppu on kerronnallisesti tehokas, saa lukijan hengityksen vaikeaksi. Tähän laitan esimerkkinä erään hijaisen todistajan äänen:

Tavallaan olin mukana, kun irrottivat Juhon hirrestä, vaikka en vielä ollut samalla tavalla olemassa kuin muut. Olin vasta tulemisen vaiheessa, maailmojen rajalla, matkalla kohti ihmisen elämää. Ymmärsin sen tietenkin vasta paljon myöhemmin, sitten kun sisar Matilda kertoi minulle ajoista ennen syntymääni, ja tapahtumista, jotka johtivat katastrofiin.

Leprassa Ellilä on toki kuvannut vaikean sairauden vaikutuksia potilaisiin ja sen aikaista sairaudenhoitoa Orivedellä. Pääosassa ovat kuitenkin henkilöt, jotka tekevät parhaansa raskaissa oloissa ja  joutuvat ratkaisemaan ihmisten kohtaloita kauaksi kantavine seurauksineen.

Ihailen Ellilän taitoa kertoa iso tarina ja saada lukija liikuttumaan ja vaikuttumaan. Kiitos kirjailijalle tästä teoksesta!

Laitan tähän valokuviani Leprasta (kuten kenttäaluetta nykyään täällä sanotaan), koska kirjan lopussa Elliläkin paikkaa kuvailee.

Usein olen kulkenut paikan ohi, aivan vierestä ja siinä olen miettinyt miltä sairaala-alue on näyttänytkään.. On kuulemma ollut iso ja hyvinhoidettu puistoalue rakennusten ympärillä.

Nyt leprasairaalasta on jäljellä  vain muistokivi ja hautausmaa  Ammattikouluntie 1 kohdalla puistikon keskellä. Ympärillä on isoja vanhoja puita, tenniskenttä ja Rovastinkankaan koulu pilkottaa oksien lomasta.





Muistolaatassa lukee:

TÄLLÄ ALUEELLA SIJAITSI MAAMME VIIMEINEN LEPRASAIRAALA  VUOSINA 1905 - 1953.
VIEREISESSÄ  HAUTAUSMAASSA ON  16 SPITAALIA SAIRASTANUTTA SAANUT SAANUT VIIMEISEN LEPOSIJANSA. 
(vuosiluvusta 1953 tosin  on 5 pudonnut/kulunut laatasta pois)



 Hautausmaan rauhaisaa tunnelmaa


Hyvä kirjallisuus liikuttaa ja saa miettimään laajempia kuvioita, tutkimaan uusia asioita. Voikaa te hyvin, Helena Orivedellä


- # - # - # - # - #

Ellilä Kirsti, Lepra (Arktinen Banaani, 2019)
Mustonen Kimmo, taitto
Org Taivo, kansi

2 kommenttia:

  1. Tässä eläytyvä kuvaus kirjasta, jonka tekijä tuntuu myös eläytyneen syvästi aiheeseensa. Kiitos, Mörri, myös kuvat ovat paikallaan.
    Maija-Liisa Mäkelä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maija-Liisa kommentistasi. Toisaalta olisi voinut lisätä pari vanhaa valokuvaa alueelta, mutta oikeastaan se vaatisi ihan oman bloggauksen. Aihe kiinnostaa kyllä kovasti.

      Poista