Käydä ulkona ja sukeltaa sisimpäänsä

En peittele suhdettani Oriveden Opistoon, jota tällä hetkellä kutsutaan Kampukseksi. Olenhan Opistolla ollut kesätöissä siivoojalikkana, opiskellut lukuvuoden kasvatustieteitä ja myöhemmin ollut muutamalla kurssilla alueen opetustiloissa.

Iloitsen siis suuresti, että Kulttuuriosuuskunta Pro Orivesi on aktiivisesti toiminut alueen hyväksi ja järjestänyt erilaisia tapahtumia ja kurssituksia! Mukana olen ainakin henkisesti ja toivottavasti ihan toiminnan tasollakin.

Osaksi tämän kampusalueen vuoksi lähdin lauantaina 1. helmikuuta Oriveden seudun luonnonsuojeluyhdistys ryn järjestämälle Talvinen puuretki- kävelylle. Hortonomi Esa Kallio opasti tunnistamaan puita talvella ja kertoili alueen historiasta. Mukaan raikkaaseen talvipäivään oli rohkaistunut lähtemään n kolmekymmentä ulkoilijaa.

Jälleen kävi näin: huonomuistinen kirijoottaja unohti lähes heti uusien kasvien ja kääpien nimet! Eli oppi meni lahjakkaasti ohi. Mutta toisaalta katselin taivasta, puiden latvoja, kuuntelin tikan koputusta, näin haukan, katselin Opiston rakennuksia vaihteeksi lumipuvussa, kuuntelin faktapalasia linnuista ja tallensin kameralla omia näkemyksiäni päivästä. Sain punaiset posket, raitista ilmaa, palelevat varpaat. Nautin kahden tunnin lumikerroskierroksesta.

(onko lukihäiriön liitännäisenä tämä nimien muistamattomuus? Ainostaan koirarotuja muistan useamman kymmenen suuremmin pinnistämättä. Tosin koirailuun rakastuin jo lapsena, niin onhan tässä ollut vuosia aikaakin päntätä koirarotukirjoja!)

Paksussa talvipalttoossa kävelin kirjastoomme etsimään lyhyitä tekstejä Puikkojen viemää - lukutilaisuuteen, joka aloittaa kokeiluna tiistaina 18.2. Oriveden  kaupunginkirjastolla. Iso pino kaikenlaista teosta osuikin silmiin ja käsiin. Eiköhän niistä jotain luettavaksi löydy?

Haaveeni ehkä totetuu: saan lukaista myös Kirjoituspiiri Kyhertäjien tarinoita ääneen. Paikallisia tekijöitä taas näin esille. 

Mutta tämä onnenpotku?! Otinpa ihan kannen perustella pinoon vielä Austin Kleonin Varasta kuin taitelija: 10 asiaa joita kukaan ei kertonut luovuudesta- teoksen (WSOY, 2019). Pelasti päivän ja monta muutakin asiaa.

Varasta kuin taitelija on vaatimattoman näköinen pieni, mustavalkoisin kuvin ja piirroksin täytetty kirja, mutta reiluun 150 sivuun mahtuu oivalluksia ja käytännän neuvoja luoville ihmisille - ja ihan kaikille muutenkin. Kirjassa on lyhyitä lukuja 10 kappaletta, nimeltään esim. Aloita ennen kuin tiedät kuka olet, Käytä käsiäsi, Salaisuus: tee työsi hyvin ja kerro siitä muille, Ole ystävällinen (maailma on pieni kylä), Sivuprojektit ja harrastukset ovat tärkeitä.

Älä stressaa sillä, että sinun pitäisi tutkia. Riittää kun etsit.

Mitä kopioda? Se onkin vaikeampaa. Älä varasta pelkää tyyliä vaan myös tyylin takana vaikuttava tapa ajatella. Et halua näyttää samalta kuin sankarisi; haluat nähdä maailman heidän tavallaan.

Ole: utelias, ystävällinen, sitkeä, ja hyväksy, että joskus vaikutat tyhmältä

Siinä mielestäni kirjan parhaimmat ajatukset. Yksinkertaisia ohjeita, mutta niiden avulla voi huomata itsestään ja ympäröivästä maailmasta uusia vivahteita, näkökulmia.

Monellehan meistä tulee niitä tummia hetkiä, jolloin kadotamme jotain tärkeää itsestämme... jonnekin. Epävarmuus, itsekritiikki ja yksinäisyys valtaavat tilaa salakavalasti.  Minulla on ollut sellainen kausi omien kirjoittamisten ja ideoiden toteuttamisen kanssa. Olen kaivannut syvällisiä keskusteluita muiden luovien ihmisten kanssa, jotta ymmärtäisin paremmin omia luomiseen liittyviä prosessejani. Sieltä se yksinäisyyden häntä on päässyt polviani silittelemään, kun en ole päässyt kokonaisvaltaisesti omia juttujani selittämään. Tai ainahan puhua voi, mutta se ajatusten vaihtaminen on jäänyt vähäiseksi.

Varasta kuin taitelija auttoi tässä asiassa. On vain luotettava - jälleen kerran!- itseensä ja tekemisiinsä. Kyllä joskus osuu kohdalle joku, jonka kanssa voi puhua yhdestä rivistä ja/tai  viivasta tunnin tai kaksi...

Niin paljon innostuin tästä pienestä aarteesta, että rohkaistuin jopa laittamaan fanipostia kirjailija Austin Kleonille. Kiitosta annettava niille, jotka sellaisia ansaitsevat!

Tästä tuli yllättäen aivan erilainen "taidesivu" kuin suunnittelin. Ne kiehtovat ystävien ottamat valokuvat päätyvät toiseen kirjoitukseen myöhemmin. Ehkä lisää niiden oheen saisin runojakin syntymään.

Hehkukaa helmenä helmikuussa, Mörri Seppälä (myös valokuvat)

Taustalla Stellan Löytäjä saa pitää -cd.

Mikä nimeksi vanhalle Opiston päärakennukselle?

Runoudestakin Oriveden Opistolla

Oriveden Opistolla Oriveden (!) kampuksella vietettiin viimeistä kertaa Huumorin & Satiirin Symposiumia 16.-18. maaliskuuta 2018.

Joskus olen koko viikonlopun jaksanut istua kuuntelemassa erilaisia luentoja ja esityksiä, mutta nyt jäi vähemmälle osallistumiset. Lauantaina oli vuorossa mm Opiston kirjoittajalinjan opiskelijat sekä runoilija Risto Ahti.

 Neljä opiskelijaa esiintyivät vuorotellen omia runojaan lukien. Koska itsekin luen yleisön edessä runoja, niin huomio kiinnittyi tekstien sisällön lisäksi heidän tapaansa olla lavalla yleisön edessä. Olin  vaikuttunut, kuinka neljä erilaista persoonaa saa liikeillään ja äänillään tunnelmia ja tuokiokuvia isoon tilaan. Omana itsenään olemisen taito ja rohkeus pistivät miettimään omia keinoja hallita jännittämistään.

 Aikuisella on jo liian monia esteitä päästellä tunteitaan esiin? Ristiriita halussa olla esillä ja jäädä taustalle harmaaksi varpuseksi? Tunnen olevani luontevampi pienessä tilassa, jossa saan rauhassa levitellä kirjat ja paperit  nenän eteen ja ottaa kontaktia kuulijoihin. Ei kiireen tuntua, vaan keskustelua tekstien välissä.

Huhtikuussa on tulossa kansalaisopiston runonlausuntaryhmämme Sanan Mahdin esitykset, joita kohden harjoittelemme. Nyt yhtenä tukenani on tekstit, joista todella pidän - sopivat siis kieleen ja mieleen. En tunne enää hirvittävää kauhua esiintymisestä, mutta jostain olisi kaivettava varmuus ja keveänä olemisen taito. Yritän muistella noita Opiston nuoria ja löytää sisäistä paloa.

Palaan Opistoon vielä sen verran, että muistin nyt Klemettisalissa istuessani mikä sai siellä ideana alkunsa. Ensimmäiset toiveet saada perustettua Orivedelle harrastelijakirjoittajien ryhmä! Ongelmana oli, etten silloin tuntenut paikallisia kirjoittajia, mutta juttelemalla esim Uuden kirjan päivillä muiden kuuntelijoiden kanssa sain selville ketkä voisivat olla kiinnostuneita ja keneltä kannattaisi kysyä. Nyt v 2018 Kirjoituspiiri Kyhertäjät on toimivat säännöllisesti ilman katkoja jo 3 vuotta! 

Näin Opisto on ollut mukana monessa elämäni vaiheessa. Nuorempana yhteiskuntatieteiden opiskelua ja  monena kesänä töissä siivousporukoissa. Aikuisiällä ammatti- ja kirjoituskursseja, kirjailijavieraiden keskusteluja, Klemettisalissa konsertteja ja taidenäyttelyitä ja muita tilaisuuksia, piirustuskurssi sekä em Uuden kirjan Päivät sekä Oriveden Nauru.

 Yhtenä kesänä myös kaksipäiväinen koiranäyttely, jota moni näyttelykävijä kehui hyvin järjestetyksi kauniissa ja tarpeeksi isossa paikassa!

Omaan taannoiseen lehtihaastatteluuni halusin ehdottomasti saada kuvauksen Opiston takapihalla ja kuvaajan kanssa vietimmekin hauskan ja rentouttavan (!) iltapäivän puiden katveissa parhaita kuvakulmia etsien.

Kiitos Oriveden Opistolle kaikista näistä vuosista, joina olen siellä saanut olla. Henkinen kotini jää muistoihi ikuisesti.

¤¤¤¤¤ nämä valokuvat ovat omia räpellyksiäni. Ensimmäinen ja viimeinen ovat päätyneet kultturilehti Kaltioon (5/2017)

Nauruni on syystä hiljaista ja surumielistä.

 Mutta seuraava bloggaus on jostain muusta, yhä pystytukkainen aikuisopiskelija Helena

Kieli taipuu

Syksy 2016 hujahti ohi nopeammin kuin vesi Thamesissa virtaa, eikä blogeja vaan syntynyt. Monia hyviä ja mielenkiintoisia kirjoja toki sain luettua, mutta en vain onnistunut niistä intoilemaan täällä.

Yksi enegiasyöppö on ollut pienimuotoinen taistelu oman rakkaan Oriveden Opiston puolesta. Se kuuluisa ilmapiiri, Lammen Henki yritään viedä vääryydellä ja viekkaudella rahamarkkinoiden perässä Tampereelle. Tunteet asukkailla ja monilla nykyisillä, sekä vanhoilla opiskelijoilla ovat olleet voimakkaita: tyrmistystä, vihaa, epäuskoa, toivottomuutta. Välillä syksyn aikana oli pieni toivo, että Opiston kampus kokonaisuudessaan saisi paikallisen omistajan, ja sitten taas vedettiin matto jalkojen alta. Alkuvuodesta 2017 kuulin  uutisia, että aktiivinen porukka saisi pidettyä täällä osan kurssiopetuksesta, toisella nimellä tosin, mutta toimintaa olisi. Toki eri tiloissa ja majotusta joudutaan miettimään, mutta kokonaan ei Opistoa olisi menetetty!

Itselleni Opisto on erittäin tärkeä paikkana, olen aloittanut siellä kesätyöurani siistimispuolella ja vuoden opiskelin yhteiskuntatieteitä (varttia vailla kasvatustieteiden approbatur). Kotona asuin, mutta hyvin solahdin porukkaan sekaan.

Aikuisiällä olen osallistunut joihinkin viikonloppukurssein, (en kirjoituskursseihin), musiikkilinjalaisten konsertit tuoneet paljon iloa arkeen, kirjailijavierailut ovat olleet avoimia meille paikallisille. Uuden Kirjan päivillä syksyisin ja Oriveden Naurussa (Huumorin&Satiirin Symposium) keväisin on saanut kuunnella ja tavata mitä hersyvämpiä tyyppejä ja kirjailijoita.

Kansalaisopistomme Elävän mallin piirustuskurssi on Opistolla salissa, joka oli aikoinaan kaunis ja mystisen oloinen kirjasto. Oi aikoja!

En tosiaan ole varsinaisella kirjoituskurssilla Opistolla ikinä ollut, joten oikeastan sydäntä riipivän surkuhupaisaa on, että kesäkuussa on kolmipäiväinen Selkokielen kurssi. Lähes viime tipassa pääsen mukaan - historiallista.   Sopii hyvin tähän oman selkokielisen runokäsikirjoituksen jälkeen koulutukseksi. Haaveeni on enemmänkin saada selkokielistä materiaalia aikaiseksi - näin lukihäiriöisenä.

Yksi mielen koukeroita kutitellut teos lukupinossa on Lari Kotilaisen Kielen elämä: suomen kieli eilisestä huomiseen. Kotilainen kumoaa humoristisesti ja täsmällisesti myytit Suomen kielestä: kielemme Ei olekaan erityisen vaikea, ei oikeastaan erilainen eikä missään nimessä pieni.

Kotilainen kuljettaa lukijaansa pehmeästi 2000 vuoden taakse, jolloin syntyi kielemme perusta. Käymme siis sukukielten alkulähteillä, Agricolan mietteissä , 1800- luvun alkuräjähdyksessä. Miten luodaan yleiskieli? Ruotsia, suomea vai venäjää?  Sanojen tsunami ja Tulevaisuuden suomi ovat lukuja mukaansa tempaavassa kielikirjassa.

Halutko tietää mikä on affrikaatti, soinnillinen dentaalispirantti, hahdenhammas, tiiustamustoimitus tai hyrysysy? Miksi saa ja pitää käyttää muotoa "alkaa tekemään"?

Tämä kirja on hauskaa luettavaa, vaikka ei olisi opiskellut suomen kieltä lukiovuosiaan pitempään. Tosin jotkut yksityiskohdat saattavat jäädä hämäriksi, mutta kokonaisuus toimii hyvin. Tämän luettuaan uskoo, että suomen kieli on menestystarina!  Ja me kaikki olemme  osa sitä.


Taustamusiikkia ei tällä kertaa ollut, vaan äänimaisemassa puhisivat ja murisivat jälleen pannuhuoneen lohikäärmeet ja adoptioperheeksi meidät ottanut Hopeatiikeri, komia kollikissa. Hänen kehräämisensä ja  huomiota vaativa mourunansa kohoavat moniin desibeleihin.


Lukemisiin ja kieltä venyttämään ja uusimaan! Suomi on onnistomme ;) , Helena