Naurusta kamaripuuhiin

Joskus vaan ilmaantuu mielenkiintoista tekemistä ja menemistä, että siinä lahjakkaampikin hengästyy! Uteliaisuus vie mukaansa ja kalenteri täyttyy.

Kuvittelepas tätä: ensin viikonloppu Oriveden opistolla (Ahlmanin ammatti- ja aikuisopiston Oriveden yksikössä, nykyään - yritän muistaa) Huumorin & Satiirin symposiumissa 18.-20.3. ja vielä 20.3. kirkossamme Tampereen filharmooniset kamarimuusikot konsertoimassa. Mitä herkullisin kattaus kukkahattulle.

"Onhan naurussakin pitelemistä" tuotti erilaisia alustuksia ja näytöksiä perjantaista sunnuntaihin. Itselle eniten ajatusliikahduksia ja otsanrypistyksiä aiheuttivat  Janne Zareff, Erkka Mykkänen, Ninni Salo ja Arto Lappi.

 Toimittaja Janne Zareff (osallistuu mm tvohjelmien  Pressiklubin ja Noin viikon uutiset käsikirjoittamiseen) mietti miten vitsejä kirjoitetaan tieteellisesti. Komiikalla ja tieteellä on kun onkin yhteistä eli siinä missä tiede kyseenalaistaa vallitsee maailmankuvaa, niin komiikkakin kyseenalaistaa asioiden suhteita toisiinsa. Ristiriitojen kautta voidaan päästä johonkin uuteen - kehäpäätelmillä ei päästä eteenpäin. Komiikka voi olla ensi askel tieteelle: komiikka on rikkonut rajoja, näyttänyt vian/virheen yhteiskunnassa tai yksilöissä ja tiede havahtuu tutkimaan asiaa. Kävi myös ilmi, että suomalaisessa mediamaailmassa kuuluu enenmmän naisten nauru - he nauravat, kun miehillä naurattajan rooli. Uskallameko rikkoa näitä sukupuolitteisia rajoja?

Kirjailija Erkka Mykkänen  pohti voiko huumoria kirjoittaa väkisin. Parasta huumoria teksteihin saa, kun lakkaa olemasta hauska. vaan luottaa omiin kokemuksiin ja havaintoihinsa, kertoo niistä. Kirjoittaja voi toki purkaa omien tekstiensä komiikkaa osiin ymmärtääkseen miten kirjoittaa. Tosin usea lukijoiden hauskana pitämä kirjailjia ihmettelee lukijoidensa suhtautumista - he eivät ole tietoisesti hauskoja. Ristiriidat luovat tarinoihin dynamiikkaa, joka herättelee lukijan omia ajatuksia.

Sarjakuvataitelija Ninni Aalto kertoili omasta piirtämistyöstään. Ideat syntyvät usein ristiriidoista, vastakohtaisuuksista. kun niitä vielä venyttää, liioittelee, vetää överiksikin, niin huumoria alkaa syntyä. Kun asioita katselee itsestään kauemmaksi  etääntyen, arjen kapinointikin on mahdollista. Liika perfektionismi luovalla teiteilijalla voi tukkia uusien ideoiden kokeilemisen, jos kaikki aika ja energia kuluu yhden työn täydelliseksi hiomiseen.

Sunnuntaiaamussa runoilija Arto Lappi kertoi lyhyiden runojensa eli haikujen, tankojen, nelisäkeiden ja aforismien maailmasta, omasta kirjoittamisestaan. Jälleen esille tulivat ristiriidat, rajapintojen rikkominen "tavallisessa elämässä" - sieltä komiikka pursuaa. Lapsethan osaavat kysyä oikeat kysymykset! 

Myönnän, että Arton luento teki vahvimman vaikutuksen omaan universumiini, koska kerrankin tiesin solutasolla mistä kirjailija puhuu. Hän on kävellyt samoissa haikun ja tiivistämisen maisemissa, katsonut elämää symbolien kautta. Komiikkaa syntyi, kun mietimme ovatko kirjastovirkailijat jotenkin oma omituinen rotunsa:  asioiden tiukkaa lokerontia ja aakkostamista, niin omatkin aivot pusertavat kasaan pitkät lauseet?  

Varsinaiset nauruntyrskähdykset ja vatsalihasten krampit tuli koettua sitten kaupunginkirjastolla Runosirkuksessa ja opistolla illemmalla pitemmällä kaavalla.

Juha Rautio ja Rauli Katajavuori kirjastolla

Runosirkuksessa shown elemettejä olivat musiikki, runot ja jongleeraus palloilla ja keiloilla. Rauli Katajavuori oli taitava diapolojen (el Piablo kuka näitä sanoja keksii?!) pyörittämisessä ja ääneen pääsivät myös Miika Nuutinen ja kitaraa kanniskeleva Juha Rautio.

Vaikka oma päivä oli venähtänyt aamuyhdeksästä pitkään, niin ONNEKSI jaksoin jäädä illalla kokemaan Manifestia. Samoja elementtejä oli tässäkin mukana kuin Runosirkuksessa, mutta nyt Rauli Katajamäki ja Juha Rautio päästivät irti! Koulutustilaisuus sirkuksen ja kultturin tilasta vedettiin osittain kalvosulkeisilla ja musiikkiharjoitteilla. Yleisö eli täysillä mukana ja sai naurukohtausten lisäksi liikuntaa, älykästä kulttuurikritiikkiä ja absurdeja äänitehosteita korvilleen... Tätä Manifestia on vaikea sanoin kuvailla... Miten välittää tekijöidensä energia, intohimo, ironia ja lempeä huumori? Pääsimme kokemaan jotain poikkitaiteellista (sori pojat, jos inhoatte juuri tätä sanaa!) ja ajatuksia härnäävää.

PAITSI "Ei runous koskaan kuole!"

Opistolta jäi virkistynyt, virittynyt mieli. Oli mukavaa tavata tuttuja ja tuntemattomien kanssa jutella kirjoittamisesta. Kiitos Juha Rautio, kun valoitit säveltämisen ja sanoittamisen suhdetta.

Pää täynnä uusia maailmankaikkeuksia lähdin sunnuntai-illaksi Oriveden kirkkoon kuuntelemaan Tampereen filharmoonisia (kuka näitä...?) kamarimuusikoita. Ohjelmaan kuuluivat W.A. Mozartin Adagio ja Fuuga c-molli, J.S.Bachin Aaria Matteuspassiosta, G.F.Händelin Aaria "He Shall feed his flock" ja A.Vivaldin Neljä vuodenaikaa (Le guattro stagioni).

Arvaat? Mitään analysoitavaa ei ole, koska menin niin tunnetiloihin - kuten aina klassisesta musiikista! Jossain vaiheessa kehoitin itseäni olemaan purematta enempää hampaita yhteen, ettei oikaisuhoitoon joudu uudelleen....Nenäliinapakkaus jäi autoon, mutta sain pidettyä patoni kyynelmäärän edessä.

Ymmärsin kuitenkin, että korkeiden viulusävelten joukossa matalat sellon ja kontrabasson murahdukset ja huminat tekivät tärkeän osansa. Viulunsoitto on erittäin fyysistä soitantaa ja muusikoiden kasvoilta ja kehosta aisti eläytymisen. Miten voi yhdestä soittimesta saada niin monta erilaista ääntä (säveltä?) aikaan? Sävelet jäivät soimaan pitkäksi aikaa - sieluun?

Kiitos muusikoille ja Oriveden seurakunnalle tästä konsertista. Taiteen edistämiskeskus oli mukana tätä elämystä toteuttamassa.

Nyt laskeuduttava Planetta Arjelle, jotta asiat menevät eteenpäin. Pienin askelin omalla kirjoittajan polulla kohti uusia haasteita ja tuttavuuksia.

Nautti pienistä ja suurista hetkistä! Kirjoittele Lukihäiriköllekin välillä, Helena 

"""""""""

Kotikonserttina monta cdtä Wolfgang Amadeus Mozartia ja kahvinkeittimen pörinää

 

Mystiset siivekkäät

Esteetikon silmiä hivelevä kaunis kirja - miten siitä voi kertoa sortumatta ylisanoihin? Eero Ojasen muistiin merkityt tekstit ja Daga Ulvin taidokkaat kuvat Suomen linnuista yksissä kansissa, Suomen myyttiset linnut.  Itseltäni meni monta tuntia pelkästään ulkoista asua ihmetellessä, koska tässä on kokonaisuus, joka on tasapainossa. Paperin laatu ja sen hentoinen kuviointi, tekstien fontit, pienet koristeet ja kuvat tekstien ympärillä, osa piirroksista muistuttaa luolamaalaustyyliä ja osa toteemipiirroksia tai vanhoja pronssikautisia koruja (paremmin en osaa kuvailla , koska en ole opiskellut kuvataiteita).

Varsinaiset sivun kokoiset värikuvat linnuista ovat uskomattoman tehokkaita: kauniita ja värikylläisiä, herkkiä, liikettä kuvaavia, tunnelman luovia, voimakkaita ja kekseliäitä. Täsmäkuvia Ojasen tarinoihin. Joku yksittäinen pääkallo tai kotkan kynnet pysäyttää tutkimaan piirrosjälkeä pitkäksi aikaa.

Jälleen koulunkäyntiavustaja sisälläni toivoisi tämänkin kirjan päätyvän myös koululaisten ja opiskelijoiden käyttöön. Kuvataidetunneille inspiraatiolähteeksi luonnon kuvaamisesta, värin ja värisävyjen käytöstä.

Kun sitten malttaa syventyä varsinaisiin tarinoihin, niin haltioituminen jatkuu. Ei tarvise olla ihastunut lintuihin entuudestaan, kun nämä tarinat tempaisevat mukaansa. Nämä ovat myyttisiä tarinoita linnuista, luonnosta. Entissajan ihmiset tarkkailivat luontoa ja etsivät itseään myös lintujen kautta. Linnut ovat olleet voimaeläimiä, niistä on tehty erilaisia kuvia, lintukoruja on kannettu mukana. Nykypäivänäkin ihminen kokee linnut salaperäisenä - kirja kertookin paljon ihmisestä itsestään.

Kirjassa esiin pääsevät monet tutut Suomen linnut, kuvaaviin osioihin kerättynä: Kaiken alku ja loppu, Kahden maailman rajalla, Pyhiä olentoja, Noitien ja paholaisten apureita, Onnen ja epäonnen tuojia, Levottomia sieluja, Ikäviä vieraita ja Pelottavia ennustuksia.

Katsopas itse mitä lintuja mistäkin löytyy!

Eero Ojanen kuljettaa tarinoita sujuvasti, lempeästi. Lukija lähtee helposti mukaan "erilaiseen lintubongaukseen".

Kirjan kansikuva sekoitti pääni ja oli otettava selvää ihan Minerva Kustannus Oyltä sähköpostitse: miksi tästä kirjasta on kaksi erilaista kansikuvaa esitteissä yms. Olin nähnyt virheäsävyisen kannen, jossa kaunis kuukkeli (kirjan sivulta 80) ja lainaamani toinen painos on sinertäväsävyisellä korpin (kirjan sivulta 60) kuvalla. Luonnosvaiheessa kannessa on ollut kuukkeli ja vihreä väritys ja tämä kuva  on päässyt joihinkin mainoskuviin yms. Painetuissa teoksissa on sitten korppi - joka sopiikin ehkä tunnelmaltaan paremmin kirjan nimeen. Muuten itseäni viehätti se iloinen kuukkeli... jotta se pääsee edes vähän esiin, niin lainaus sivulta 81:

Pohjoisen eläjille kuukkelin tapaaminen oli hyvä merkki. Jos kuukkeli ilmestyi metsätyömaalle,siitä savotasta tuli hyvä ja tuottoisa. Metsästäjille kuuskiaisen ja yli 30 muullakin nimellä tunnetun linnun näkeminen tiesi myös saalisonnea.

Pitäisin tämän kaunokaisen luonani ainiaan, mutta toki on suotava muillekin mahdollisuus tutustua lintuihimme toisestakin näkökulmasta.

Tuulen repiessä lipputangon narua ja soittaessa pirunpolskaa ei keinotekoista musiikkia tarvitse taustalle. Harakan matkaan lähtee, Helena

¤¤¤¤¤

Ojanen Eero, Suomen myyttiset linnut (Minerva, 2015, toinen painos)
Ulv Daga, kuvitus

Pause aivoissa

Varoitus: tämä teksti sisältää Lukihäirikön purkauksen. Voi vahingoittaa itsetuntoaan ja kuvaa sivistyneestä kirjoittajasta!

Aloitin innoissani Terapeuttisen kirjoittamisen kurssin Oriveden opistolla. Hyvä ryhmä ja kannustava ilmapiiri tutkailla itseään sielunsa syvimpiä salaisuuksia myöten. Ensimmäiset tehtävät sujuivat kuin tanssi lempikynä sormien välisessä sylissä ja paperi oli pehmeä ja viekottelevan kutsuva.

Mikään onni ja autuus ei kauaa kestä? Ei kestä - Lukihäiriköllä, joka sattuu olemaan mestari Teknisen Törppöyden alalla. Syy ja seuraus?

Atk-luokassa piti kurssilaisen löytää polkunsa virtuaaliselle oppimisalustalle, jonka avulla voisi olla yhteydessä toisiin kurssilaisiin ja helposti kirjata viikkotehtävänsä. Aha.

Mutta joku iso alue aivosta päätti lähteä siinä vaiheessa lomalle. Jäädä pause-tilaan. Kutistua pellavarouheeksi. Vajota tunnetasolla uhmaikäisen tasolle. Monologina vain kaikui aivokopassa: Idiootti! Mikset voi tätäkään osata! Ei tuu mitään! En tajuu! Olkaa hiljaa! Auttakaa! Ei naurata! En kai raivoa ihan ääneen? Verenpaineet ennätyksissä! Haluan pois! Ai menikös toi oikein? Ahaa taisin saada oikeaan paikkaan? Miksei se enää mee? Kuka puhuu? Miksi aina mulle käy näin?

Kaikki tuo sekunnin murto-osissa. Ehkä ei näkynyt panikki ihan kaikille, mutta ihana ohjaajamme taisi saada vastauksia minulta ärtyneimmän äänensävyn värittämänä. Kaksi tuntia koneella oli piinaa, kotona vain kittasin kahvia ja tuojotin kattoa ja häpesin jälleen omaa osaamattomuuttani.

Joku pohojalaane päättäväisyys kuitenkin vähitellen nosti päätään ja päätiin aloittaa koneella kirjoittamisen tutulla sähköpostinäkymällä. Koin siinä sitä kirjoittamisen iloa... jätin koneen tarkoituksella auki vielä....

...jossain vaiheessa syvään hengittäen availin oppimisalustamme sivuja. PÄÄTIN kokeilla ensimmäisen tehtävän tekemistä - edes kynän ja paperin turvallisella avustuksella. Ja katso: sain tehtävän kuitenkin oikeaan paikkaan ja niin, että sisäinen laatutarkkailija antoi hvväksyntä tekstin taiteellisesta laadusta. Niin, osaanhan minä runoja rustata sentään!

Sanoilla leikkiminen osui kyllä omaan nilkkaan: keksin puujalkavitsin tehtävän hakurunokoneesta eli tein siitä HAIKUrunokoneen. Niin se piirtyi hermosoluihin, että kirjoitan sanan nyt hakurunokone, enkä huomaa siinä mitään outoa. Ei kannata aina vitsailla?

Elämähän ei ole kenelläkään varsinaisesti helppoa, lohduttava ajatus. Krjoituskurssi tuottaa enemmän kuitenkin iloa ja stressiä, joten jatkan loppuun. Helpottava olo, kun sain tästä ilkikurisesta ominaisuudesta, lukihäiriöstä, vaihtaa ajatuksia ohjaajamme kanssa. Saan luvan olla hitaampi, erilainen oppija. Lämmin kiitos Nea Kukkonen!

Loppuun oma oma rääräle, joka on vain haikun kaiku:

Kurkien kanssa kirskun

kuristavaa ikävääni

helpompaan elämääni 

Huojentuneena Helena

 

Syntisten laulut

Tapio Koivukarin Unissasaarnaajalle myönnettiin Runeberg- palkinto 2016. Ansaitusti.

Hentoisen 13- vuotiaan Tuulikki Heinosen maailma on metsissä ja suolla, luonnonhenkiin viittaavien mielikuvitusolentojen ja tarinoiden maailmassa. Fyysisen sairauden koettuaan tyttö lähes omaksikin yllätyksekseen alkaa saarnata, ennustaa maailmanloppu ja kehoittaa ihmisiä  parannuksen.

Näin syntyy hurmoksellinen herätysliike ja perhen elämä mullistuu uteliaiden kansanvaelluksesta heidän pieneen vaatimattomaan pihapiiriinsä. Mukaan ilmestyy maallikkosaarnaaja Sigrurd Sihvonen, joka uskonnollisuutensa avulla pääsee käyttämään hyväkseen viatonta tyttöä. Sanan julistamisen tarvekin on voimakas ja lopulta perhe ja Sihvonen päätyvät herätysmatkallaan, korpivaellukselle,  kauas pohjoiseen. 

Unissasaarnaajassa avautuu myös tunnelmia vuoden 1940- luvun loppupuolen poliittisiin mielialoihin, karjalaisten asuttamiseen ja Australian paluumuuttajan asettumiseen taloonsa.

Koivukarin tekstissä kiehtoo vakavien elämänkohtaloiden ja tapahtumiin liittyvä huumori, lempeä ja välillä ilkikurinen. Varsinkin herätysliikkeen synnyttämä hämmennys ja aineellinen ahneus on kuvattu voimakkaasti, uskottavasti. Vakkasuomen ja pohjoisen miljööt tulevat aivan lähelle, niin hyvin Koivukari käyttää tekstiä, joka etenee eloisana ja kuvallisena. En osaa tarkemmin määritellä mikä tekstissä luo vaikutelman tästä: sanojen valinta ja rytmi sopii todella hyvin aiheeseen, aikakauteen. Tämä ei maistu, eikä kuulosta "liian modernilta". Taito kirjoittaa aiheeseen sopivaan tyyliin?

Herätysliikkeen aiheuttama hurmos ihmisissä ja toisaalta matka pohjoiseen tässä kirjassa saivat ajatukset kuuluisaan pohjoisen kuvaajaan Timo K. Mukkaan. Lainasinkin yhteisniteen  Maa on syntinen laulu ja Tabu. Näistä ensimmäinen on ilmestynyt vuonna 1964 ja jälkimmäinen 1965.

Kirjaa en muistaakseni ole aikaisemmin lukenut, mutta mielessä oli erittäin vahvana Rauni Mollbergin vuonna 1973 ohjaama elokuva, jossa nuorta Marttaa voimakkaasti tulkitsee Maritta Viitamäki. Kirjan alussa tämä voimakas muistikuva häiritsi keskittymistä. Päättäväisen unohtamisen jälkeen aloinkin sitten nauttia Mukan tavasta käyttää sanoja. Pohjoisen elämä on viettivoimaista, suorasukaista ja nopeatempoista. Luonnonkuvaus on runollista, haikeaa ja värejä täynnä. Turistin sydän tunnisti heti pohjoisen sykkeen ja tunnelmat. Maalaileviin tunturihetkiin jäi rauhassa hengittelemään. 

Huomaamattoman laiskasti edeten, toisinaan ikään kuin pysähtyenkin keskelle itsepintaista pimeyttään ryömi talvinen kaamosaika. Ihmisten eläminen oli tarrautunut paikalleen ja elettiin kuin puolittaisessa unenhorteessa kulkien, kevään tuloa odottaen, vaimot, vanhukset ja lapset kotona, miehet savotoissa. 

Tapahtumat sijoittuvat pieneen pohjoisen kylään ja kirja on kasvutarina nuoresta Martasta ja hänen kokemastaan ensirakkaudesta kulkuriluonteiseen Oulaan. Elämään kuuluvat työnteko, poroerotukset, pohjoinen ahdistus ja väkivalta. Uskonnollisuus saa vahvoja hurmoksellisia piirteitä tässäkin teoksessa.

Jos olet nähnyt vain elokuvan, niin lue tämä kirja joskus. Tässä on syvyyttä, kauneutta ja elinvoimaa, joita Timo K. Mukka kuvaa ainutlaatuisella kielitajullaan.

Niminovelli Tabu  oli häiritsevä aiheensa vuoksi. Siinä alakäinen eloisa tyttö Milka ja hänen äitinsä rakastuvat samaan mieheen, Kristus-Perkeleeseen. Milka  "saa miehen ensin". Mies tietää tekevänsä väärin, mutta on viettiensä vietävissä. Novellissa on paljon voimakkaita tunteita, torjuttua rakkautta ja mustasukkaisuutta.

Toinen novellin Sankarihymnin tapahtumapaikka on kylä Norjassa ja keskushenkilönä sotasankariksi sanottu nuorimies. Hän ei kuitenkaan oikein onnistu naisten kannsa olemisessa. Täytyy myöntää, että tähän tekstiin en jaksanut paneutua ja tässä tekstikin oli lähempänä arkipäiväisempää ilmaisua.

Näiden vahvojen tunnelmien jälkeen on hyvä helliä itseään vaikka Yrjö Kokon tarinalla Pessi ja Illusia.

Maahisten kuiskauksia maaliskuuhunne, Helena


...   ...   .... ...   ...

Koivukari Tapio, Unissasaarnaaja (Johnny Kniga, 2015)
Mukka Timo K.,  Maa on syntinen laulu ; Tabu (Gummerus, 2004)
Kokko Yrjö, Pessi ja Illusia (WSOY, tekijän lyhentämä ja muokkaama lastenpainos, alunperin vuodelta 1963)
Kuvittanut Lindeberg Aleksander