Pause aivoissa

Varoitus: tämä teksti sisältää Lukihäirikön purkauksen. Voi vahingoittaa itsetuntoaan ja kuvaa sivistyneestä kirjoittajasta!

Aloitin innoissani Terapeuttisen kirjoittamisen kurssin Oriveden opistolla. Hyvä ryhmä ja kannustava ilmapiiri tutkailla itseään sielunsa syvimpiä salaisuuksia myöten. Ensimmäiset tehtävät sujuivat kuin tanssi lempikynä sormien välisessä sylissä ja paperi oli pehmeä ja viekottelevan kutsuva.

Mikään onni ja autuus ei kauaa kestä? Ei kestä - Lukihäiriköllä, joka sattuu olemaan mestari Teknisen Törppöyden alalla. Syy ja seuraus?

Atk-luokassa piti kurssilaisen löytää polkunsa virtuaaliselle oppimisalustalle, jonka avulla voisi olla yhteydessä toisiin kurssilaisiin ja helposti kirjata viikkotehtävänsä. Aha.

Mutta joku iso alue aivosta päätti lähteä siinä vaiheessa lomalle. Jäädä pause-tilaan. Kutistua pellavarouheeksi. Vajota tunnetasolla uhmaikäisen tasolle. Monologina vain kaikui aivokopassa: Idiootti! Mikset voi tätäkään osata! Ei tuu mitään! En tajuu! Olkaa hiljaa! Auttakaa! Ei naurata! En kai raivoa ihan ääneen? Verenpaineet ennätyksissä! Haluan pois! Ai menikös toi oikein? Ahaa taisin saada oikeaan paikkaan? Miksei se enää mee? Kuka puhuu? Miksi aina mulle käy näin?

Kaikki tuo sekunnin murto-osissa. Ehkä ei näkynyt panikki ihan kaikille, mutta ihana ohjaajamme taisi saada vastauksia minulta ärtyneimmän äänensävyn värittämänä. Kaksi tuntia koneella oli piinaa, kotona vain kittasin kahvia ja tuojotin kattoa ja häpesin jälleen omaa osaamattomuuttani.

Joku pohojalaane päättäväisyys kuitenkin vähitellen nosti päätään ja päätiin aloittaa koneella kirjoittamisen tutulla sähköpostinäkymällä. Koin siinä sitä kirjoittamisen iloa... jätin koneen tarkoituksella auki vielä....

...jossain vaiheessa syvään hengittäen availin oppimisalustamme sivuja. PÄÄTIN kokeilla ensimmäisen tehtävän tekemistä - edes kynän ja paperin turvallisella avustuksella. Ja katso: sain tehtävän kuitenkin oikeaan paikkaan ja niin, että sisäinen laatutarkkailija antoi hvväksyntä tekstin taiteellisesta laadusta. Niin, osaanhan minä runoja rustata sentään!

Sanoilla leikkiminen osui kyllä omaan nilkkaan: keksin puujalkavitsin tehtävän hakurunokoneesta eli tein siitä HAIKUrunokoneen. Niin se piirtyi hermosoluihin, että kirjoitan sanan nyt hakurunokone, enkä huomaa siinä mitään outoa. Ei kannata aina vitsailla?

Elämähän ei ole kenelläkään varsinaisesti helppoa, lohduttava ajatus. Krjoituskurssi tuottaa enemmän kuitenkin iloa ja stressiä, joten jatkan loppuun. Helpottava olo, kun sain tästä ilkikurisesta ominaisuudesta, lukihäiriöstä, vaihtaa ajatuksia ohjaajamme kanssa. Saan luvan olla hitaampi, erilainen oppija. Lämmin kiitos Nea Kukkonen!

Loppuun oma oma rääräle, joka on vain haikun kaiku:

Kurkien kanssa kirskun

kuristavaa ikävääni

helpompaan elämääni 

Huojentuneena Helena