maanantai 21. maaliskuuta 2016

Naurusta kamaripuuhiin



Joskus vaan ilmaantuu mielenkiintoista tekemistä ja menemistä, että siinä lahjakkaampikin hengästyy! Uteliaisuus vie mukaansa ja kalenteri täyttyy.

Kuvittelepas tätä: ensin viikonloppu Oriveden opistolla (Ahlmanin ammatti- ja aikuisopiston Oriveden yksikössä, nykyään - yritän muistaa) Huumorin & Satiirin symposiumissa 18.-20.3. ja vielä 20.3. kirkossamme Tampereen filharmooniset kamarimuusikot konsertoimassa. Mitä herkullisin kattaus kukkahattulle.

"Onhan naurussakin pitelemistä" tuotti erilaisia alustuksia ja näytöksiä perjantaista sunnuntaihin. Itselle eniten ajatusliikahduksia ja otsanrypistyksiä aiheuttivat  Janne Zareff, Erkka Mykkänen, Ninni Salo ja Arto Lappi.

 Toimittaja Janne Zareff (osallistuu mm tvohjelmien  Pressiklubin ja Noin viikon uutiset käsikirjoittamiseen) mietti miten vitsejä kirjoitetaan tieteellisesti. Komiikalla ja tieteellä on kun onkin yhteistä eli siinä missä tiede kyseenalaistaa vallitsee maailmankuvaa, niin komiikkakin kyseenalaistaa asioiden suhteita toisiinsa. Ristiriitojen kautta voidaan päästä johonkin uuteen - kehäpäätelmillä ei päästä eteenpäin. Komiikka voi olla ensi askel tieteelle: komiikka on rikkonut rajoja, näyttänyt vian/virheen yhteiskunnassa tai yksilöissä ja tiede havahtuu tutkimaan asiaa. Kävi myös ilmi, että suomalaisessa mediamaailmassa kuuluu enenmmän naisten nauru - he nauravat, kun miehillä naurattajan rooli. Uskallameko rikkoa näitä sukupuolitteisia rajoja?

Kirjailija Erkka Mykkänen  pohti voiko huumoria kirjoittaa väkisin. Parasta huumoria teksteihin saa, kun lakkaa olemasta hauska. vaan luottaa omiin kokemuksiin ja havaintoihinsa, kertoo niistä. Kirjoittaja voi toki purkaa omien tekstiensä komiikkaa osiin ymmärtääkseen miten kirjoittaa. Tosin usea lukijoiden hauskana pitämä kirjailjia ihmettelee lukijoidensa suhtautumista - he eivät ole tietoisesti hauskoja. Ristiriidat luovat tarinoihin dynamiikkaa, joka herättelee lukijan omia ajatuksia.

Sarjakuvataitelija Ninni Aalto kertoili omasta piirtämistyöstään. Ideat syntyvät usein ristiriidoista, vastakohtaisuuksista. kun niitä vielä venyttää, liioittelee, vetää överiksikin, niin huumoria alkaa syntyä. Kun asioita katselee itsestään kauemmaksi  etääntyen, arjen kapinointikin on mahdollista. Liika perfektionismi luovalla teiteilijalla voi tukkia uusien ideoiden kokeilemisen, jos kaikki aika ja energia kuluu yhden työn täydelliseksi hiomiseen.

Sunnuntaiaamussa runoilija Arto Lappi kertoi lyhyiden runojensa eli haikujen, tankojen, nelisäkeiden ja aforismien maailmasta, omasta kirjoittamisestaan. Jälleen esille tulivat ristiriidat, rajapintojen rikkominen "tavallisessa elämässä" - sieltä komiikka pursuaa. Lapsethan osaavat kysyä oikeat kysymykset! 
Myönnän, että Arton luento teki vahvimman vaikutuksen omaan universumiini, koska kerrankin tiesin solutasolla mistä kirjailija puhuu. Hän on kävellyt samoissa haikun ja tiivistämisen maisemissa, katsonut elämää symbolien kautta. Komiikkaa syntyi, kun mietimme ovatko kirjastovirkailijat jotenkin oma omituinen rotunsa:  asioiden tiukkaa lokerontia ja aakkostamista, niin omatkin aivot pusertavat kasaan pitkät lauseet?  


Varsinaiset nauruntyrskähdykset ja vatsalihasten krampit tuli koettua sitten kaupunginkirjastolla Runosirkuksessa ja opistolla illemmalla pitemmällä kaavalla.


Juha Rautio ja Rauli Katajavuori kirjastolla



Runosirkuksessa shown elemettejä olivat musiikki, runot ja jongleeraus palloilla ja keiloilla. Rauli Katajavuori oli taitava diapolojen (el Piablo kuka näitä sanoja keksii?!) pyörittämisessä ja ääneen pääsivät myös Miika Nuutinen ja kitaraa kanniskeleva Juha Rautio.

Vaikka oma päivä oli venähtänyt aamuyhdeksästä pitkään, niin ONNEKSI jaksoin jäädä illalla kokemaan Manifestia. Samoja elementtejä oli tässäkin mukana kuin Runosirkuksessa, mutta nyt Rauli Katajamäki ja Juha Rautio päästivät irti! Koulutustilaisuus sirkuksen ja kultturin tilasta vedettiin osittain kalvosulkeisilla ja musiikkiharjoitteilla. Yleisö eli täysillä mukana ja sai naurukohtausten lisäksi liikuntaa, älykästä kulttuurikritiikkiä ja absurdeja äänitehosteita korvilleen... Tätä Manifestia on vaikea sanoin kuvailla... Miten välittää tekijöidensä energia, intohimo, ironia ja lempeä huumori? Pääsimme kokemaan jotain poikkitaiteellista (sori pojat, jos inhoatte juuri tätä sanaa!) ja ajatuksia härnäävää.

PAITSI "Ei runous koskaan kuole!"

Opistolta jäi virkistynyt, virittynyt mieli. Oli mukavaa tavata tuttuja ja tuntemattomien kanssa jutella kirjoittamisesta. Kiitos Juha Rautio, kun valoitit säveltämisen ja sanoittamisen suhdetta.

Pää täynnä uusia maailmankaikkeuksia lähdin sunnuntai-illaksi Oriveden kirkkoon kuuntelemaan Tampereen filharmoonisia (kuka näitä...?) kamarimuusikoita. Ohjelmaan kuuluivat W.A. Mozartin Adagio ja Fuuga c-molli, J.S.Bachin Aaria Matteuspassiosta, G.F.Händelin Aaria "He Shall feed his flock" ja A.Vivaldin Neljä vuodenaikaa (Le guattro stagioni).

Arvaat? Mitään analysoitavaa ei ole, koska menin niin tunnetiloihin - kuten aina klassisesta musiikista! Jossain vaiheessa kehoitin itseäni olemaan purematta enempää hampaita yhteen, ettei oikaisuhoitoon joudu uudelleen....Nenäliinapakkaus jäi autoon, mutta sain pidettyä patoni kyynelmäärän edessä.
Ymmärsin kuitenkin, että korkeiden viulusävelten joukossa matalat sellon ja kontrabasson murahdukset ja huminat tekivät tärkeän osansa. Viulunsoitto on erittäin fyysistä soitantaa ja muusikoiden kasvoilta ja kehosta aisti eläytymisen. Miten voi yhdestä soittimesta saada niin monta erilaista ääntä (säveltä?) aikaan? Sävelet jäivät soimaan pitkäksi aikaa - sieluun?

Kiitos muusikoille ja Oriveden seurakunnalle tästä konsertista. Taiteen edistämiskeskus oli mukana tätä elämystä toteuttamassa.


Nyt laskeuduttava Planetta Arjelle, jotta asiat menevät eteenpäin. Pienin askelin omalla kirjoittajan polulla kohti uusia haasteita ja tuttavuuksia.

Nautti pienistä ja suurista hetkistä! Kirjoittele Lukihäiriköllekin välillä, Helena 

"""""""""
Kotikonserttina monta cdtä Wolfgang Amadeus Mozartia ja kahvinkeittimen pörinää



 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti