Myönnän, tein lukijana kokeen runokokoelman ja sen lukemisen ajankohdan suhteen. Sain "rauhoittavan" Kaamoksen herättämä - kokoelman Anne Lukkarilalta jo viime vuoden puolella, mutta tarkoituksella jätin sen syvälukemisen tänne tammikuulle. Ajatuksena, että täällä "Tampereen korkeudella" valon määrän lisääntymisen ainakin huomaa. Ensilukemalta kokoelma ei vaikuttanut mitenkään synkältä, mutta alitajunta halusi selvästi tutkailla tarkemmin omia reaktioita talvisen vuodenajan ominaisuuksiin.
Runokokoelman kansi on kaunis! Tummemman sininen kuin tuossa valokuvassa. Yleensä en käsittele ottamani kuvia, mutta nyt otin vapauden vähän lisätä sävyjä, koska en saanut vanhalla digikamerallani säätöjä kohdilleen. Pahoitteluni kannen kuvaajalle. Kannen tunnelma on houkutteleva, rauhoittava ja kutsuu pysähtymään jo ennen lukukokemusta.
Kolmiosaisen kokoelman ensimmäinen osio on nimeltään harhaiset hämärät. Lyhyillä, iskevillä lauseilla ja kielikuvilla Lukkarila johdattelee lukijan hämärän ja valon vähentymisen tunnelmaan pohjoisessa maisemassa. Samalla kun luonto muuttuu, niin jotain muuttuu ihmisen sisäisessä olotilassa. Valon menetys voi peilata myös läheisen menetyksen aiheuttamaa surua. Onko talvisen vuodenajan kylmyys vain ulkoista vai voiko sen avulla kuvata ihmissuhteita? Tästä esimerkkinä:
hamuatko
valoisille vuorille joiden laella
olisit lähempänä taivasta
kaipaatko
kaukaisen tuulen suudelmaa
värien kirkkautta korallionnea
etsitkö
muttet löydä mitään
mikä pitäisi sinut lämpimänä
Toinen osio huurteinen horros esittelee kolttatyttöjä Helsingissä, joulunajan tunnelmat kynttilöineen ja juhlijoineen. Runoissa kuuluu parisuhteen kommunikaation ongelmat, kovat sanat. Pimeydessä voi eksyä näinkin:
Kuka päättää absoluuttisesta totuudesta?
Ei sitä tässä pimeydessä näe.
Ja mitä me sillä tiedolla tekisimme
yhteydestämme eksyneet
Mies saa fyysisenä olentona kehuja. "...henkeäsalpaava saunan ovella...minä kuumempi kuin kiuas...". Kaikki ei ole jähmettynyttä, jäätynyttä.
Kolmas osio on kuvaavasti herääminen. Valoa on jo silmin havaittavissa - mikä muuttuu? Osion ensimmäinen runo kiteyttää monta asiaa:
Yö seisoo
huohottaa
pinnistänyt pitkälle
enää ei edemmäs
antaa periksi
arastellen palaavalle valolle
pilkahdus kansan tummuneisii mietteisiin
silmänurkkiin
suupieliin
Näin yksityisistä kokemuksista saadaan yleisempi ilmiö. Loppiaisen ja kevään odotuksen kautta elämänjano kasvaa samalla kun" valoviikate viipaloi sysiyön" (lopetusrunon ensimmäiset sanat).
Runokokoelma on yksityinen, mutta pohjoista kuvaava matka valosta pois ja kaamoksen läpi takaisin valoon.
Kaamoksen herättämä on rovaniemeläisen Anne Lukkarilan esikoisrunokokoelma ja kuitenkin jäntevä kokonaisuus. Se on hivenen kulmikkaampi kuin toinen lukemani Lukkarilan teos Kaikki ihosi kyyneleet (AK Kustannus 2018) mutta luulen tämän tuntuman syntyvän käytettyjen sanojen äänteistä (omissa silmissäni ja korvissani). Runot ovat silmäystävällisiä vähien välimerkkiensä takia ja avaruus tulee myös isojen kirjainten vähäisestä käytöstä lauseen alussa. Makuasia, mutta itse runoja kirjoittavana suosin "avoimuutta" tekstin tasolla - välimerkit voivat hidastaa oivalluksen syntymistä.
Runot ovat tässä ajassa kiinni ja sanoina ovat mm. virtuaalimaku, kohtukoordinaatit, haavesalkun kahvat ja suupielissä viharyppyjä. Tuoreutta ja mielikuvitusta kutkuttavia asioita arjesta. Mitään instantkahvia nämä eivät ole, koska runojen tunnelmat jäävät mieleen elämään.
Mietin kuitenkin aukeavatko kokoelman kaikki ulottuvuudet, jos ei ole koskaan ollut "pohjoisessa pimeän aikaan"? Mökkeilen vain Sodankylän korkeudella, enkä moneen vuoteen ole ollut siellä talviaikaan. Usein olen miettinyt jaksaisinko olla kaamoksen ajan siellä. Tietoinen havainnointi "etelässä" asumisesta, ulkoilusta päivällä ja illalla sähkövalojen loisteessa (kuitenkin lähes joka puolella) tuotti johtopäätöksen: tarvitsen valoa, mutta en oikein kestä harvinaisia "hellepäiviä" kovan valon vuoksi. Jonkilainen hämärän hyssy sopii elimistölle ja mielialalle, mutta pitkä talvi pohjoisessa voisi olla liikaa.
Kaamoksen herättämä osoittautuu henkiökohtaisesti tärkeäksi teokseksi, koska palaan usein sen sivuille ja maantieteellisen matkan lisäksi ujuttaudun turvallisesti tunturiin kotisovalla.
Lämpimät ja sinisävyiset kiitokset arvostelukappaleesta, Anne Laukkarila!
Helmikuu jo huhuilee lähestymistään, joten talvimietteissä vielä hetki. Lukemisiin, Helena
^^^^^^^^
Lukkarila Anne, Kaamoksen herättämä (AK Kustannus 2017)
Kurttila Minna, kansi ja taitto
Salminen Martti, kannen kuva
^^^^^^^^^
tänäänkin kävin
timanttikaupassa
aurinkoisesti hymyili
myyjä taivaalla
esitellessään valikoimaa
kaikki aitoja
samoja muotoja
kuultavista valkoisiin
helmiäisistä sinisiin
lumisella tarjottimella
höyrystyvä hengitys
vastasi pakkasen suudelmaan
-Helena Seppälä-
(valon ja hangen tanssia katselin päivänä kirkkaana v 2019)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti