Kauanko lentävät vielä sepelkyyhkyt?

 

Pehmeä metsänpohja ja mutkitteleva polku. Pään päällä kaartuvat vanhat majesteetilliset puut ja auringonvalo siivilöityy latvustosta. Vieno tuuli kantaa lintujen liverrykset korviin ja edessä häämöttää salaperäinen puinen portti. Aukaisen sen ja astun hiekkaiselle rannalle. Vain muutaman askeleen jälkeen hiekka tuntuu terävältä lasimurskalta ja jalkapohjani vuotavat verta. En haluaisi jatkaa, mutta on pakko päästä veden rajaan pelastamaan...

Näin fyysinen lukukokemus Anne Hännisen runokokoelma Sepelkyyhkyt minulle on! Kokoelman alkuosassa matkaajat, turistit kohtaavat vanhaa (välimerellistä?) kulttuuria ja uusinta  muovikrääsää., rauniot houkuttelevat.  Taivas pilvisaarineen kuuluu yhtäläisesti kerjäläiselle ja limenväriselle linnulle.

Vehkojen varjoissa kultakalat

kiertävät suihkulähdettä;

ovaali kuun kuvajainen,

ikuisuuden kahdeksikko.

Painavat sitruunapuut

pystypäisten sypressien keskellä.

Yli puoli vuosituhatta vanhat pylväiköt

ja muurit ääneti (...) 

 

Näitä luonnon ja kulttuurimaiseman kuvaksia seuraavat isommat teemat. Ajan janalla ovat unet, tosi ja totuus. Valta ja elämä - arpanappula tai shakkia? Jumalakin on vain sivustakatsoja.

Aika vie samalle viivalle:

kohtaamisen ja katoamisen pisteet yhtyvät.

Naapurit, nuori ja vanha, eivät tienneet usein tavatessaan, että

ovat oleva samaan aikaan ruumishuoneella vieretysten (...) 

Pääsemme sukeltamaan myös taiteen ja luomisen maailmaan. Kuka on vapaa sielu? Onko hyvää tekevää rakkautta vai onko kaikki onnetonta roolipeliä tai unenpyörää?  

Vuosikymmenet yhdessä ollut jää yksin eikä kestä sitä.

Aina yksin ollut ei kestä edes yhtä kohtaamista. 

Seuraavaksi alkaa se ahdistava lukukokemus! Koska niin vahvoilla kielikuvilla Hänninen tuo eteen ihmisen typeryyden ja julmuuden. Villieläimiä markkinoilla, turkiseläimiä, kidutettuja eläimiä, huvimetsästystä, tuhottuja elinalueita.

Karhunkainen suojaa itsensä:

kuivuessaan se päällystää itsensä lasinkaltaisella aineella.

Selviytyjämestari.

Ei selviä aina enää. 

Kokoelman loppuosa on kevyempi (lukijalle), koska nyt nostalginen lapsuuskodin (?) pihapiiri ja ihmissuhteet kuvataan lämmöllä ja kaiholla. Vuodenajat kulkevat omaa tahtiaan, mutta Hänninen on luonut niihinkin ihan uutta sanastoa ja mielikuvia.

Pihalla miehet imevät tupakan äidinrintaa,

istuvat katse pitkin ei-mitään.

Pihlajat tuoksuvat, peipposet riemuitsevat,

jossain aivan lähellä elämä, muutaman askeleen päässä,

muutaman katseen joita ei katsota enää. 

 

Kokoelmassa on monia koko sivun mittaisia runoja ja myös muutaman rivin mittaisia aforistisia ajatuksia sarjoittain. Runot ovat ns runorunoa eli kuvailevaa (luontosanasto) ja vertauskuvallista. Välimerkkejä on niukasti, mikä tekee tekstistä helposti silmäiltävä.

Kaikki runot eivät ehkä aukene heti, mutta eihän aina tarvitsekaan (oma mielipide). Mitään kevyttä välipalalukemista Sepelkyyhkyt ei ole! Ehdottomasti nostaisin tämän tärkeänä teoksena esiin sen kauniin kielellisen tason vuoksi, mutta ennen kaikkea sen luontoa ja eläimiä puolustavan puheenvuoron takia! Tärkeä kirja.

Erityismaininta kannesta. Satu Ketola on loihtinut hienot paperikannet, joiden kuvioita saa hetken katsoa, jotta silmä hahmottaa tunnistettavat olennot.

Runoja rustaavana voin täysin rehellisesti sanoa, että Sepelkyyhkyt on juuri sellainen kokoelma, jollaisen olisin toivonut itse osaavani joskus tehdä. Olen aivan varma, että seuraavilla lukukerroilla löydän uusia ulottuvuuksia ja mielleyhtymiä syntyy myös vuodenajan vaihtuessa.

 

Valokuvia suomalaisessa metsässä pääsee ihailemaan uutuusteoksessa Metsä minussa (2020, Kustannusosakeyhtiö Parvs). Tämä kaunis ja sydämeenkäyvä "taidekirja" on luontokuvaaja ja kirjailija Heikki Willamon kunnianosoitus metsiemme linnuille, kasveille ja tunnelmille. Monet kuvat ovat mustavalkoisia (veistoksellisia kohteita) tai tumman sävyisiä otoksia - kuten metsän hämärään sopiikin. Tämäkin teos sopisi jokaisen luettavaksi ja katseltavaksi - emmehän halua näitäkään näkymiä menettää?

Luonnonystävä kiittää tämän kirjoituksen lukemisesta ja toivoo pieniä tekoja luonnon hyväksi - ennen kuin on myöhäistä.

 Lukihäirikköön on tulossa kirjoja esittelyyn, mutta voi olla, että joku kiinnostava kulttuuritapahtuma "työntyy" väliin. Mielekästä syyshämärää ennen jouluhössötyksiä, Mörri Seppälä (lähes peikko siis itsekin)

¤ - ¤ - ¤ - ¤ - ¤ - ¤

Hänninen Anne, Sepelkyyhkyt (2020, Aviador Kustannus)
Ketola Satu, kansi

Enkelsaari Oona-Emilia, taitto

Arvostelukappale kustantajalta, erittäin lämpimät kiitokset! Taustalla hentona Flauta de bambu e Teclados para Meditacao e Relaxamento, Youtube 

* Kuvat Mörri Seppälä

Jännitystä teatterissa ja Mustassa linnassa

 

Musta linna taustanaan Kampuksen Sointula

Aasinsillalla rämistelen heti alkuun. Koska tunnelmat osuivat hienosti limittäin, niin kerron ensin nautittavasta teatteriesityksestä. Olin katsomassa Oriveden Taistolla lauantaina 3.10. Tee Teatterin komediallisen  Perunavelliä, Konstaapeli  Pasanen! Käsikirjoitus työryhmän ideoista Outi Söderholm, joka myös vastasi ohjauksesta.

Perunavelliä, konstaapeli Pasanen! on absurdi, englantilaistyyppinen murhamysteeri. Näytelmän hahmot ovat ihanan karikatyyrisiä ja näyttämön lavastus musiikkeineen tummaa, vinksahtanutta ja kiehtovaa.

Tarinaan kuuluva kaappikello, joka lyö vain Kartoffelin suvun jäsenen kuollessa, on voimakas kauhuleffan elementti. Tämä mielikuva liittyy sopivasti  Musta Linna ja muita outoja tarinoita - teoksen, jonka on kirjoittanut Lucilla Lin.

Miten ihanan outo tarinakokoelma Musta linna onkaan! Kuin aikakapselissa kirjan tarinat kattavat jo mennyttä aikaa, nykyistä hulluutta ja tulevaa. Kauhutarinoiden joukossa on tieteisseikkailua ja mytologiaa, fantasiaa. En ole näidenkään genrejen asiantuntija, mutta minua viehätti näissä kielellinenkin taso, koska jokainen tarina oli aidontuntuinen käytetyn sanaston avulla ja näin syntyi "mahdollisia" tapahtumapaikkoja ja tunnelmia. Tämä säilyi koko teoksen ajan tietty jännite ja uskottavuus.

Kokoelman aloittaa Menneisyyden mysteerit-osuus. Tarinoissa kerrotaan suoraan tai kirjeiden vaihdon kautta aatelisista, sotureista, itämaisista posliinikupeista, jäädemoneista ja erikoisista luista. Ote Pitkät luut-tarinasta:

Hän alotti sekavan selostuksen siitä, miten luut eivät missään tapauksessa voineet kuulua ihmiselle. Ei edes pitkälle miehelle. Luiden rakenne ei muistuttanut ihmistä, ihminen ei ole niin notkea, kallo on vääränmallinen, kasvonpiirteet ovat kasvojen luuston perusteella ollet aivan erilalla kuin yhdelläkään tunnetulla ihmisrodulla - hän näytti minulle piirtämäänsä luonnosta  siitä, miltä kasvot näyttäisivät.

 

Kuvitellut maailmat koostuu viidestä kertomuksesta, joista tulevat mieleen "poikien seikkailutarinat". Näissä tarinoissa on outoa tunnelmaa, mustaa maisemaa, myrkkyä puussa ja yhteisöissä, sotia ja luonnonlapsia.

Kysyin, miten he oikein juttelivat esi-isiensä kanssa, ja he kertoivat vain seisovansa alttarin edessä, lausuvansa oikeat rukoukset tällä erikoiskielellä ja heidän mielestään esi-isät vastasivat takaisin. En tiedä, miten oman kultturimme tiede tulkitsisi tuollaisen. Eiväthän he kaikki voi olla mielipuolia ja kuulla harhaääniä.

Edellinen esimerkki on Esi-isien kieli -tarinasta (jossa tehokkaasti jälleen kirjeenvaihto-rakenne) , joka on käytetystä aiheestaan huolimatta aivan uudenlainen versio. Sama koskee koko kokoelmaa: lukijana ja kirjoittavana hämmästelen vähän väliä "vanhasta uutta" - tarinankerrontaa. Taidokasta!

Dystopioiden lumoihin pääsee luvussa Synkkä tulevaisuus.  Koko maailman vihollinen on näistä ensimmäinen ja mielestäni kirjan mielenkiintoisin tarina. Se on väkivaltainen, mutta maisemakuvaus ja henkilöhahmot on tuovat mieleen elokuvallisen toimintapätkän. 

Vihreä kaupunki on aluetta, jota ennen kutsuttiin Shoreditchiksi. Joskus kauan sitten se oli taiteilijoiden ja boheemien leikkikenttä, sitten jatkuvasti hullumman ja hullumman porukan reviiriä, kunnes lopulta se muuttui tavallaan omaksi vapaakaupungikseen, jossa valtaa piti yksi kaupungin tärkeimmistä ekoryhmistä Vanhat energiasyöpöt rakennukset revittiin alas ja tilalle rakennettiin uusia taloja mahdollisimman ympäristöystävällisin keinoin.

Muissa tarinoissa keskeisiä ovat tietoverkot ja niiden kaatuminen, vapaat kaupungit, Palvojat, Isännät ja Viimeinen ihminen. Pelottavaa näissä tarinoissa on niiden mahdollinen toteutuminen. Luontokatastrofit ja ihmisrodun katoaminen maapallolta eivät ole vilkaan mielikuvituksen tuotetta pelkästään, kun miettii nykytilannetta. Nämä tarinat voisivat toimia varoittavina esimerkkeinä ja pysäyttäjinä.

Neljän kertomuksen Mahdollisuuksien maailma- luku esittelee siirtokuntia, avalaisia, salaperäisiä sektoreita kaupungissa. On ikuinen talvi, Jääkaupunki ja sen ympärillä demonit. Ihminen ei aina tidä elääkö hän todellisuudessa vai nostalgiamaailmassa kuin akvaariossa. Kokoelman lopettaa tehokkaasti lyhyt "välähdys" Musta levy, josta lopun rivit:

Jos me ikinä jäisimme kiinni, olisi se tietenkin skandaali, muta olen sitä mieltä, etä me ratkaisimme ongelman tavalla, joka soii meille jokaiselle: Sagan sai lähettää toiveensa tähtiin, me huolehdimme maailmamme turvallisuudesta, vihamielinen muukalaisilaji saa varoituksensa, ja mahdolliset mustan huumorin ystävät tähtien takana arvostavat taatusti työtämme. Ystävälliset muukalaiset, tervetuloa, mutta valloittajat, varokaa taistelohikäärmeitämme!

 

 Musta linna ja muita outoja tarinoita on innostava kokoelma, koska se vie lukijaansa eri aikakausiin, eri ympäristöihin, eri juonenkuljetuksiin ja tyyleihin. Kertomukset ovat ajalta 2012 - 2020 ja ne ovat joko uusia tai aikaisemmin ilmestyneet esim. antologioissa ja Usvassa (spekulatiivinen verkkolehti).

Tätä kokoelmaa ei oikein voinut lukea ahmimalla, koska joidenkin voimakkaiden kertomusten jälkeen oli yksinkertaisesti hengitettävä ja annettava tekstille aikaa avautua ja ottaa oma tilansa. En osaa paremmin selittää tällaista lukukokemusta, mutta pinnallisemman lukemisen alla on "ihaileva kirjoittaja-lukija", joka haluaa nauttia pienistä yksityiskohdista toisen kirjoittamassa tekstissä.

Kirjan takakannen mukaan Lucilla Lin on taidehistorian MPhil ja  museossa töissä. Jotenkin hienovaraisesti tämä välittyy älykkäänä otteena teksteissä. 

Kirjan kannet ovat juuri oikean tummat ja rappioromanttiset - valkoista koristeaihetta myöten. Kannattaa tutkaila fyysisen kirjan ulko- ja sisäkannetkin.

Mustan linnan Menneisyyden mysteerit- osio on tyylistään vanhaa kauhua (oma määritelmä) ja mieleen tulee Sakari Topeliuksen kauhuromaani Linnaisten vihreä kamari, vuodelta 1859. Yllättävän hyvä!

Vinkkivä: lokakuun lopulla on Pyhäinpäivä, kekri ja Halloween. Musta linnan tarinoista saa sopivaa tunnelmaa...

Vielä ei-kirjallinen huomio. Olen ns. postisaurus eli yhä lähettelen posteja ja kiinnitän huomiota postimerkkeihin, lähinnä esteettisestä näkökulmasta. Musta linna saapui postipaketissa Englannista ja mikä hauskuus olikaan bongata postimaksua osoittava tarramerkki! Lukihäirikkö iloitsi tämän bloginsa kautta uudesta ulottuvuudesta. Pieni juttu, mutta bonuksena arvostelukappaleen lukemiselle. Terveiset sinne sumujen saarelle!

Tänään Orivedelle osuivat ensimmäiset kokeelliset lumihiutaleet, mutta eivät vielä valkaisseet maata. Lokakuu rientää tapaamaan marraskuuta, muttavielä ehtii vaikka runokokoelmasta naputella. Toivon näin ja alan selailla Mustaa linnaa uudelleen vihreän kynttilän liekin lepatuksessa.

Voikaa hyvin, olkaa varovaisia, mutta nauttikaa elämästä! Mörri Seppälä

Siikanevan portinvartija

^^^  ^^^^ ^^ ^^^^ ^^

Lin Lucille, Musta linna ja muita outoja tarinoita (Nysalor-Kustannus, 2020)

Sakkara Henna, kansikuvat ja kannen ulkosu

Järvinen Matti, taitto

Kirja suoraan kirjailijalta, sydämelliset kiitokset!

Taustamusiikkina Loreena McKennitt, The Books of Secrets youtube-toistolla

*kuvat Mörri Seppälä

Kehon ja mielen tasapaino sirkustaiteessa

 

 Keskiviikkona 14. lokakuuta Oriveden Kampuksen sirkusresidenssijakson demoa esitteli Mari Hannonen. Hänen lajinsa on ilma-akrobatia ja sen lähtökohtanaan  Hannonen oli pohtinut oman kehon, kivun ja mielen tasapainoa.

Hannonen esitteli somatiikan käsitettä (mm. pilates, Feldenkreis-menetelmä ja Aleksander-tekniikka noudattavat sen periaatteita), TRR- menetelmää (Tension releasing exercises, jossa stressi puretaan kehoa tärisyttämällä) ja  näytti videolta omia kokeilujaan haukotuksen ja kiskottelumenetelmän vapaista liikkeistä.

Erittäin mielenkiintoisena kuuntelin Hannosen ja muiden sirkustaiteilijoiden kertomuksia suhteesta fyysiseen kipuun. Se on jopa suotavaa ja se olla toimia motivaattorina teknistä temppua tehdessä.

Jäin miettimään myös Hannosen toivetta saada teknisiin temppuihin  samaistettavuutta, empatiaa. Ilma-akrobatiassa itse trapetsille astuminen  on aina jännittävä kohta. Miten sen hetken saisi pelkoineen ja epäröimiseen ilmi katsojalle? Miten näyttää se, että taiteilija voittaa pelkonsa?  Miten teknisen osaamisen rinnalle saisi luotua tarinaa ja tarkoitusta ko temppujen  tekemiselle? 

Jälleen asiavirheet ovat omiani! Yritin niin keskittyä mielenkiintoiseen iltaan ja samalla jotain kirjata muistiin. Keskustelua syntyi yleisön joukossakin ja oma pää nautti myös tällaisesta pohdiskelevasta lähetymistavasta. Mikään ei ole ole varmaa, vaan jokainen tulkitsee asioita erilailla - jo oman kehonsa kautta, koska se on koko ajan läsnä.

Kiitos Mari Hannonen ja Sirkus Faktori! Tavalliselle katsojalle nämä demot antavat paljon uutta ajateltavaa ja arjesta kohottavia kokemuksia.

Tuolit ovat valmiina maneesilla, kun Werner hypähtää verhojen välistä. Kaksi volttia eteenpän, hyppy ja pysähdys, maneesin reunassa hidastettu käännös vasemmalle, sitten oikealle, kädet sivuilla vastanottamassa ablodeja. Itsevarmuutta uhkuen hän hymyilee viimeiselle riville saakka.

Taivas, miten komea hän on, nuorimman poikani nuorimmainen, mustissa nahkahousuissaan ja kultakimalteisessa härkätaistelijan takissaan. Paso Doble soi. Virvelirumpu ja kitaroiden voltit, ja trumpettien fanfaari, joka käy päälle ja leiskahtaa kuin punainen vaate. Nostaa ihokarvani pystyyn. 

 

Näin kaunista ja aistikokemuksia kuvailevaa tekstiä on kirjoittanut Maritta Hirvonen esikoisromaanissaan Komediantit   (Stresa, 2020). Sirkusmaailmaan sijoittuvassa teoksessa matkataan Arabella Schreierin ja hänen perheensä mukana Keski-Euroopassa.  Sirkusyhteisö kokee vaikeita aikoja, mutta myös iloa ja yhteenkuuluvaisuutta taiteilijapersoonallisuuksien ja yleisön kanssa. 

Perheyhteisön lisäksi mukana on kuvausta yksilön halusta ja intohimosta luoda taidetta, sekä olla osana isompaa taidekokemusta. 

Pakolaisuus ja sodan pitkät varjot tulevat hyvin esiin teoksen kirjeenvaihto-osuuksissa lapsuuden aikaisen ystävän kanssa. Kuka muistaa mitäkin? Mitä kannattaa kantaa mukanaan ja mitä unohtaa? Millaista oli elämä DDRn puolella ns. normaaliperheessä?

Tämän monitasoinen kirjan haluaa lukea heti kohta uudestaan löytääkseen uusia yksityiskohtia hahmoista ja maisemista!

Muististani kaivoin vielä hauskan ja surullisenkin kirjan sirkuksesta: Yoko Tawadan Muistelmat lumesta ( Fabriikki Kustannus,  2019). Se kertoo kolmesta jääkarhusta ja muuttuvasta maailmasta. Suomennoksesta vastaavat Meeri Alinen ja Erkki Vainikkala.

* * * * * * * * *

Häkeltyneenä entistä enemmän näistä "sirkusmaailman" pienistä herkkupaloista odottelen jälleen seuraavien residenssijakson taiteilijoiden näytöksiä ja/tai analyysejä Klemetti-salin vanhalla näyttämöllä!

Toivon teille terveyttä ja ilon hetkiä lokakuun päiviin. Seuraavaksi pääsenkin vähän synkempiin tunnelmiin kirjan parissa, Mörri Seppälä

Kuvat Kampukselta Mörri Seppälä

Taustamusiikkina (pitkästä aikaa!) Pink Floyd, The Wall (youtubesta)