Nina Rintalan ylistys merelle

Aivan ensimmäiseksi jäin ihailemaan Nina Rintalan runokokoelman Merenalaiset hulmuavat osat kansitaidetta. Valkoset aaltoilevat viivat turkoosilla pohjalla ja kulmien mustat kiekurat valmistelivat värikylläiseen ja rönsyilevään runouteen. Sisältö lunasti odotukset!

Merenalaiset hulmuavat osat on merestä, meren pinnan alla ja alta, pinnalla ja pinnalta ja meren puolesta. Rintalan meri on turkoosi, lapislatsuli, katajanmarjaa, smaragdin sävyjä ja akvariinia. Runoissa vilahtaa ihminen, minä ja me. Osioiden nimet ovat karkkia suussa: Meriratas, Merivelka, Merituuli, Meripuunviesti, Merisade, Merivaskooli, Merisavu ja Merenmuisti.

Ihmissuhde voi olla  hienovaraisesti luontoon liittyvässä runossa sisällä, kuten tässä näytteessä, otsikolla Odotettavissa enimmäkseen pilvistä ja paikoin heikkoa lumisadetta:

(...) "Odotettavissa enimmäkseen pilvistä

ja paikoin heikkoa lumisadetta." 

Katsoisi ikkunasta, miten ensilumi tupruaa vaahteranlehtien päälle. 

On valkoista.

Eikä sinua ole. Paikoin heikosti 

Sinua ei ole. Paikoin heikosti 

Ei ole.

On talvi. 

"Merivartiosto huomauttaa: Ei enää autoilua jääalueella!"

 

Merellä on railoja, joita on vaikea huomata lumisateessa." 

Yllä oleva näyte käy myös esimerkkinä kuinka Rintala leikittelee tyylikkäästi tekstin muotoiluilla, eri fonteilla ja kursiivilla. Tämä tekee runoista erittäin kiinnostavaa luettavaa, eikä meri aiheena pääse aivan hyökymään, muuttumaan tylsäksi aiheeksi (runoja on kuitenkin yli sadalla sivulla). 

Merta on suojeltava, koska se esimerkiksi hukkuu muoviin. Surffipummit loppuu näin:

(...) Egokapinaa, turhan kansan napinaa,

sillä: Oi miten muovi on mahtavaa, se taipuu moneksi,

muovautuu asuksi, astiaksi, asunnoksi,

ja nyt kulkuneuvoksi,

ja kyyl-lä se poistuu itsekseen

kovin kätevästi,

kun illalliskaloista nautittu muovi

puristuu ihmisestä suoraan uusmuovioleluksi*

ja ruokailun jälkeen muovi palautetaan, jopa tunneissa,

hiekkalaatikolle,

iloisen värisenä

lelun@.

*Original made in Chin@, mutta sentään puristettu kotoSuomess@ 

 

Takakannesta löytyy tieto, että Rintala on paitsi ohjaaja ja pedagogi, niin myös runoilija ja lavarunoaktiivi. Mielestäni monet  kokoelman runot ovat sopivia äänirunoiksi, niissä on puheen rytmitystä ja taukoa. 

Toki meri esiintyy kokoelmassa sellaisenaan, ihailtavana, lempeänä ja vahvana luontoelementtinä. Välillä Rintala kuvaa veden eri olomuotoja, jäätä ja lunta, tuulia ja muita sääoloja arkisemmin tieteellisen etäältä. Leikkisyyttä La Ninãn lopussa, näin meren hengittäessä:

(...) meri hengittää niin hi taas ti, sshhhhhhhhhhhhhhh

hhhulluus asuu päissä, vaahtopäissä,

eniten ihmispäissä.

Kronometri tikittää.

 

Meri hengittää niin hi taas ti, sshhhhhhhhhhhhhhh

mmerilukin jalat ehtivät kasvaa pitkiksi

mastoon asti, ennen kuin olen perillä

ja opin hengittämään hi taas ti 

 

Meri voi edustaa muutakin kuin valtavaa määrää suolaista vettä, mutta sen miettimisen jätän muille lukijoille...

Kirjan kauneutta lisäävät hennot harmaat piirrokset ja kuviot sivuilla. Katse löytää mm purjeveneen, valaan pyrstön, aaltoja, sulan ja linnun kivikasalla.  Yhteen tähkään on kirjoitettu sanat: tähkä, terttu, huiskilo, norkko ja nykerö. Nämä yksityiskohdat tekevät tästä runokokoelmasta taideteoksen, joka viehättää silmää joka lukukerralla.

Useimmat runot ovat pitkiä, yhden sivun pituisia. Lopuksi kaunis tuokio näytteenä tiiviistä ilmaisusta:

Ensilumi

Jäälle putoaa

      ensilumi,

hetkessä tämä päivä

peittoaa menneen. 

 

Merenalaiset hulmuavat osat kätkee riveilleen monia tasoja, joten suosittelen lukemaan näitä runoja moneen kertaan. Ei ehkä ahmimalla koko teosta yhteen menoon, vaan hitaasti nautiskellen. Anna meren valloittaa!

 

Hyviä lukuhetkiä! Mörri Mahlakallas Kampukselta

#Kirjoituspiirimme Kyhertäjien omakustanteinen tekstikokoelma Minun iloni on raapustella on valmis ja suunnittelemme julkistamistilaisuutta huhtikuun lopulla Oriveden kaupunginkirjastolla.  Kirjoittanen tästä matkasta tänne blogiini jossain vaiheessa#

 

~~~~~~~~´´´´´~~~~~~~ 

Nina Rintala, Merenalaiset hulmuavat osat (2023, Basam Books)
Riku Ahlsten, taitto
Taivo Org Küpress OÜ, kannen kuva

Arvostelukappale kustantajalta, pärskyvät kiitokset!

 

Mörri, valokuvat

Taustalla musiikkina Amuri, Minä olen muistanut (Helmi Levyt)

Mitkä ovat vieraita lajeja?

 

Satu Lepistön Vieraslaji- runokokoelma viehättää jo kannellaan ja osioiden otsikointi tuo mieleen luonnontieteellisen oppaan. Arion Vulgaris,  Reesa Vespulae,  Erwinia Amylovora, Rosa Rugosa, Baccharis Halimifolia ja Ethän vie puutarhajätettä metsään tai puistoon herättävät uteliaisuuden ja nuo nimet oli käytävä heti tarkistamassa: espanjansiruetana, riesakuoriainen, tulipolte (kasvitauti), kurtturuusu ja pilvisutilatva.

Me emme selviä tästä taistelusta,

sen me olemme jo ymmärtäneet.

Rakennettu sortuu lopulta (...)

aloittaa kokoelman ja siinä on paljonkin kokoelman ytimestä. Mutta ei tilanne ole aivan noin synkkä? 

Vieraslajin runot käsittelevät  ihmisen ja ympäröivän luonnon suhteita, ihmisen moraalisia käsityksiä muiden eläimien merkityksestä ja ajatuksia kaiken katoavaisuudesta. Osioiden nimien mukaan sanastossa on paljon kasvillisuuteen ja kasvamiseen liittyviä ilmaisuja. Inhimillinen surukin  huokuu riveiltä:

(...) parkkihalli ripsuttelee lihanhajua, oksettaa mennä töihin tänään, kysyä

autossa tavalliset kysymykset

unohdamme sanoa hei joskus heinsanominen 

tekee minusta todella vihaisen

viikonloppu on torstai-ilta, perjantai, lauantai, osa sunnustaistakin

ne päivät me elämme niin kuin kaksi normaalia pelokasta ihmistä

joiden luottokortit taipuvat taivaan mukana,

ja joiden kellarissa asuu turhia taakkoja,

sellaisia, jotka kantavat murhaajaa. 

 

Runoissa on kielellä leikittelyä, arkisten askareiden kuvausta ja muistamisen problematiikkaa. Kuka muistaa ja mitä? Välillä joutuu pinnistelemään, kun miettii mikä on minkin runon minäkertoja: ihminen, kasvi puutarhassa vai hyönteinen. Oleva vai sukupuuttoon menehtynyt?

Siten maailma syntyy, aina alusta

maa pehmeä ilman ihmistä, ylitimme rajan

söimme lihan, lisäännyimme ja täytimme

viimeistä jäljellä olevaa senttimetriä myöten

 

suljimme ikkunat, toivoimme jotain ihmeellistä

ja ihme tuli vedenpaisumuksen muodossa

pesi vieraslajin, toi sovinnon

siten maailma syntyy, puhtaalta alustalta

me emme enää ole se

mutta me elimme loppuun, lopputekstit,

the end

ihminen 

 

Pidän runojen dialogimaisuudesta: joidenkin päätekstien  alla on suluissa runolle jatko, selite, muu miete. Tästä tulee vaikutelma, että kirjoittaja on henkilökohtaisesti minulle halunnut laajentaa/tarkentaa ensimmäisen sanajoukkionsa.

Tämä sukupuuttokertomus ei saarnaa synkästi, vaikka Lepistö rinnastaa lentämisen ja lentokerosiinin polttamisen syntiin ja ihmisen kaiken kaluavaan vieraslajiin. Sävy on ehkä melankolinen ja alistunut. Tärkeä runokokoelma planeettamme puolesta!

^^^^^^^^^

Luontoa ja elämää  tarkastelevat myös Virpi Alanen runokokoelmassaan Kunnes luut iloiset (2022, Enostone), josta kirjoitin Lukihäirikössä 10.lokakuuta. Paljon ajatuksia ja tarvittavaa itsemyötätuntoa herättää Taina Laanen Säällisiä ajatuksia, myötätuntoinen katse ja muut ilmastoteot (2022, Kirjapaja). Yksittäisen ihmisenkin teoilla on merkitystä - ehkä vaikutusta asenneilmapiiriin?

Ilmastoasiat ja luonnon säilyttäminen seuraaville sukupolville ovat  mielessä, kun seuraa ikkunan takaisia sääilmiöitä: välillä pakkasta, sitten satelee lunta ja tuulee, kohta kaiketi nolla asteita ja räntää, vettä taivaalta? Satu Lepistö: "Talvi unohtaa tulla, uutisissa sanotaan, joudumme unohtamaan lumen ja jään, myrskyihin pitää tottua."

Jos olis valtaa, niin kuin ois mieli, niin järjestelisin kaikille paljon hyvää ja kiehtovaa vuodelle 2023.

Luottaen tulevaan Mörri Mahlakallas

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Lepistö Satu, Vieraslaji (Enostone, 2022)

Lepistö Elia, kannen kuva ja suunnittelu

Niinikangas Kalle, taitto

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Syksyllä ja talvella kuuntelussa  mm.  Amurin Ettei kukaan tuntisi enää pimeää (2022), Antti Aution Kaikki talot huojuu (2022) ja Kanervan Kuinka aika pysäytetään (2019).  Yhdistävänä tekijänä ehkä poppimainen  keveys ja herkkyys sekä syvällisetkin  lyriikat?

Mörri, valokuvat