Käydä ulkona ja sukeltaa sisimpäänsä

En peittele suhdettani Oriveden Opistoon, jota tällä hetkellä kutsutaan Kampukseksi. Olenhan Opistolla ollut kesätöissä siivoojalikkana, opiskellut lukuvuoden kasvatustieteitä ja myöhemmin ollut muutamalla kurssilla alueen opetustiloissa.

Iloitsen siis suuresti, että Kulttuuriosuuskunta Pro Orivesi on aktiivisesti toiminut alueen hyväksi ja järjestänyt erilaisia tapahtumia ja kurssituksia! Mukana olen ainakin henkisesti ja toivottavasti ihan toiminnan tasollakin.

Osaksi tämän kampusalueen vuoksi lähdin lauantaina 1. helmikuuta Oriveden seudun luonnonsuojeluyhdistys ryn järjestämälle Talvinen puuretki- kävelylle. Hortonomi Esa Kallio opasti tunnistamaan puita talvella ja kertoili alueen historiasta. Mukaan raikkaaseen talvipäivään oli rohkaistunut lähtemään n kolmekymmentä ulkoilijaa.

Jälleen kävi näin: huonomuistinen kirijoottaja unohti lähes heti uusien kasvien ja kääpien nimet! Eli oppi meni lahjakkaasti ohi. Mutta toisaalta katselin taivasta, puiden latvoja, kuuntelin tikan koputusta, näin haukan, katselin Opiston rakennuksia vaihteeksi lumipuvussa, kuuntelin faktapalasia linnuista ja tallensin kameralla omia näkemyksiäni päivästä. Sain punaiset posket, raitista ilmaa, palelevat varpaat. Nautin kahden tunnin lumikerroskierroksesta.

(onko lukihäiriön liitännäisenä tämä nimien muistamattomuus? Ainostaan koirarotuja muistan useamman kymmenen suuremmin pinnistämättä. Tosin koirailuun rakastuin jo lapsena, niin onhan tässä ollut vuosia aikaakin päntätä koirarotukirjoja!)

Paksussa talvipalttoossa kävelin kirjastoomme etsimään lyhyitä tekstejä Puikkojen viemää - lukutilaisuuteen, joka aloittaa kokeiluna tiistaina 18.2. Oriveden  kaupunginkirjastolla. Iso pino kaikenlaista teosta osuikin silmiin ja käsiin. Eiköhän niistä jotain luettavaksi löydy?

Haaveeni ehkä totetuu: saan lukaista myös Kirjoituspiiri Kyhertäjien tarinoita ääneen. Paikallisia tekijöitä taas näin esille. 

Mutta tämä onnenpotku?! Otinpa ihan kannen perustella pinoon vielä Austin Kleonin Varasta kuin taitelija: 10 asiaa joita kukaan ei kertonut luovuudesta- teoksen (WSOY, 2019). Pelasti päivän ja monta muutakin asiaa.

Varasta kuin taitelija on vaatimattoman näköinen pieni, mustavalkoisin kuvin ja piirroksin täytetty kirja, mutta reiluun 150 sivuun mahtuu oivalluksia ja käytännän neuvoja luoville ihmisille - ja ihan kaikille muutenkin. Kirjassa on lyhyitä lukuja 10 kappaletta, nimeltään esim. Aloita ennen kuin tiedät kuka olet, Käytä käsiäsi, Salaisuus: tee työsi hyvin ja kerro siitä muille, Ole ystävällinen (maailma on pieni kylä), Sivuprojektit ja harrastukset ovat tärkeitä.

Älä stressaa sillä, että sinun pitäisi tutkia. Riittää kun etsit.

Mitä kopioda? Se onkin vaikeampaa. Älä varasta pelkää tyyliä vaan myös tyylin takana vaikuttava tapa ajatella. Et halua näyttää samalta kuin sankarisi; haluat nähdä maailman heidän tavallaan.

Ole: utelias, ystävällinen, sitkeä, ja hyväksy, että joskus vaikutat tyhmältä

Siinä mielestäni kirjan parhaimmat ajatukset. Yksinkertaisia ohjeita, mutta niiden avulla voi huomata itsestään ja ympäröivästä maailmasta uusia vivahteita, näkökulmia.

Monellehan meistä tulee niitä tummia hetkiä, jolloin kadotamme jotain tärkeää itsestämme... jonnekin. Epävarmuus, itsekritiikki ja yksinäisyys valtaavat tilaa salakavalasti.  Minulla on ollut sellainen kausi omien kirjoittamisten ja ideoiden toteuttamisen kanssa. Olen kaivannut syvällisiä keskusteluita muiden luovien ihmisten kanssa, jotta ymmärtäisin paremmin omia luomiseen liittyviä prosessejani. Sieltä se yksinäisyyden häntä on päässyt polviani silittelemään, kun en ole päässyt kokonaisvaltaisesti omia juttujani selittämään. Tai ainahan puhua voi, mutta se ajatusten vaihtaminen on jäänyt vähäiseksi.

Varasta kuin taitelija auttoi tässä asiassa. On vain luotettava - jälleen kerran!- itseensä ja tekemisiinsä. Kyllä joskus osuu kohdalle joku, jonka kanssa voi puhua yhdestä rivistä ja/tai  viivasta tunnin tai kaksi...

Niin paljon innostuin tästä pienestä aarteesta, että rohkaistuin jopa laittamaan fanipostia kirjailija Austin Kleonille. Kiitosta annettava niille, jotka sellaisia ansaitsevat!

Tästä tuli yllättäen aivan erilainen "taidesivu" kuin suunnittelin. Ne kiehtovat ystävien ottamat valokuvat päätyvät toiseen kirjoitukseen myöhemmin. Ehkä lisää niiden oheen saisin runojakin syntymään.

Hehkukaa helmenä helmikuussa, Mörri Seppälä (myös valokuvat)

Taustalla Stellan Löytäjä saa pitää -cd.

Mikä nimeksi vanhalle Opiston päärakennukselle?

Miksipä en kirjoittaisi?

Hei, ja ihan lyhyt kehaisu sanataideoppaasta tässä välissä - miehän olen nyt kirjoitusvireessä muiden tekstien seassa!

Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan yhteisteos Miksi en kirjoittaisi? on niin innostava, rohkaiseva, alitajuntaa kutkuttava teos, että se on itse koettava. Tämä teos muodostuu näiden kahden kirjoittajan yksityisistä ajatuksista kirjoittamisesta ja luomisprosesseista, päiväkirjamerkinnöistä, oppimis- ja opettamistilanteista. Kotona, työhuoneella, matkalla, kahvilassa, museossa...tunteita vilahtelee ihastumisesta, kyllästymisestä, yllättymisestä, turhautumisesta epäonnistumiseen ja liian korkeaan itsekritiikkiin. Rehellisesti.

Teoksessa on innostavia otsikoita kuten  Sanataiteen ylistys, Milloin viimeksi haistoit ovikelloa?, Kamalaa ja kiehtovaa, Kohtaamisia tilassa - taidegalleriassa kirjoittamisesta, Elvytä lukuharrastus!, Runollinen paastopaketti.

Esimerkeissä mainitaan. mm Natalie Goldberg ja hänen kirjoittamisoppaitaan, kuten Luihin ja ytimiin (v 2004) ja Lukeva mieli (v 2006). Nämäkin kaksi teosta "aukeavat" erilailla ja syvemmin, kun toinen kirjoittaja miettii Goldbergin tarjoamia harjoituksia.

Kirjan perusvire on kannustava. Jokainen voi kirjoittaa jotain, kaikesta voi kirjoittaa, aina voi lukea ja ei tämä kirjoittaminen ole mitään otsarypyssä puurtamista- välttämättä. Huumori ja lapsenomainen ihmettely saa aikaan uusia ideoita ja ajatusmalleja. Ihmisellä on monta aistikanavaa ja niiden kautta tulevaa "tietoa" kannattaa hyödyntää monipuolisesti.

Jos/kun oppii tunnistamaan omia luomiseen liittyviä alitajunnan prosesseja, niin ne ovat erittäin tehokkaita työkaluja arjessa ja taiteen tekemisessä. Rutiinit auttavat, mutta myös vapaa heittäytyminen luo uusia näköaloja ja tapoja tuottaa (mtä tahansa)  taidetta.

En "uskalla" avata tätä hienoa sanataideopasta enempää, koska tämä varmasti aukeaa jokaiselle lukijalle erilailla. Ehkä sisäiset näkymättömät luomistilanteen kuvaukset ovat helpompia sellaiselle lukijalle, joka on jo tehnyt erilaisia ja eri tilanteissa kirjoituksia? Toisaalta tämä on aloittelevalle kirjoittajalle hyvä väylä tunnistaa "mitä tuleman pitää" eli lohdutuksen sanoja valitsemalleen polulle?

Muistutan lopuksi kahdesta hyvästä kirjoittamiseen liittyvästä teoksesta. Näissä myös enemmän varsinaisen teknisen tekstin tuottamisen yläpuolista ajattelua. Päivi Haanpään Sanataideohjaajan opas (Avain, 2015), Lukihäirikössä 16.11.2015.  Kimmo Svinhufvudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen ( Art House, 2016, 3. laitos), Lukihäirikössä 4.11.2018.


Itse saan ainakin viihtyä erilaisten kirjoittamisten seurassa helmikuussa, joten lukemiselle jää vähemmän aikaa. Ehkä? Lukekaa monipuolisesti ja nauttikaa, toivoo Mörri Seppälä


/////-----/////-----/////-----/////

Haanpää Päivi ja Rannela Terhi, Miksi en kirjoittaisi? (Avain, 2019)
www.avain.net

Taustalla heilumaan laittava (merkillinen) Trad Perinteistä musiikkia, trad cd 01 (2006).  13 kappaleen verran pelimannimusiikkia ja pirtsakkaa laulua.
Niukasti tietoa pahvisuojuksessa, mutta www.maahenki.fi ja Ei myytäväksi- merkintä löytyy. Kansanmusiikki-instituutti on merkitty cd-levyyn.
(en todellakaan muista miten tämä cd-rivistööni on päätynyt!). Laittaa niin kropan liikkelle, että meinaan välillä pudota jumppapallolta (vaihdan joskus työtuolin isoon vihreään "työnorsuun").

Tarkoin harkittuja rivejä

Vuoden lopun hössötykset takana ja orientoituminen vuoteen 2020 käynnissä. Kaikenlaisia uusiakin kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyviä suunnitelmia on, joten odotan tätä kevättä innokkaana ja jännittäen.  Näissä suunnitteluissa on mennyt "kirjoitusaikaa, joten tartuin pitemmän tauon jälkeen Tauno Tuomivaaran runokokoelmaan Jälkiä jättämättä.

Runoja voi itselleen lukea huolimattomasti, runon sieltä täältä tai pelkän pätkän. Näin blogiin nostettavia runokokoelmia on huolellisesti tutkittava monelta suunnalta ja huomattava rakenteet ja runojen asettelut yms. sisällön ulkopuoliset seikat. Tämä selitys tähän väliin, koska tunnen tauon jälkeen olevani ruosteessa, eikä vika ole kirjassa!

Jälkiä jättämättä koostuu seitsemästä erilaisesta osiosta. Kokoelman aloittaa kahden runon Kosketus historiaan. Kaupunki avoimin aistein on aloitusruno, jossa runon  minä kulkee talven ja kevään rajalla, aistit kertovat lumen vähentyneen, poltetun koivun tuoksu sekoittuu muihin hajuihin. Tätä kulkua on helppo seurata, ja näyte:

(...) Ja Pengerkadun portailla

yön hiljaisin soitin:

vanhan miehen

tupakantukkimat keuhkot...

Seuraava 4 osaan hahmoteltu pitkä runo Isä Vasili, menneisyydestäni poissa on haastava. Runo on kirjoitettu Aleksander Nevskin katedraalissa ja teemana on uskonto, etsiminen, epäily ja anteeksianto. Luulen, että runosarja avautuu parhaiten lukijalle, jolla on tarkemmat tiedot kristinuskon perusasioista. Kohdallani rivit jäivät pinnalliseksi pohdiskeluksi.


Epätosia ja yksiselitteisiä sanoja- osio on kulttuurin, sanojen ja sivistyksen ihmettelemistä.  Riveille mahtuvat Obelix, Asterix ja unet, graffitiseinät ja sammakonraadot. Tässä osiossa pilkahtelevat huumori ja  leikkimielisyys. Kirjoittaja on miettinyt kirjoitettua sivistystä ja ihmisen asemaa luonnossa. Näyte Runo käyttää kielen valtaa (aloitus):

Runous on vallatonta puhetta

jota tiedostamaton käy

kirjoittamattoman kanssa

sanat häviävät

ajatus on kieltä nopeampi

nopeampi sähköä

pelkoa

riemun tulvahdusta 

Osio Muuttuva vuodenaika sisältää kuusi runoa. Näissä runoissa luonto näyttäytyy omana itsenään, runokieli on kaunista ja herkkää. Ihminen sitä yrittää luontoa mitata ja punnita, hakea arvoa metsän puille. Pelkokin vaanii ihmismieltä ja oma kuolevaisuus on alati läsnä. Näytteenä loppurivit  kokoelman nimirunosta Jälkiä jättämättä:

(...) Kun ilta tulee

viivymme nimettöminä

ja tiedämme toisistamme vain tuoksun

Se jättää tähän ympäristöön

jälkiä minusta 

kaikkein vähiten 

Ahvenanmaa kuvia, Krzyztof Kieslowskille- osiossa leikkivät väreinä mm. sininen, valkoinen, harmaa, luopunut vihreä, punaisen häivähdys. Nänä runot ovat kokoeman lyhyimmät, tiivistetyimmät. Maisemana toimivat meri rantoineen, horisontin ja tuulen voima. Jälleen luulen näidenkin sinänsä hienojen rivien avautuvan parhaiten sille, joka on katsonut kuuluisan Kieslowskin elokuvatrilogian (Kolme väriä: Sininen v 1993, Valkoinen v 1994 ja Punainenv 1994).


Kivilläkin on harmaa puoli päällimmäisenä- osion ilmaisu on selkeämpää, luontoa kuvailevaa ja kepeääkin. Runojen minä kokee vahvasti vuodenajat, valot ja elämänkaaren syklin. Mitä on pelko? Mitä on muutos? Unimaa, mörkösanat, pimeän pelko -runo päättyy mielestäni äärimmäisen viisaasti ja kauniisti:

(...) Pimeää metsää ei tarvitse pelätä kuin kerran.

Suuri matka vie lukijansa neljän pitkän  vuodatuksen mukana aikamatkalle tuhansien vuosien taakse varjagien, liikkuvan jääpeitteen, munkkien ja sotilaiden maailmaan.  Vene on tärkeä tarvekalu, turkiksia ja kultarahoja käyteään vaihdon välineenä. Vieraita  pelätään ja tarvitaan, ihmisen dnahan uutta perimää vieraasta laumasta. Tämä osio on kuin suomalaisten isi-isien maahanmuuttokertomus.

Kokoelman päättää kahden runo Kokemus on uskoa väkevämpi. Näissäkin runoilijan minä pohtii menneisyytämme ihmisten heimoissa, kykyämme ymmärtää maailmaa ja uskoa.  Näemmekö ihnimillisyyttä ja osammeko arvostaa luontoa? Oikeastaan kokoelman teema paljastuu näissä riveissä Kokemus on uskoa kestävämp ja pyhempi- runossa:

(...) mihin me uskomme

kenelle vastaamme

mitä me kysymme

keitä me olemme

omaksumme paljon, torjumme vähän 

Jälkiä jättämättä ei ole helppo lukukokemus, sillä se haastaa joka rivillään lukijan pysähtymään ja miettimään. Tämä kirja on henkinen paketti, kuin tiukkoja esseitä. Lukija pääsee helpomalla, jos/kun hänellä on laaja yleissivistys, tarttumapintaa historiaan, uskontoon ja kulttuureihin. Itse tunsin jääväni luokalleni, koska en yrityksistäni huolimatta osannut kaikkea laittaa oikeaan suhteesseen keskenään. Lukunautintoa tämä ei vienyt!

Luin joulukuussa myös pitkän tauon jälkeen Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen. En voi välttyä vertaamasta ko romaanin ja tämän runokokoelman tunnelmaa toisiinsa. Henkisyys ja ihmisen perimmäisten toiveiden ja pelkojen hellä käsittely havaittavissa molemmissa kirjoissa?


Teksti on sinänsä helposti luettavaa, koska välimerkeillä ei ole rasittettu lukevaa silmää. Monet runot ovat pitkiä. mutta jännite niissä säilyy. Kirjan kansi oli silmissäni ensin sekava, mutta sekin "aukeni" yllättäen matkan varrella. Musta kumpu voisi olla soturien hautakumpu, polku vie sinne kerran meillä kaikilla ja sama aurinkohan se meille paistaa.

Tauno Tuomivaaralta on aikaisemmin ilmestynyt esikoisteos Odysseuksen jalanjälki vuonna 2017.

Lauri Rikalan Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti on herättelevä, ravisteleva, keinuttava ja lohduttava aforismikokoelma. Näennäisen yksinkertaisesti kootun kokoelman mietteet ovatkin vuoropuhelussa toistensa kanssa. 72 sivuun mahtuu yksilöä, ympäristöä ja sukupuolisuutta sekä yhteiskunnallisuutta.

Luin kokoelman ensimmäisen aforismin ja heti tuntui siltä, että kannattaa jatkaa:

Katso maisemaa. Siinä ei ole yhtään ajatusta. 

Kuinka moni tässä teknisessä maailmassa suoriutuu ilman vempeleitään? :

Kun kone menee rikki, jäämme orvoiksi.

Työ-teema alkaa:

Tee työtä ja sinulla on jotain mihin nojata, kun kerrot itsestäsi.

Ja päättyy nasevasti:

Työllistymisprojektissa ainoa  työllistyvä on projektin vetäjä.

Nämä aforismit ovat selkeitä, ei kannata pelätä ymmärtääkö oikein. Hyvin vähän on viitteitä muihin tekteihin tai kirjoittajiin, joten ihan vasta-alkajakin pääse "helpolla". Yhtä sivua kohti on enintään 7 ajatelmaa, joten aukeamat ovat ilmavia - ei tule lukuähkyä.

Lopuksi suosikkini, itsekin olen mieltynyt tekstin ja sivun vertauskuvaan:

Huokailee sivulauseita, elää niin kursiivissa, että pitää ihan varoa kaarteessa ettei kaadu kyljelleen.

¤ ¤ ¤ ¤ ¤

Käsittelyssä oli kaksi hienoa sanataideteosta, että toivon tekstiini jotain näistä saavani. Jännitän, etten vaan hajanaisilla huomioillani mitätöinyt tai pelkistänyt kirjoittajien syvällisiä ajatuksia.  Lukijalle tekee hyvää törmätä tekstikokoelmiin, jotka eivät ole fast foodia tai instant drinkiä. Maista itse!

Tammikuukin jo vierähtänyt toiselle puoliskolle, joten alistumme Suomessa vallitseville säätiloille päivä kerallaan? Ulkoillaan ja lueskellaan fiilisten mukaan? Kaikkea hyvää vuoteen 2020, Mörri Seppälä

¤ ¤ ¤ ¤ ¤

Tuomivaara Tauno, Jälkiä jättämättä (Enostone, 2019)
Niinikangas Katri, kannen kuva ja suunittelu, taitto

Arvostelukappale kustantajalta, kiitos Enostone!

Rikala Lauri, Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (Osuuskunta Poesia, 2018)
Lehikoinen Tiina, kansi
Niemi Marko, taitto

Kirjastossa esillä useampia nelijalkaisia

Fieldspanieli Bobo tarkkailee ihmisiä vierailullaan kirjastolla

Marraskuinen viikko nro 47 oli tapahtumien viikko Oriveden kaupunginkirjastolla. Tiistaina 19. pv tapahtumassa Lukemisen monet muodot oli mukana koirakko Bobo ja Päivi. Päivi esitteli lukukoiratoimintaa ja Bobo valloitteli sydämiä rauhallisella käytöksellään.

Lukukoiratoiminnassa tärkeintä on lukevan lapsen ja koiran yhteinen aika (esim. 15 minuuttia kerrallaan). Lukija lukee koiralle - ei ohjaajalle. Näin lapsi saa lukea omaan tahtiinsa, koska koira ei arvostele, patista tai huomauttele virheistä.

Oriveden kaupunkirjastolta voi varata aikaa Bobon rauhoittavaan seuraan kerran kuukaudessa.

Lukupassi voi innostaa käymään lukukoiran luona säännöllisesti

Suomen Kennelliiton testaamat lukukoirat tunnistaa keltaisesta liivistä ja ohjaajan nimikyltistä.

Lisätietoja kennelliiton lukukoiratoiminnasta löytyy täältä: kennelliitto.fi/koirat/lukukoirat

Bobon jälkeen kerroin vähän selkokielestä ja luin sitten lukukoiralla pari runoa selkokielisestä runokokoelmastani Tämä on minun lauluni.

Lisätietoja löytyy täältä: selkokeskus.fi ja papunet.net

Kirjastonhoitajat kertoivat lopuksi Celia äänikirjoista. Ne auttavat henkilöitä, joilla on ongelmia esim. näkemisen tai lukihäiriön kanssa. Tarkat ohjeet löydät täältä: celia.fi.

Kuuntelijoita ja puhujia hemmoteltiin kahvilla "keskuskahvilassa" - kiitos!

Kimmo Ohtosen liikehdintää kuvasi Tom Linkopuu

Torstaina 21. pv oli vuorossa odotettu kirjailijavierailu. Yhteistyössä Oriveden seudun luonnonsuojeluyhdistyksen kanssa kirjastolle saatiin toimittaja, luontokuvaaja Kimmo Ohtonen (nyk. Ohtonheimo). Hän sai koko kirjaston aulan täyttymään kuulijoista, joita laskujen mukaan oli noin 140!

Vajaan kahden tunnin ajan Ohtonen kertoili vilkkaalla ja humoristisella tavallaan metsistä, luontosuhteestaan ja kohtaamistaan eläimistä. Taidokkaat kuvat karhuista, susista, usvaisista maisemista ja hömötiaisista oikein hehkuivat heijastettuna kankaalle.

Parhaiten mieleen jäivät Ohtosen mietteet metsiemme kohtaloista, ihmisen toiminnasta monelle eläinlajille ja toive ihmisen suvaitsevaisuudesta suurpetojamme kohtaan. Oikeilla ratkaisuilla mahtuisimme kaikki tänne asumaan ja elämän - ihmiset ja "pelottavat" suurpetommekin.

Luin ennen tätä kirjailijavierailua Metsäkansan tarinan ja Karhu: voimaeläin (Docendo, 2016) ja aivan eri tavallahan tekstit vaikuttivat sitten jälkeen päin ja valokuviakin katsoi vähän eri kulmasta.

MESIKÄMMENEN KOKOINEN KIITOS VIERAILUSTA, KIMMO OHTONEN.

Ihmiset, käykää karkoittamassa marraskuun tunnelmia vaikka kirjastossa, kahvilassa tai luonnossa! Saatat nähdä pieniä tai isompia metsän asukkeja ja saada vaikka hymyn huulillesi.

Näiden tapahtumien jälkeen voi hengähtää ja valmistella muutamia jouluisia esiintymisiä marraskuun lopulla ja joulukuun alussa - lukemista unohtamatta. Terveisin Mörri Seppälä (tällä nimellä nyt useinmiten tunnistetaan ja "ilmoittaudun" palvelukseen...

Tarujen hevosista ja haltioista

Ei tarvitse olla nuori innokas heppatyttö ihastuakseen tähän kirjaan! Tarujen hevoset: aavehevosesta yksisarvisiin on erittäin hyvin tehty. Teksti on Marjut Hjeltin ja piirrokset Daga Ulvin. Huomaan pitäväni juuri Ulvin herkästä ja samalla vahvasta piirrostyylistä muissakin teoksissa.

Teos on jaettu kolmeen osioon. Ensimmäinen on nimeltään Yliluonnollisia hevosia. Lyhyissä tarinoissa pääsevät esiin mm. yksisarvinen, Kreikan taruston hevoset, idän tarujen hevoset, kelttien taikahevoset, jumalattarien ratsut, Pohjois-Amerikan intiaanien hevoset ja viikinkien ratsut. Niistä näyte Blodughofista, Freyr-jumalan hevosesta:

Toki Freyrilläkin piti olla hevonen. Vaikka hän ratsastikin sotatantereilla villikarjullaan, hän teki matkaa lisäksi Blodughofi- eli Verikavio - nimisellä hevosella. Jumalan ratsulla oli luonnollisesti taikavoimia: se saattoi muuttua niin suureksi, että kaikki jumalat pystyivät istumaan sen selässä, tai niin pieneksi, että se mahtui nahkapussiin. Blodughofi kykeni astumaan jopa noidutun tulen läpi, ja sellaisen läpi sen piti päästä, kun sen isäntä Freyr kosi ylpeää Gerdaa. Vasta monien vaiheiden jälkeen kaunotar suostui Freyrin puolisoksi, ja huomasi olevansa onnellinen vaanien valtiaan kanssa.

Toisessa osiossa Sankareiden hevosia esittäytyvät mm. sotapäällikkö El Cidin Bacieca, kuningas Aleksanteri Suuren Bukefalos, keisari Napoleonin Marengo ja Llamrei. Sotapäällikkö Jacob de la Gardie (1583-1652) osallistui mm. venäläisen Novgorodin kaupungin valloittamiseen v 1610. Rohkeana ratsuna hänellä oli Puntus, joka oli alunperin tavallisen isännän vikuroiva ori. Jacob sai orin rauhoittumaan ja siten omakseen.

Jacob de la Gardie antoi orille nimeksi Puntus isänsä Pontuksen mukaan. Hän toivoi, että hevonen olisi yhtä peloton kun hänen isänsä oli ollut. Jacobin toive toteutui. Puntus oli rohkea ratsu, joka meni pelkäämättä vihollista kohti. Se ymmärsi isäntänsä käskyjä ja totteli kuuliaisesti. Puntuksesta Jacob sai elinikäisen toverin.

Eivät kaikki hevoset suinkaan olleet sotaratsuja tai mukana taistelukentillä. Kirjallisuuden hevosia -osiossa on kaikkien muistamia hauskoja ja lempeitä eläinystäviä. On taikahevonen Bayard, paroni Hieronymus Karl Friedrich von Münchausenin Bukefalos (nimetty Aleksanteri suuren hevosen mukaan), Uljas Musta (Black Beauty). Kirjailija Astrid Lindgrenin kirjoista löytyy  Pikku-Ukko, Miramis Fjalar ja Rimma. Harry Potterin mukana kirjasarjassa esiintyvät hevoskotka, kentaurit ja yksisarviset.

Tässä pätkä Vaahteramäen Eemelin onnistuneesta markkinamatkasta:

Hevosen vikurointiin kyllästynyt omistaja lahjoittaa eläimen Eemelille, koska ei halua enää moista kiusankappaletta itse pitää. Poika antaa ratsulleen nimen Luukas. On riemullista ratsastaa Luukaksen selässä markkinoilta kotiin. Nyt pikku-Eemelillä on kolme aarretta: mössykkä eli lippalakki, pössykkä eli puupyssy ja ikioma Luukas-hevonen. Eemelin metkuihin kyllästyneen isänkin täytyy todeta, että on hänellä sentään osaava poika.

Tarinat ovat mukavaa luettavaa, teksti on selkeää. Kuvat ovat välillä koko sivun kokoisia värikuvia ja tekstin sekaan ripoteltuja pienempiä mustavalkoisia yksityikohtia, esim.  hevosen päästä, vanhoista koruista tai sulasta.

Kirjan lopussa on myös Kirjallisuutta- osio ja verkkosivustojen osoitteita vaikka hevosen historiasta ja suomalaisiin hevosiin liittyvistä perinnetiedoista.

Kirjan takakansi lupaa, että tämä on hevosten ystävien ja myyteistä kiinnostuneiden unelmakirja. Kyllä on! Tallaisen teoksen parissa viihtyy, voi lukea yhden myytin tai tarinan ja vajota omiin pään sisäisiin seikkailuihinsa.


Jos joku miettii mitä lahjaksi pakettiin, niin Tarujen hevoset sopii kyllä monelle lukijalle!

Aloitin vasta Sarah J.Maasin kirjan Okaruusujen valtakunta -romaanin (Gummerus, 2019). Fantasiaa ja sarja ensimmäinen osa - lupaa takakansi. En ole aikaisemmin mitään Maasilta lukenut, ja tämä kirja imaisee vahvasti mukansa Prythianiin ja erilaisten petojen sekä haltioiden luo! Teksti on helposti luettavaa ja jotain uutta maustetta fantasiamaailmaan on havaittavissa - tosin luen satunnaisesti fantsua, joten en osaa täysin verrata uudempia teoksia toisiinsa. Joten luepa itse!


Joulu tulla jolkottaa omine pikkuhösseleineen, joten lukemisen tahti saattaa hidastua. Mutta eihän sitä tiedä mitä hauskaa seikkailua on tiedossa - niistäkin voisi ehkä naputella "muistion".

Varokaa heikkoja jäitä! Mörri Seppälä

* * * * *

Hjelt Marjut, Tarujen hevoset: aavehevosesta yksisarviseen (Karisto, 2019)
Ulv Daiga, kuvitus
Hepomäki Roosa, graafinen suunnittelu

Maas Sarah J., Okaruusujen valtakunta (Gummerus, 2019)
Silvonen Sarianna, suomentanut
de Groot Kelly, kartat


Taustalla seiniä tärisytti Turisas, Stand up and fight - cd-levyllä

Kekrin kunniaksi Orihweden arkkiveisu numero 2

Hän niin hiljaa kulkee lyhty kädessään, kenen sielua etsii hiipiessään?

Surullinen Laulu kauhiasta waimosta, joka myrkyllä miehensä murhasi, piilulla poltti

hakkasi ja kappaleet kantoi järveen

Tapahtunut Orihweden pitäjän Onnistaipaleen kylässä  18. päivänä Syyskuuta 1902.

Kirjoitti J. Kangas

Julma waimo (nuotti: Jumall`ole armoinen) Hinta 10 penniä

Kauhu nyt kansan walloittaa, ja murhe mielen murentaa:

Ei tahdo mieli taipua, tapausta tätä kertomaan.

Orihwedeltä on nyt taas, kuultu julma sanoma:

Se ensimmäinen laadultaan, lienee wasta Suomessa.

Suomesta kuullaan kauhuja, ja  hirmutöitä julmia:

Vaan Orihwedellä rekortti, nyt hirmutöistä woitettiin.

En kaikkia aio moittia, kuin Orihwedellä asuvat:

Kyllä usein wiljasta, kaswaapi rikkaruohoja.

Miehet ne tekee murhia, usein wiinan wimmasta:

Ei ole nekään kauniita, ei sovi myöskään puolustaa.

Kauniimpi sukupuoli nyt, on murhatöihin ryhtynyt:

Ei miehet wedä vertoja, tälle julmuudessansa.

Waimo kuin on heikompi, se häwiölle joutuisi:

Ei arwaa käsi tahallaan, ruweta hänen kanssansa.

Yksi waimo kuitenkin, kaikista ollut julmempi:

Josta nyt tässä laulussa, wähäisen aion kertoa.

Pitäjästä Orihweden, kylästä Onnistaipaleen:

Syyskuulla, tällä wuodella, tapahtui murha kauhia.

Siellä Wihtori Hynninen, waimonsa Amanda niminen:

Asuivat perhe elämää, mimmoinen oli wälinsä?

Ei ole minulla tietoa, kuitenkin sopii olettaa:

että ei ollut kehua, perhe-elämän onnesta.

Amanda kurja kuitenkin, miehellensä toimitti:

Myrkkyä antoi nauttia, mi kuolon tuotti kauhian.

Onnetoin wainaja waimostaan, rupesi nyt kertomaan:

Naapureilleen että hän, kenties on saanut myrkkyä.

kuin vihdoin teki kuolema, lopun hänen ruumiistaan.

Aittaan nyt ruumis korjattiin, sekä tutkintoa warrottiin.

nyt vasta kauhu vallan saa, kun aittaan mennään katsomaan:

Ruumis on jo poies korjattu, ei mistään sitä löydetty.

Nyt waimo kohta vangittiin, ja tunnustamaan waadittiin:

hän kylmäverisenä vaan, kieltää nyt pahat tekonsa.

Nyt hakemaan kohta ryhdyttiin, ja alapuoli löydettiin:

Norajärven pohjasta, ja poikki keskupaikasta.

Woi julmaa työtä kauhiaa, kuin raastaa ruumiin aitasta.

Piilulla poikki hakkaapi, ja järveen sitten kantaapi.

Luontoa siinä tarwitaan, kun kantaa ruumiin paloja:

Puolitoista kilometriä, yöllä kun oli pimeä.

Nyt vankilassa olessaan, on tunnustanut tekonsa:

Neuwonut järven pohjasta, myös yläpuolen ruumista.

On työsi mustaa mustempi, luontosi paljon julmempi:

Kuin kurjan willipakanan, joka ei tiedä jumalaa.

Amanda luuli että hän, peittääpi työnsä hirveän:

Kuin ruumiin poies kuljettaa, ja järven pohjaan upottaa.

Hyi häijyn waimon luontoa, se pöyristää jo jokaista:

Kuin miehensä rakkaan ruumista, rupeaa poikki hakkaamaan.

Voi waimon julmaa luontoa, woi hirvittävää tekoa:

Miehensä murhaa myrkyllä, paloittaa piilukirveellä.

Ei sitä ajatella voi, että miehensä waimo noin.

Sen hirveääpi teurastaa, jota luvannut on rakastaa.

Nyt tutkintoa tuomarin, linnasta vaimo vartoopi:

Hän palkan varmaan saapikin, sen mukaan kuin on työnjälkikin.

Näin piru mielen pimittää, ken kuulee hänen ääntänsä:

Se wapauden lopettaa, ja ansaan wihdoin taluttaa.

Tekosi waimo vaivainen, on kauhistuttava hirmuinen:

Herralta riennä anomaan, anteeksi työsi kauhia.

Aika on vielä Amanda, turvata armoon Jumalan:

Ei maailmassa sinulla, iloa ole toiwona.

Waikka rikoksesi on kauhiat, verestä vallan ruskiat.

Mutta armo Jumalan, woi nekin vielä puhdistaa.

Pojat ja neidot Suomenmaan, nuorena tarkoin katsokaa:

Puolisoksenne semmoinen, jolla rakkaus on totinen.

Amanda saapi muistella, linnassa murhetekojaan:

Miettiä mitä lupaili, papille kun vihittiin.

Siinäpä toinen Orihweden vanhoista arkkiveisuista. Tämäkin on ns. moraliteettiveisu, koska rahvasta näin varoitellaan pahoista teoista ja rakkaudettomista avioliitoista. 

Sain ystävältä kopion, joka ilmeisesti on aidon painoksen jäljennös (leimana Tampereen kaupunginkirjasto). Vähän nykyaikaistin fontin ja säejaon mukaan tekstiä, koska sekin oli tarkoitus lukea ääneen yleisölle.

Vanhasta fontista ei takeltelematta lukihäiriöinen selviydy! Saattaa olla useampikin kirjaimeen kohdistuva virhe, sillä en ole tutkiskellut vanhoja kirjasintyyppejä, joten oma "käännöstyö" voi olla väärä. Korjauksia otan mielelläni vastaan.

Näin on kunnioitettu paikallishistoriaa kahden arkkiveisun verran. Kolmas itselläni oleva teksti (tai osa siitä) on ns romanttinen arkkiballadi, Petetyn sotilaan kosto pettäjämorsiamelleen, koska siinä nuoret rakastavaiset eivät saakaan toisiaan... Sen tekijää en tiedä, enkä paikkakuntaa, johon tarina liittyy. Saa vinkata tarkemmat tiedot!

Marraskuu tuo paljon uusia ja valoisampia juttuja kuin nämä surmatarinat, joten jätän nämä rauhaan.. jos ne jättäisivät nyt uniini tulematta...

Luut kolisten, Mörri Seppälä aka Sad Salty Dog

Kekriin sopivat Orihweden omat arkkiveisut

Lokakuun lopulla silmiini osui Maaseudun tulevaisuus -lehdessä (digilehti 26.10.2019, Jukka Pasonen ) juttu halloweenista ja sen eurooppalaisista juurista (kelttien sadonkorjuujuhla samhain.) Suomessa kekriä on vietetty jo 1500-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa kekri on ollut suositumpi juhla kuin joulu. Myös latinalaisessa Amerikassa marraskuun alkuun kuuluu valon ja pimeän jännite, jolloin kuolleet nousevat kulkemaan elävien kirjoissa , dia de Muertos.

Myöhäisempi tulokas  onkin pyhäinpäivä, se on kristillistä perua kulttuurissamme.

Näille juhlille on yhteistä yliluonnollisen ja maallisen yhdistyminen. Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS:n arkistotutkija Juha Nirkko kertoo ja jatkaa: "Hurjat sadut ovat Suomen pitkän talven aikana olleet aikusille tärkeää viihdettä". Suomalainen tarinaperinne onkin oikea aarrearkku, josta nykyäänkin riittää ammennettavaa.

Tähän ajankohtaan sopiikin kummitustarinat ja muut kertomukset. Paikallishistoriaakin voi kunnioittaa, koska Orihvedeltä on muistiin kerätty kolme arkkiveisua. Ne ovat kaikki ns. moraliteettiarkkiveisuja, koska ne kertovat rikoksista ja yhteisön normien rikkomisesta.  Näin ne pyrkivät opettamaan rahvasta, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Tämä on tuosta Oriveden keskustan Kultavuorelta muistiin merkitty rikos.

”…tuntemattoman tamperelaisen sepittämä ja sen nimi kertoo jo sisällön: Rouva Meurlingin, ja hänen piikansa hirwiästä murhasta Orihwedellä 22 p. Marraskuuta 1871.”

  Rouva Karoliina Meuerling oli pastori Johan Gyllenbergin leski ja rouvan koti oli Kultavuoren talossa 1860- luvun lopulta asti.

”Wiekkahaasti murhaaja

Nyt puhui owen takaa,

Asiaa olis tärkiää

Jos frouva owens avaa.

Frouva astui porstuaan

Ja kirves päähän lensi

Niin hän tuli kauhiasti

Murhatuksi ensin

Näin nyt päättyi rouwan päiwät

Kauhialla tapaa,

Sakset että kynttilä

Wiell  wieressänsä makaa.

Nyt murhaaja oli mielissään

Ett oli hengen saanu,

Kuin hän oli kertaa kolme

Rouwaa  päähän lyönyt.

Tainnuksissa laattialla

Wiimmeis untaan hornas,

Kuin kauhialla wauhtilla

Nyt weri ulos tormas.

Kun piika tuli kotia

Ja astui trappusillen,

Tästä tul uusi saalis

Taasen murhaajilleen.

Siinä piika murhattiin

Ja leuka irti suusta,

Wielä kolme hammastansa

lyötiin leuka luusta.”

Tämä veisu on löytynyt Hannu Sinisalon Orivesi, maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi -teoksesta (s 339) ja sitä olenkin päässyt yleisölle lukemaan.

Oriveden Onnistaipaleelta on J. Kankaan  muistiin merkitsemä Surullinen laulu kauhiasta waimosta, joka myrkyllä miehensä murhasi, piilulla poikki hakkasi ja kappaleet kantoi järveen, tapahtui 18.Syyskuuta 1902. Tämä löytyikin, mutta on niin pitkähkö, etten nyt laita tänne.

Jeremias Kruus, tunnettu arkkiveisunsepittäjä, on kirjannut myös Isänmurhan Orihwedellä, painettu 1898. Tätä etsin vielä, olisi kiva saada se luettavaksi ja joskus myös ääneen yleisölle...

1800- luvulla kiertävät kaupustelijat myivät lauluja ja runoja , jotka oli painettu pieniin vihkosiin. Yhdessä vihkosessa oli yksi tai useampia lauluja (hengellisiä virsiä, satuja, viihteellisiä veisuja, romanttisia balladeja). Vihkosen koko oli tavallisesti enintään painoarkki eli 16 lehteä - tästä nimi arkkiveisu.

Kynttilän liekin hiljaista viisautta tuijotellen Mörri Seppälä

¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤


Omia lähdeaineistoja Hannu Sinisalon Orivesi, maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi (Gummerus, 1990) ja Terttu Kaivolan Messukirjasta meteli, suomalaisen kirjan viisi vuosisataa (SKS, 1988)

Kaksi ensimmäistä valokuvaa Mörri Seppälä