Runoutta koronan aikaan

Toimitusongelmien vuoksi sain vasta huhtikuun lopulla luettavaksi Reetta Huttusen esikoisrunokokoelman Valkoisessa takissa olen lähinnä mies. Reetta Huttunen työskentelee infektiolääkärinä Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ja lääkärinä olemisesta kokoelma kertookin.

Teoksen aloittaa TOTEAN ELÄMÄN (DECURSUS) - osio. Siinä potilaat, lääkärit, hoitajat ja runot matkaavat syntymästä kuolemaan, pysähtyen välillä sairaalan ruokakärryn äärelle, juoppohullujen kohdalle, kohtaavat masennuksen ja vamistautuvat viimeiselle matkalle.

KIERTOILMAISUJA ELÄVISTÄ JA KUOLLEISTA

Täällä on exitus,

hoitaja sanoo puhelimeen ja sulkee luurin

kiipeän ylimpään kerrokseen

hengästyn portaista, sinusta (...) 

Seuraavassa osiossa KANNATTAAKO TÄLLAISTA ENÄÄ KORJATA, SINÄ KYSYT TURHAAN KANNATTAAKO SYNTYÄ? lääkäri kohtaa potilaan, näkee potilaan "valuvirheet", kuuntelee soluja ja antaa hoitosuosituksia. Onko lääkärin sanoilla mitään merkitystä ja onko hän "pelastanut riittävän määrän"?  Tämä runo on mielestäni koko kokoelman vahvin runo ja yksi kantava teema eli kahden ihmisen kohtaamistilanne:

Kutsun sinut vastaan

otan huoneeseeni

voimme hetken aistia toistemme tuoksun

ennen kuin istumme varattuun aikaan

asetan suitset

vaikka tutustuminen  on kesken

VÄITÄN on osuus, jossa lääkäri miettii miten sairauskaan ei aina jaksa, vaan sekin lepää muiden mukana. Rytmihäiriöt tuottavat väärää ääntä, kehojen elinjärjestelmät hakeutuvat tasapainoon, mutta lääkärit joutuvat kohtuutomasti kajoamaan  herkkään tilaan. Terveet ihmiset ovat eri porukkaa, mutta "me iloitsemme heistä tietenkin iloitsemme heistä". Näissä runoissa tunnistetaan tautipesäkkeet ja TARTUNTA sopii juuri koronakevääseen 2020.

Vain kolmen runon osuus EN KIELLÄ VÄSYNYTTÄ SOLUA keskittyy mm. lääketieteen,  teorioiden ja oppien merkitykseen. Minkä varassa lääkäri on potilaan vieressä, potilaskertomus edessään? Mihin voi luottaa - koulutukseensa ja itseensä?

LÄÄKÄRI EI HAISE VALKOSIPULILLE EIKÄ VANHALLE VIINALLE jatkaa samaa teemaa, jossa lääkäri miettii osaamistaan, ammattitaitoaan. Tekeekö valkoinen takki lääkärin? Onko lääkärin oltava mies tai ainakin sopivan ikäinen, jotta kokemusta löytyy? Mitä kaikkea lääkärin oletetaan tietävän esim. Kelan puhelinnumero, merisää, alusastia, kaukosäädin ja milloin se oikea lääkäri tuleekaan...

SOLUJA EI OLE TARKOITETTU TÄHÄN -osion sanastoon kuuluvat mm. ikääntyvät solut, kalpeat kudokset, sydämentahdistin,  mekaniikka ja pitkät johdot, toivo, fataali, ennakoimaton sivuvaikutus ja kuolemanpelko.

OLEN MAANNUT SATA PÄIVÄÄ SAIRAALASSA/TIEDÄN MILTÄ ULKOA TULLEET IHMISET TUOKSUVAT/HALUAN VARASTAA TUULEN HEIDÄN VAATTEISTAAN -osiossa ääneen pääsee potilas. Hämmentävää, kun on väärässä paikassa. väärään aikaan ja jotain katoaa itsestä. Halua saada diagnoosi, täsmädiagnoosi. Voiko sairauden kanssa ystävystyä? Kuitenkin lääkärin uniin tulevat potilaat, jotka tekevät sairaalan katolla lentoharjoituksia.

HALUAISIN RIISUA VALKOISEN TAKIN EDESSÄSI -osio päättää kokoelman. Näissä runoissa pääsee esiin tunteet, rakkaus, luottamus arkisessa puheessa ja arkisissa tilanteissa. Laitan tähän alun "syrämestä" kertovasta runosta, koska  se herättää sisäisen runoilijani, joka käyttää paljon sydänsymboliikkaa:

Ei rakkaus asu sydämessä

olen katsonut sinne

kaksi kammiota ja eteistä joiden väleissä läpät

pitävät veren oikeissa lokeroissaan

korkeapaineiset verisuonet vievät verta arjelle

hyvin toimiva aparaatti täynnä fyysisiä mittasuhteita

ei jälkeäkään rakkaudesta

systole ja diastole sisään ja ulos

rautaista elämänsisältöä (...) 

Tuo runonäyte havainnollistaa myös kokoelman runojen fyysisen puolen: vähän välimerkkejä, ei leikittelyä rivien asetteluissa. Koska monet runot ovat ns lyhyitä, niin sivuille jää tilaa lukijan hengähtää painavien asioiden aikana. Sanasto on helppoa, vain muutamia lääketieteellisiä termejä, jotka saattavat olla tuttuja useammille lukijoille entuudestaan.

Itseeni tämä kokoelma vaikutti niin, että runot tuli luettua ensin läpi kertaistumalta, mutta sitten piti lukea vain pari runoa kerrallaan (osan runoista luin Tampereella Hatanpään terveysaseman odotushuoneessa ja ohi käveli suojavaatteisiin pukeutuneita sairaanhoitajia - tunnelma oli todella realistinen!). Näin riveillä ja niiden väleissä oleva toivo ja herkkyys pääsevät leijailemaan ilmaan, silmille ja aivoille. Tulee voimakas tunne, että runojen kirjoittaja on sisäistänyt paljon ihmisyydestä.

Kirjan takakansi kertoo Reetta Huttusen voittaneen  Pirkanmaan kirjoituskilpailun v 2018 ja opiskelleen kirjoittamista Ahjolaan opistossa Tampereella. Mielestäni nämä heijastuvat myös tähän esikoiskokoelmaan. Runollinen kieli on kekseliästä, mutta ei itsearvoisena. Pelkästään nuo osioiden nimet ovat jo houkuttelevia. Kielellisen tason vuoksi kokoelman yleisilme on synkistäkin aiheista huolimatta positiivinen ja "meuhkaamaton".

Soisin Valkoisessa takissa olen lähinnä mies löytävän lukijakuntaa (lääketieteen ja sosiaalialojen) opiskelijoiden ja eteenkin potilaiden keskuudessa. Useinhan potilaat odottavat lääkäreiltä aikaa kuunnella ja olla empaattisia, mutta tämä kirja voisi avata puolestaan lääkärin arkea potilaille päin. Näin se yhteisymmärryskin voisi löytyä helpommin kiireisissä terveydenhuollon tilanteissa.

Kiitos tästä runokokoelmasta! Arvostan kokoelmaa myös oman potilashistoriani johdosta ja kokemuskouluttajana kohtaamieni lääkäreiden kertomusten vuoksi.

Toukokuun puolella odottaen oudon kevään loppumista ja tutumpien arjen asioiden palaamista - ennen joulua (?)

Terveyttä ja iloisia hetkiä ihan jokaiselle, Mörri Seppälä

0 0 0 0 0 0 0 0 0 0 0 0

Huttunen Reetta, Valkoisessa takissa olen lähinnä mies (Enostone, 2020)
Niinikangas Kalle, taitto
Org Taivo, kannen suunnittelu
J Stromme/Alamy Stock Photo, kannen kuva

Käsidesipullollinen kiitoksia arvostelukappaleesta kustantajalle!

0 0 0 0 0 0 0 0 0 0 0 0

Muilta mailta vierahilta

Kevät 2020 on jo osoittautunut minimaalisen matkaamisen ajaksi. Lievään matkakuumeeseen lääkkeeksi osuu hyvin Anu Heiskasen toimittama teos Kuntta, ulkosuomalaisten antologia. Siinä on mukana 34 suomalaiskirjoittajaa, jotka ovat asuneet kauan ulkomailla, yhteenlaskettuna asuinmaita kertyy 40 kappaletta. Joten tarinat ja runot ovat todella monipuolisia ja erilaisia teemoja sisältäviä.

Kuntta tarkoittaa siirtovarvikkoa (kangasturve, metsänpohjamatto) ja sen idean alle on koottu nämä tekstit niin, että 21 kuntalla viihtyvää kasvia jaottelee kirjaa, esim Punatorvijäkälä, Vanamo, Rätvänä ja Lehtotikankontti. Jokainen kasvi esitellään lyhyesti ja tämä hienosti pysäyttää lukemisen ja aloittaa oman ajatuksen liikkeen.

Olavi Koivukankaan esipuheen ja Anu Heiskasen terveisten jälkeen vuorossa on Anne Gandolfo (New Jersey, USA). Hän kirjoittaa maasta, maisemasta ja tietystä maalauksesta. Näin kannen kuva saa persoonallisen luonteen tekijänsä mukaan.

Kirjassa on mukana tarinoiden ja muisteluiden lisäksi radiokuunnelma, joulukalenteri, kirjeenvaihtoja ja osalle niistä  taustaa. Kuvia on vähän, mutta niitä harvoja mustavalkoisia otoksia tarkastelee mielellään tarkemminkin.

Tekstit ovat rehellisiä, koskettavia ja saavat miettimään miten ihminen kokee identiteettinsä tutuilla tantereilla ja sitten kaukana erilaisissakin yhteiskunnissa ja kulttuureissa. Toiset sopeutuvat helpommin ja toisille jää ikuinen kaipuu kotimaahansa.

Suopursu-osiossa Elsi Rheinerin (Sveitsi) runo mielestäni kiteyttää hyvin Kuntan kirjoittajien kokemuksia:

KUKKARUUKKU

Voiko juuret istuttaa kukkaruukkuun,

ja ottaa ne aina mukaan?

Ei sitä kai tiedä kukaan.

Voiko juurensa myöskin kadottaa,

voiko joku ne sinulta ottaa?

Voiko kukaan juurilleen palata,

synnyinmaan koivuja halata,

ilman että ikävä on taas? 

Onko kotona kummassakaan maas? 

Valkovuokko-osiosta nostan vielä erikseen yhden tekstin kohdan, koska se säväytti korona-uutisen keskellä. Anu Heiskasen sukutarinassa vuonna 1919 Suomesta saapuu Yhdysvaltoihin surullisia uutisia:

(...) Neljä päivää äitiä myöhemmin menehtyy myös vauva. Koska vuosi on 1919, mieleeni juohtuu, että Kerttu-siskosi ja vauvansa menehtyivät espanjantautiin. Pandemia surmasi yksin Suomessakin 25 000 ihmistä; koko maailmassa tautiin menehtyneiden lukumäärä oli lähes sata miljoonaa!

Kirjan lopussa on lyhyet esittelyt antologian kirjoittajista.

En halua enempää paljastaa teoksen sisällöstä, koska nämä tarinat vaikuttavat varmaan erilailla ulkomailla asuneisiin kuin aina paikallaan pysyneisiin  asukkaisiin. Avartava lukukokemus, joten kiitos ihan jokaiselle mukana olleelle ajatuksista!

Toukokuussa odottava tunnelma: miten rajoitukset puretaan Suomessa? Toivotaan parasta ja pidetään toisistamme huolta - lähellä ja kaukana.

Lukeminen helpottaa eriskummallisina ajanjaksoina, Mörri Seppälä

Kuvat Mörri Seppälä

~~~~~~~~

Kuntta: ulkosuomalaisten antologia (OK-kirja, 2020)
Heiskanen Anu, toimittanut
Gandolfo Anne, kansikuva
Korkiasaari Jouni, taitto ja ulkoasu

O.Riikamaria Helle-Kotkan runoista

O.Riikamaria Helle-Kotkan runokokoelmaa Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä on kiva ensin vain katsella. Kannen värit ovat pirteät (kirkkaammat kuin valokuvassa) ja tuon korkojen kopseen voi lähes kuulla. Yksinkertaisella viivalla on saatu aikaan naisellinen keinuva liike kuvaan.

Sisältö kuitenkin ratkaisee? Kokoelman ensimmäinen  osio on  viimeinen ponnistus. Aloittavassa piirroksessa on kolmen linnunpoikasen avoimet suut ja risuinen pesä, mustavalkoisena. Hellyyttävä kuva. Lyhyissä runoissa kerrotaan rakkaudesta, syntymästä ja synnyttämisestä, kasvusta ja luopumisesta, tyhjäksi jääneestä (lapsen)huoneesta. Naisen ja äidin täytyy löytää oma elämä...

Toisessa osiossa pari suhdetta runot käsittelevät suurta halua, kumppanin läsnäoloa, riitelemistä ja yhteen kasvamista.

Seuraava vaihe onkin jo vaihdepyörää, jossa kyytiä  saavat naisten vaihdevuosien aiheuttamat keholliset  muutokset ja mielenliikkeet. Riittääkö arki vai tarvitaanko välillä kouhuvaa juomaa ja suklaata tai annos botoxia lentävien tähtien alla? Viisaus kasvaa Vuosi vuodelta:

olet jotakin enemmän:

kokeneempi

itsevarmempi

rohkeampi

Vuosi vuodelta olet enemmän

oma itsesi 

Tässä osiossa on myös asettelultana oivaltava runo Korkkariproteesi, joka muodostaa riveillään naisten kengän. En tosin yritä sitä tähän laittaa, koska  ei siitä samanlainen tulisi... kannattaa itse tutustua!

Lukumääräisesti eniten runoja löytyy tähystän- osiosta, jonka aloituskuvassa lintuemo katselee pientä tipuaan. Nyt runoissa kohdataan menettämistä ja surua, tyhjän talon kaiut ja perintökupit. Vaihdevuosien kuumat aallot on yhdistetty ilmastonmuutokseen ja Islannin tulivuorten tuhkapilviin. Nuoruus on kadonnut, mutta naiseus haalistuu. Riittääkö kynsien punainen lakka todistamaan voimaa?  "Korkealla lipuvat pilvet/Ylhäälle kipuaa kolesteroli" on arjen ydintä?

Viides osio äänettöminä on eräänlainen ihmisyyden mietintö. Keitä me näemme? Keitä ovat elolliset olennot? Kannattaako elää hetkessä? Annammeko kateudelle ja häpeälle valtaa? Mitä meistä jää? Kokoelma päättyy hienosti runoon Jätin jäljen:

(...) rantahietikolta tuuli nuolaisi jälkeni

Aurinko kuivasi kalliolta varpaani märät läntit

Lopulta jäljet katosivat

Ehkä joku joskus muistaa?

Jälkeläinen? 

Kun korot kopisevat tyhjässä pesässä on oivaltaa asioiden yhdistelyä, mutta helposti luettavaa, ymmärrettävää. Käytetyt sanat ovat arki-ilmaisuja, mutta ei latteuksia tarjoillen. Lisään vielä, että lukihäiriöisen silmää viehättää tässäkin välimerkkien vähäisyys - helpottaa myös silmän liikettä sivulla. Makuasia jälleen.

 Parhaiten kokoelman runoihin ehkä samaistuvat naiset, äidit, isoäidit. Mutta ei tämä teos aivan sukupuolisidonnainenkaan ole puolustaessaan maapalloa ja varoitellessaan merien jätepyörteistä ja Fukusiman ydinreaktoreista. Tämän kirjan huumori on pientä ja kannattelevaa.

Jostain tulee mielikuva, että juuri tämän kokoelman sivujen väliin voisi koota erilaisia mietelauseita, muistiinpanoja, pääsylippuja talteen - kuten joskus täytimme ns teinikalenteria. Kuka muistaa? Tästä voisi tulla sellainen keski-ikäisen oma "matkakirja", jossa kehys on hienosti valmiina.

Maaliskuussa Naistenpäivän alla uskallan lisätä, että tämä olisi oiva kirja pakettiin lahjaksi!

 * * * * * 

Kuvitus runoon Lampi väreilee

Ja minua pelotti kun sammakko nauroi on Helle-Kotkan runokokoelma vuodelta 2017. Monikerroksellinen teos on jaettu kuuteen osioon. HUOLESTUNUT koostuu lyhyistä, ytimekkäistä ja hennoista riveistä. Joku kasvaa, toinen kipuilee, eikä parannuskeinoa ole. Kirjan kansikuva sopii juuri tähän runoon:

Superkeinuja

Pienehkö tyttö

liitää yli jyrkänteen

keinun kantaman. 

Hammasta purren kiitää

Ei välitä huudoista. 

Toinen osio PELOKAS esittelee pieniä ja suurempia pelkoja, arkuuksia ja perään YKSINÄINEN tuo esiin lyhyitä välähdyksiä, kun toinen ihminen on kaukana, poissa. MÖRÖT- osiossa   lähdetään yksityisestä  yleiseen. Influenssa vyöryy epidemiaksi ja pandemiaksi (kuinka ajankohtaista onkaan nyt?!) Digiloikka ja trollit vilisevät riveillä, rynnäkkökivääri vie konfliktiin ja vastaanottokeskukseen. Tässä osioissa on lähes sivun mittaisia tekstejä ja ne ovatkin tunnelmiltaan kiehtovia, kierteisiä. Erityisen vaikutuksen tekee runo Juhannus Turus 1941. Siinä on Isä meidän -rukoukseen lomaan kudottu sotakokemus. Tässä alku malliksi:

Isä meidän, joka olet taivaissa.

Kuulen taivaalta kovaa ukkosenkaltaista jylinää.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Tuntuu kuin kamala jysäys puhkaisi korvani tärykalvot. 

Tulkoon sinun valtakuntasi.

En kuule enää mitään... 

En ole mitenkään sota-aiheisten runojen lukija, mutta tämä on niin taiten koottu, että soisi sille laajan lukija- ja kuulijakunnan! Toinen erityisen hieno oivallus on runossa, joka on kaksijakoinen - asettelu tekee siitä kahden erilaisen asian rinnastuksen.

Pommit paukkuvat    Uusvuos vaihtuu

Miinat räjähtelevät       Ilotulitteet räiskyy

Piiloudun maahan        Juon poreilevaa 

KOHTAAMISIA TELLUKSELLA on eläinaiheisten haikujen (ja parin muunlaisen runon) näyttämö. Yleisilme on pirteä, kaikella on paikkansa. Kuvituksena piirretty sammakko ja sen jalat.

Kokoelman päättää EKOKATASTROFIT- osio, jossa on lukumääräisesti eniten tekstejä. Sen sanastossa vaikuttavat aiheet: katoavat linnut, maanjäristykset ja tsunamit, eroosio, pedon nälkä ja muovimeret. Isonkin pelon ja ongelman kirjoittaja saa puserrettua pariin riviin.

Toivo onnesta

kuin kangastus aavikolla.

Tavoittamaton. 

Ja minua pelotti kun sammakko nauroi ei ole kuitenkaan synkkä kokoelma. Tässä on keveyttäkin, huumoria ja tekstien vaihteleva pituus pitää mielenkiinnon yllä. Lukija saa hengähdyspaikkoja ja tilaa omille ajatuksille. Sivujen taitossa on väljyyttä, joten on helppoa myös selailemalla saada runo "haltuun".

Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä- runokokoelman mukana saatokirjeenä oli hieno kortti, johon on painettu O.R. Helle-Kotkan yksi runo (on mukana viimeksi mainitussa kokoelmassa) kolmella kielellä. Laitan ruotsinkielisen mukaan, koska blogissani harvemmin on toisella kotimaisella "mitään":

Tuo Jakutia,

pommi pakastimessa.

Ilmastonmuutos. 

Nyt ikirouta karkaa

mammuttien kalmistosta.

Yakutia,

bomb i frysen.

Klimatförändring.

Nu rymmer permalfrosten

fån mattutternas

sista viloplatser. 

*****

Selailun perusteella Riika Kotkan Tarinat tunteiden tulkkina: toiminnallisia ideoita satujen ja draaman maailmassa (PS-kustannus, 2011) vaikuttaa sopivan monipuoliselta herättelemään ideoita myös aikuisten kirjoituspiirissä. Otan muunneltuja  sadutustehtäviä esiin kevään tapaamisissa.

Näin sanojen ja tunnelmien pyörteissä maaliskuun alussa. Alitajunnassa pyöriskelleet omat luontoaiheiset runokit ovat pulpahtelemassa pintaan - näin toisten tekstien lukeminen ruokkii kirjoittajan hahmottomia ituja kasvuvaiheeseen. Kevät on hyvää aikaa myös runouden maailmaan kurkistamiseen! Kynä korvan takana, Mörri Seppälä

*****

Helle-Kotka O.Riikamaria, Kun korot kopisevat tyhjässä pesässä (Mediapinta, 2018)
Helle-Kotka O.Riikamaria, kansikuva, piirrokset
Penttinen R., taitto

Arvostelukappaleesta kiitos kirjailijalle!

Helle-Kotka O.Riikamaria, Ja minua pelotti kun sammakko nauroi (Mediapinta, 2017)
Helle-Kotka O.Riikamaria, piirrokset
Pakarinen Laura Helmi Milla, kansikuva
Penttinen R., taitto

Kotka Riika, Tarinat tulkkina: toiminnallisia ideoita satujen ja draaman maailmasta (PS-kustannus, 2011)
Bergman Anna, kansi
Kotka Riika ja Kotka Heidi, satujen kuvitus
Hiltunen Janne, taitto ja muu kuvitus

Vaaleanpunaisen kummituksen seikkailut

Arkihuolien keskellä on mukavaa välillä tarttua vaikka lastenkirjallisuuteen ja vain nauttia juonesta ja kuvituksesta. Rosario Garcia Gilin mainiot kummitustarinat Roosa ja vaaleanpunainen kummitus sekä Roosa ja punainen mysteeri viehättävät rauhallisella, muttei mitenkään naivilla kerronnallaan.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa Roosa perheineen muuttaa uuteen kotiin, joka on oikeasti vanha talo. Tämä ei Roosaa haittaa, koska hänen mielestään tällainen talovanhus on täynnä aarteita ja erilaisia mysteerejä. Jopa hänen oma huoneensa on ihana, koska seinillä on roosat tapetitkin - Roosan lempiväriset.

Mysteerin Roosa kohtaa keskiyöllä, kun rikkinäisen kaappikellon suunnalta kuuluukin 12 kellonlyöntiä! Roosa päättää olla seikkailija ja lähtee katsomaan mitä tapahtuu ison talon käytävillä. Hän kohtaakin vähän ujon kummituksen.

(...) Minäkin olin valkoinen, mutta äitisi pesi minut ja tässä on tulos. Vaaleanpunainen! Nyt minä näytän niin erilaiselta, että muut kummitukset nauravat minulle! Enkä tunnu olevan enää pelottavakaan!

Roosa saa ensimmäisen ystävänsä ja yhdessä  kummituksen kanssa hän tutustuu muihin talon asukkaisiin. Mutta miten Roosan mummu onnistuu sotkemaan talon elämää?

Toisessa osassa Roosa ja punainen mysteeri Roosa joutuu seikkailuun, joka alkaa oikuttelevista ketsuppipulloista ja strösselipurkeista, jotka selvästi vaativat nokkelan Roosan huomiota. Kun vielä hyllyn alta löytyy salaperäinen punainen avain, niin silloin on pyydettävä ystävä apuun.

Vaaleanpunaisen kummituksen, Lilli-nuken ja hivenen arkojen, mutta kauniisti kirjailtujen kummitusten, kanssa Roosa lopulta löytää talon yläkerrasta unohtuneen huoneen.

Eikä aikaakaan, kun kukkaiskummituksista kookkain parahtaa: Voi ei, se on täällä!

- Tämä on niin pelottavaa, jatkaa keskikokoinen.

- Meidän ei pitäisi avata sitä, lisää kaikkein pienin kukkaiskummitus.

Yhdessä he kuitenkin onnistuvat selvittämään huoneen salaisuuden ja saavat vielä uuden ystävän joukkoonsa! Kukahan se tällä kertaa on? Onnistuneen seikkailun  kunniaksi onkin hauskaa viettää teekutsuja Roosan huoneessa.

Näissä kahdessa kirjassa tulee luontevasti esiin erilaisuuden hyväksyminen ja ystävyys. Joku voi olla rohkea ja toinen arempi, mutta yhdessä selvitään jännittävistäkin seikkailuista.

Luulen, että tämän sarjan kummitukset eivät pelota pienempiäkään lukijoita, koska kertomusten sävy on lämmin ja rohkaiseva. Kirjojen kuvitus on viehättävää. En tiedä tekniikan oikeaa nimeä, mutta mieleen tulevat paperinuket ja -hahmot, jotka on leikattu ja sitten aseteltu piirrettyjen taustojen päälle. Hahmot on välillä kuvattu edestä/takaa ja välillä sivusta. Tämä tuo sivuille elävyyttä ja liikkeen vaikutelmaa. Värisävyt on enimmäkseen hempeitä, joka korostaa tarinan positiivista otetta.

Näiden kahden Roosan ja kummituksen jälkeen oikeasti toivoo kolmannen osan ilmestyvän - ja pian. Lukukokemus on virkistävä, ainakin lapsenmieliselle aikuiselle.

Hymyillen kukkakirjailuille kummituksille Mörri Seppälä

Lukekaa monipuolisesti!

# # # ¤ ¤ ¤ # # #

Garcia Gil Rosario, Roosa ja vaaleanpunainen kummitus (Haamu Kustannus ,2017)
Garcia Gil Rosario , kuvitus
Niemi Juha , käännös ja kuvankäsittely

Garcia Gil Rosario, Roosa ja punainen mysteeri (Haamu Kustannus, 2020)
Garcia Gil Rosario, kuvitus
Niemi Juha, käännös ja kuvankäsittely

Arvostelukappaleesta kiitos Haamulle!

Lukemisen ja kirjoittamisen taustalle sopi oikein hyvin Blackmore`s Nightin All Our Yesterdays- cd

Käydä ulkona ja sukeltaa sisimpäänsä

En peittele suhdettani Oriveden Opistoon, jota tällä hetkellä kutsutaan Kampukseksi. Olenhan Opistolla ollut kesätöissä siivoojalikkana, opiskellut lukuvuoden kasvatustieteitä ja myöhemmin ollut muutamalla kurssilla alueen opetustiloissa.

Iloitsen siis suuresti, että Kulttuuriosuuskunta Pro Orivesi on aktiivisesti toiminut alueen hyväksi ja järjestänyt erilaisia tapahtumia ja kurssituksia! Mukana olen ainakin henkisesti ja toivottavasti ihan toiminnan tasollakin.

Osaksi tämän kampusalueen vuoksi lähdin lauantaina 1. helmikuuta Oriveden seudun luonnonsuojeluyhdistys ryn järjestämälle Talvinen puuretki- kävelylle. Hortonomi Esa Kallio opasti tunnistamaan puita talvella ja kertoili alueen historiasta. Mukaan raikkaaseen talvipäivään oli rohkaistunut lähtemään n kolmekymmentä ulkoilijaa.

Jälleen kävi näin: huonomuistinen kirijoottaja unohti lähes heti uusien kasvien ja kääpien nimet! Eli oppi meni lahjakkaasti ohi. Mutta toisaalta katselin taivasta, puiden latvoja, kuuntelin tikan koputusta, näin haukan, katselin Opiston rakennuksia vaihteeksi lumipuvussa, kuuntelin faktapalasia linnuista ja tallensin kameralla omia näkemyksiäni päivästä. Sain punaiset posket, raitista ilmaa, palelevat varpaat. Nautin kahden tunnin lumikerroskierroksesta.

(onko lukihäiriön liitännäisenä tämä nimien muistamattomuus? Ainostaan koirarotuja muistan useamman kymmenen suuremmin pinnistämättä. Tosin koirailuun rakastuin jo lapsena, niin onhan tässä ollut vuosia aikaakin päntätä koirarotukirjoja!)

Paksussa talvipalttoossa kävelin kirjastoomme etsimään lyhyitä tekstejä Puikkojen viemää - lukutilaisuuteen, joka aloittaa kokeiluna tiistaina 18.2. Oriveden  kaupunginkirjastolla. Iso pino kaikenlaista teosta osuikin silmiin ja käsiin. Eiköhän niistä jotain luettavaksi löydy?

Haaveeni ehkä totetuu: saan lukaista myös Kirjoituspiiri Kyhertäjien tarinoita ääneen. Paikallisia tekijöitä taas näin esille. 

Mutta tämä onnenpotku?! Otinpa ihan kannen perustella pinoon vielä Austin Kleonin Varasta kuin taitelija: 10 asiaa joita kukaan ei kertonut luovuudesta- teoksen (WSOY, 2019). Pelasti päivän ja monta muutakin asiaa.

Varasta kuin taitelija on vaatimattoman näköinen pieni, mustavalkoisin kuvin ja piirroksin täytetty kirja, mutta reiluun 150 sivuun mahtuu oivalluksia ja käytännän neuvoja luoville ihmisille - ja ihan kaikille muutenkin. Kirjassa on lyhyitä lukuja 10 kappaletta, nimeltään esim. Aloita ennen kuin tiedät kuka olet, Käytä käsiäsi, Salaisuus: tee työsi hyvin ja kerro siitä muille, Ole ystävällinen (maailma on pieni kylä), Sivuprojektit ja harrastukset ovat tärkeitä.

Älä stressaa sillä, että sinun pitäisi tutkia. Riittää kun etsit.

Mitä kopioda? Se onkin vaikeampaa. Älä varasta pelkää tyyliä vaan myös tyylin takana vaikuttava tapa ajatella. Et halua näyttää samalta kuin sankarisi; haluat nähdä maailman heidän tavallaan.

Ole: utelias, ystävällinen, sitkeä, ja hyväksy, että joskus vaikutat tyhmältä

Siinä mielestäni kirjan parhaimmat ajatukset. Yksinkertaisia ohjeita, mutta niiden avulla voi huomata itsestään ja ympäröivästä maailmasta uusia vivahteita, näkökulmia.

Monellehan meistä tulee niitä tummia hetkiä, jolloin kadotamme jotain tärkeää itsestämme... jonnekin. Epävarmuus, itsekritiikki ja yksinäisyys valtaavat tilaa salakavalasti.  Minulla on ollut sellainen kausi omien kirjoittamisten ja ideoiden toteuttamisen kanssa. Olen kaivannut syvällisiä keskusteluita muiden luovien ihmisten kanssa, jotta ymmärtäisin paremmin omia luomiseen liittyviä prosessejani. Sieltä se yksinäisyyden häntä on päässyt polviani silittelemään, kun en ole päässyt kokonaisvaltaisesti omia juttujani selittämään. Tai ainahan puhua voi, mutta se ajatusten vaihtaminen on jäänyt vähäiseksi.

Varasta kuin taitelija auttoi tässä asiassa. On vain luotettava - jälleen kerran!- itseensä ja tekemisiinsä. Kyllä joskus osuu kohdalle joku, jonka kanssa voi puhua yhdestä rivistä ja/tai  viivasta tunnin tai kaksi...

Niin paljon innostuin tästä pienestä aarteesta, että rohkaistuin jopa laittamaan fanipostia kirjailija Austin Kleonille. Kiitosta annettava niille, jotka sellaisia ansaitsevat!

Tästä tuli yllättäen aivan erilainen "taidesivu" kuin suunnittelin. Ne kiehtovat ystävien ottamat valokuvat päätyvät toiseen kirjoitukseen myöhemmin. Ehkä lisää niiden oheen saisin runojakin syntymään.

Hehkukaa helmenä helmikuussa, Mörri Seppälä (myös valokuvat)

Taustalla Stellan Löytäjä saa pitää -cd.

Mikä nimeksi vanhalle Opiston päärakennukselle?

Miksipä en kirjoittaisi?

Hei, ja ihan lyhyt kehaisu sanataideoppaasta tässä välissä - miehän olen nyt kirjoitusvireessä muiden tekstien seassa!

Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan yhteisteos Miksi en kirjoittaisi? on niin innostava, rohkaiseva, alitajuntaa kutkuttava teos, että se on itse koettava. Tämä teos muodostuu näiden kahden kirjoittajan yksityisistä ajatuksista kirjoittamisesta ja luomisprosesseista, päiväkirjamerkinnöistä, oppimis- ja opettamistilanteista. Kotona, työhuoneella, matkalla, kahvilassa, museossa...tunteita vilahtelee ihastumisesta, kyllästymisestä, yllättymisestä, turhautumisesta epäonnistumiseen ja liian korkeaan itsekritiikkiin. Rehellisesti.

Teoksessa on innostavia otsikoita kuten  Sanataiteen ylistys, Milloin viimeksi haistoit ovikelloa?, Kamalaa ja kiehtovaa, Kohtaamisia tilassa - taidegalleriassa kirjoittamisesta, Elvytä lukuharrastus!, Runollinen paastopaketti.

Esimerkeissä mainitaan. mm Natalie Goldberg ja hänen kirjoittamisoppaitaan, kuten Luihin ja ytimiin (v 2004) ja Lukeva mieli (v 2006). Nämäkin kaksi teosta "aukeavat" erilailla ja syvemmin, kun toinen kirjoittaja miettii Goldbergin tarjoamia harjoituksia.

Kirjan perusvire on kannustava. Jokainen voi kirjoittaa jotain, kaikesta voi kirjoittaa, aina voi lukea ja ei tämä kirjoittaminen ole mitään otsarypyssä puurtamista- välttämättä. Huumori ja lapsenomainen ihmettely saa aikaan uusia ideoita ja ajatusmalleja. Ihmisellä on monta aistikanavaa ja niiden kautta tulevaa "tietoa" kannattaa hyödyntää monipuolisesti.

Jos/kun oppii tunnistamaan omia luomiseen liittyviä alitajunnan prosesseja, niin ne ovat erittäin tehokkaita työkaluja arjessa ja taiteen tekemisessä. Rutiinit auttavat, mutta myös vapaa heittäytyminen luo uusia näköaloja ja tapoja tuottaa (mtä tahansa)  taidetta.

En "uskalla" avata tätä hienoa sanataideopasta enempää, koska tämä varmasti aukeaa jokaiselle lukijalle erilailla. Ehkä sisäiset näkymättömät luomistilanteen kuvaukset ovat helpompia sellaiselle lukijalle, joka on jo tehnyt erilaisia ja eri tilanteissa kirjoituksia? Toisaalta tämä on aloittelevalle kirjoittajalle hyvä väylä tunnistaa "mitä tuleman pitää" eli lohdutuksen sanoja valitsemalleen polulle?

Muistutan lopuksi kahdesta hyvästä kirjoittamiseen liittyvästä teoksesta. Näissä myös enemmän varsinaisen teknisen tekstin tuottamisen yläpuolista ajattelua. Päivi Haanpään Sanataideohjaajan opas (Avain, 2015), Lukihäirikössä 16.11.2015.  Kimmo Svinhufvudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen ( Art House, 2016, 3. laitos), Lukihäirikössä 4.11.2018.


Itse saan ainakin viihtyä erilaisten kirjoittamisten seurassa helmikuussa, joten lukemiselle jää vähemmän aikaa. Ehkä? Lukekaa monipuolisesti ja nauttikaa, toivoo Mörri Seppälä


/////-----/////-----/////-----/////

Haanpää Päivi ja Rannela Terhi, Miksi en kirjoittaisi? (Avain, 2019)
www.avain.net

Taustalla heilumaan laittava (merkillinen) Trad Perinteistä musiikkia, trad cd 01 (2006).  13 kappaleen verran pelimannimusiikkia ja pirtsakkaa laulua.
Niukasti tietoa pahvisuojuksessa, mutta www.maahenki.fi ja Ei myytäväksi- merkintä löytyy. Kansanmusiikki-instituutti on merkitty cd-levyyn.
(en todellakaan muista miten tämä cd-rivistööni on päätynyt!). Laittaa niin kropan liikkelle, että meinaan välillä pudota jumppapallolta (vaihdan joskus työtuolin isoon vihreään "työnorsuun").

Tarkoin harkittuja rivejä

Vuoden lopun hössötykset takana ja orientoituminen vuoteen 2020 käynnissä. Kaikenlaisia uusiakin kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyviä suunnitelmia on, joten odotan tätä kevättä innokkaana ja jännittäen.  Näissä suunnitteluissa on mennyt "kirjoitusaikaa, joten tartuin pitemmän tauon jälkeen Tauno Tuomivaaran runokokoelmaan Jälkiä jättämättä.

Runoja voi itselleen lukea huolimattomasti, runon sieltä täältä tai pelkän pätkän. Näin blogiin nostettavia runokokoelmia on huolellisesti tutkittava monelta suunnalta ja huomattava rakenteet ja runojen asettelut yms. sisällön ulkopuoliset seikat. Tämä selitys tähän väliin, koska tunnen tauon jälkeen olevani ruosteessa, eikä vika ole kirjassa!

Jälkiä jättämättä koostuu seitsemästä erilaisesta osiosta. Kokoelman aloittaa kahden runon Kosketus historiaan. Kaupunki avoimin aistein on aloitusruno, jossa runon  minä kulkee talven ja kevään rajalla, aistit kertovat lumen vähentyneen, poltetun koivun tuoksu sekoittuu muihin hajuihin. Tätä kulkua on helppo seurata, ja näyte:

(...) Ja Pengerkadun portailla

yön hiljaisin soitin:

vanhan miehen

tupakantukkimat keuhkot...

Seuraava 4 osaan hahmoteltu pitkä runo Isä Vasili, menneisyydestäni poissa on haastava. Runo on kirjoitettu Aleksander Nevskin katedraalissa ja teemana on uskonto, etsiminen, epäily ja anteeksianto. Luulen, että runosarja avautuu parhaiten lukijalle, jolla on tarkemmat tiedot kristinuskon perusasioista. Kohdallani rivit jäivät pinnalliseksi pohdiskeluksi.


Epätosia ja yksiselitteisiä sanoja- osio on kulttuurin, sanojen ja sivistyksen ihmettelemistä.  Riveille mahtuvat Obelix, Asterix ja unet, graffitiseinät ja sammakonraadot. Tässä osiossa pilkahtelevat huumori ja  leikkimielisyys. Kirjoittaja on miettinyt kirjoitettua sivistystä ja ihmisen asemaa luonnossa. Näyte Runo käyttää kielen valtaa (aloitus):

Runous on vallatonta puhetta

jota tiedostamaton käy

kirjoittamattoman kanssa

sanat häviävät

ajatus on kieltä nopeampi

nopeampi sähköä

pelkoa

riemun tulvahdusta 

Osio Muuttuva vuodenaika sisältää kuusi runoa. Näissä runoissa luonto näyttäytyy omana itsenään, runokieli on kaunista ja herkkää. Ihminen sitä yrittää luontoa mitata ja punnita, hakea arvoa metsän puille. Pelkokin vaanii ihmismieltä ja oma kuolevaisuus on alati läsnä. Näytteenä loppurivit  kokoelman nimirunosta Jälkiä jättämättä:

(...) Kun ilta tulee

viivymme nimettöminä

ja tiedämme toisistamme vain tuoksun

Se jättää tähän ympäristöön

jälkiä minusta 

kaikkein vähiten 

Ahvenanmaa kuvia, Krzyztof Kieslowskille- osiossa leikkivät väreinä mm. sininen, valkoinen, harmaa, luopunut vihreä, punaisen häivähdys. Nänä runot ovat kokoeman lyhyimmät, tiivistetyimmät. Maisemana toimivat meri rantoineen, horisontin ja tuulen voima. Jälleen luulen näidenkin sinänsä hienojen rivien avautuvan parhaiten sille, joka on katsonut kuuluisan Kieslowskin elokuvatrilogian (Kolme väriä: Sininen v 1993, Valkoinen v 1994 ja Punainenv 1994).


Kivilläkin on harmaa puoli päällimmäisenä- osion ilmaisu on selkeämpää, luontoa kuvailevaa ja kepeääkin. Runojen minä kokee vahvasti vuodenajat, valot ja elämänkaaren syklin. Mitä on pelko? Mitä on muutos? Unimaa, mörkösanat, pimeän pelko -runo päättyy mielestäni äärimmäisen viisaasti ja kauniisti:

(...) Pimeää metsää ei tarvitse pelätä kuin kerran.

Suuri matka vie lukijansa neljän pitkän  vuodatuksen mukana aikamatkalle tuhansien vuosien taakse varjagien, liikkuvan jääpeitteen, munkkien ja sotilaiden maailmaan.  Vene on tärkeä tarvekalu, turkiksia ja kultarahoja käyteään vaihdon välineenä. Vieraita  pelätään ja tarvitaan, ihmisen dnahan uutta perimää vieraasta laumasta. Tämä osio on kuin suomalaisten isi-isien maahanmuuttokertomus.

Kokoelman päättää kahden runo Kokemus on uskoa väkevämpi. Näissäkin runoilijan minä pohtii menneisyytämme ihmisten heimoissa, kykyämme ymmärtää maailmaa ja uskoa.  Näemmekö ihnimillisyyttä ja osammeko arvostaa luontoa? Oikeastaan kokoelman teema paljastuu näissä riveissä Kokemus on uskoa kestävämp ja pyhempi- runossa:

(...) mihin me uskomme

kenelle vastaamme

mitä me kysymme

keitä me olemme

omaksumme paljon, torjumme vähän 

Jälkiä jättämättä ei ole helppo lukukokemus, sillä se haastaa joka rivillään lukijan pysähtymään ja miettimään. Tämä kirja on henkinen paketti, kuin tiukkoja esseitä. Lukija pääsee helpomalla, jos/kun hänellä on laaja yleissivistys, tarttumapintaa historiaan, uskontoon ja kulttuureihin. Itse tunsin jääväni luokalleni, koska en yrityksistäni huolimatta osannut kaikkea laittaa oikeaan suhteesseen keskenään. Lukunautintoa tämä ei vienyt!

Luin joulukuussa myös pitkän tauon jälkeen Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen. En voi välttyä vertaamasta ko romaanin ja tämän runokokoelman tunnelmaa toisiinsa. Henkisyys ja ihmisen perimmäisten toiveiden ja pelkojen hellä käsittely havaittavissa molemmissa kirjoissa?


Teksti on sinänsä helposti luettavaa, koska välimerkeillä ei ole rasittettu lukevaa silmää. Monet runot ovat pitkiä. mutta jännite niissä säilyy. Kirjan kansi oli silmissäni ensin sekava, mutta sekin "aukeni" yllättäen matkan varrella. Musta kumpu voisi olla soturien hautakumpu, polku vie sinne kerran meillä kaikilla ja sama aurinkohan se meille paistaa.

Tauno Tuomivaaralta on aikaisemmin ilmestynyt esikoisteos Odysseuksen jalanjälki vuonna 2017.

Lauri Rikalan Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti on herättelevä, ravisteleva, keinuttava ja lohduttava aforismikokoelma. Näennäisen yksinkertaisesti kootun kokoelman mietteet ovatkin vuoropuhelussa toistensa kanssa. 72 sivuun mahtuu yksilöä, ympäristöä ja sukupuolisuutta sekä yhteiskunnallisuutta.

Luin kokoelman ensimmäisen aforismin ja heti tuntui siltä, että kannattaa jatkaa:

Katso maisemaa. Siinä ei ole yhtään ajatusta. 

Kuinka moni tässä teknisessä maailmassa suoriutuu ilman vempeleitään? :

Kun kone menee rikki, jäämme orvoiksi.

Työ-teema alkaa:

Tee työtä ja sinulla on jotain mihin nojata, kun kerrot itsestäsi.

Ja päättyy nasevasti:

Työllistymisprojektissa ainoa  työllistyvä on projektin vetäjä.

Nämä aforismit ovat selkeitä, ei kannata pelätä ymmärtääkö oikein. Hyvin vähän on viitteitä muihin tekteihin tai kirjoittajiin, joten ihan vasta-alkajakin pääse "helpolla". Yhtä sivua kohti on enintään 7 ajatelmaa, joten aukeamat ovat ilmavia - ei tule lukuähkyä.

Lopuksi suosikkini, itsekin olen mieltynyt tekstin ja sivun vertauskuvaan:

Huokailee sivulauseita, elää niin kursiivissa, että pitää ihan varoa kaarteessa ettei kaadu kyljelleen.

¤ ¤ ¤ ¤ ¤

Käsittelyssä oli kaksi hienoa sanataideteosta, että toivon tekstiini jotain näistä saavani. Jännitän, etten vaan hajanaisilla huomioillani mitätöinyt tai pelkistänyt kirjoittajien syvällisiä ajatuksia.  Lukijalle tekee hyvää törmätä tekstikokoelmiin, jotka eivät ole fast foodia tai instant drinkiä. Maista itse!

Tammikuukin jo vierähtänyt toiselle puoliskolle, joten alistumme Suomessa vallitseville säätiloille päivä kerallaan? Ulkoillaan ja lueskellaan fiilisten mukaan? Kaikkea hyvää vuoteen 2020, Mörri Seppälä

¤ ¤ ¤ ¤ ¤

Tuomivaara Tauno, Jälkiä jättämättä (Enostone, 2019)
Niinikangas Katri, kannen kuva ja suunittelu, taitto

Arvostelukappale kustantajalta, kiitos Enostone!

Rikala Lauri, Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (Osuuskunta Poesia, 2018)
Lehikoinen Tiina, kansi
Niemi Marko, taitto