Karhuja ja pupuja

Jäin jonkinlaiseen lapsellisuussilmukkaan luettuani Oriveden juhlavuoden kirjoituskilpailun varhaiskasvatuksen sarjan sydäntä sulattavia tekeleitä! Toisaalta aika monta tietokirjaakin nyt on ollut luennassa, niin mieli haikaili luettavaksi  jotain ihan muuta - lastenkirjoja. Omat lapset jo aikuisia, eikä heitä enää saa kainaloonsa yhteiseen lukuhetkeen, joten ihan itse ja yksin lueskelin karhuista ja pupuista, kaneista.

Julian Goughin Karhu ja kaniini, kaverin kamalat tavat on 100 sivuinen nauruhermoja kutkuttava kertomus totisesta kaniinista, joka syö omaa kakkaansa. Tälle löytyy kyllä selitys,jonka karhukin uskoo. Vähän totinen, mutta älykäs kaniini joutuu selittämään karhulle myös painovoiman vaikutuksen lumipalloon ja lumiukon tekemiseen. Mutta liian mukavaa ei saa lumiukon tekeminen olla:

Karhun laulu kantautui kaniinin koloon. "Hmmph", kaniini murahti. "Kuulostaa siltä, että lumiukon rakentaminen on..." Kaniini ei ollut saada suustaan seuraavaa sanaa, koska se ei ollut käyttänyt sitä koskaan ennen. "H...h....h... h...hauskaa...hah! Mutta minun lumiukostani tulee paljon HIENOMPI"

Susikin pääsee tarinaan jahtaamaan pupua, mutta jää toiseksi karhun auttaessa ystävänsä - sellaisia heistä on jo tullut! Sutta pännii ja se päättää alkaa kasvissyöjäksi, koska se on "kyllästynyt  siihen, että sen ruoka pötkii pakoon kuudenkymmenen kilometrin tuntivauhtia." Lumiukkokin saa ystäviä, ettei se ole yksin ulkona pakkasessa.

Tämän kirja kuvitus on metsäiseen tarinaa sopivaa valkoista, mustaa, vaalean sinistä ja vihertävää. Huumoria löytyy pienistä jutuista ja yleissävy on lempeä, ystävyyttä korostaen.


Daniel Pinkwaterin Karhu ja pupu on kuvakirja isota karhusta ja pienestä pupusta.

Katsos, karhu uskoo, että pupu on hyvin pieni karhu. Pupu taas uskoo, että karhu on hyvin iso pupu. Niinhän asia ei ole, mutta sitä olisi liian vaikea selittää niille. Eikä sillä sitä paitsi ole väliäkään.

He puuhastelevat paljon yhdessä ja ottavat torkkujakin vierekkäin, sillä ajattelu ottaa voimille. Heidän mieltään polttelee haave omasta lemmikkieläimestä! Millainen se olisi ja mikä suostuisi heidän lemmikikseen? Lopulta he löytävät puusta kisun, joka sanoo KROAK, jolle voi tarjota syötäväksi mansikoita tai jotain muuta.

Ihana herkkä tarina erilaisista ystävistä. Kuvitus on selkeää ja värimaailma pastellisävyistä vihreää, ruskeaa ja punertavaa.

Kiitos näistä Oriveden kaupunginkirjaston lastenosaston "satutädeille".


Kolmas karhukirja löytyikin omasta kirjahyllystä, tyttäreni on saanut sen aikoinaan lahjaksi. Sitäkin on luettu paljon, koska sivut eivät ole aivan sileitä enää ja pieniä likatahrojakin löytyy todisteena käytöstä. Martin Waddellin Puuhataan yhdessä, pikku karhu vie lukijat jälleen metsään, jossa voi puuhastella monenlaista yhdessä. Vaikka isolla karhulla olisi kotiluolan siivoamista ja polttopuiden hakemista, niin pikku karhu voi niissä auttamassa. Välillä pikku karhu voi yksin hypellä karhuhyppyjä, laskea karhumäkeä ja tehdä karhutemppuja karhukepeillä.

Parasta on kuitenkni yhdessä leikkiä piilosta ja kaikenlaisia karhuleikkejä, ihan auringonlaskuun saakka. Kotiluolassa voi huokaista sitten tyytyväisenä:

Olipa meillä tänään paljon tekemistä! iso karhu sanoi.

Se oli mukavaa, iso karhu! pikku karhu sanoi, Me kaksi puuhasimme... yhdessä.

Tässä kirjassa myös kuvitus selkeää, värisävyinä vihreää, ruskeaa, sinistä ja syysmetsän värikirjoa.

Iso karhu ja pikku karhu lähtevät kotiluolalle leikkien jälkeen

Näin tuli söpösteltyä ja heitettyä aikuisen haarniska metsän suohon vähäksi aikaa. Että tekee hyvää nauttia lapsenomaisuudesta ja miettiä omia ihania, outoja, hauskoja ja auttavaisia ystäviään! Pidä huolta omista kavereistasi, toivoo Mörri Seppälä


0 0 0 0 0 0 0 0 0 0

Gough Julian, Karhu ja kaniini: kaverin kamalat tavat (Otava, 2017)
Field Jim, kuvitus
Pitkänen Peikko, suomennos

Pinkwater Daniel, Karhu ja pupu (Mäkelä, 2018)
Hillenbrand Will, kuvitus
Rintamäki Raija, suomennos

Waddell Martin, Puuhataan yhdessä pikku karhu (WSOY, 1996)
Firth Barbara, kuvitus
Mäyrälä Riitta, suomennos

Metsäkylpyjen salaisuudet

Kun haluat metsään mennä nyt, niin tuskin enää yllätyt: mielialasi kohoaa, olosi virkistyy. Viime vuosina on  ollut paljon kirjoituksia ja tutkimuksia metsäkylvyistä, joten tiedätkin  sen tarkoittavan metsässä vietettyjä tuokioita?

Qing Lin Shinrin-Yoku, japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet on helppolukuinen ja viehättävä kirja, vaikka kirjoittaja on Nipponin lääketieteellisen yliopiston tohtori. Metsäkylpyjen tieteelliset tutkimukset ja niiden tuloksetkin hän tuo kansantajuisesti esiin. Lukunautintoa lisäävät monet värikkäät luontokuvat Japanista.  Ne rauhoittavat, kutsuvat astumaan hillittyyn tunnelmaan ja mahdollisen stressin purkautumiseen. Kirjasta löytyy selitys myös tälle ilmiölle.

Shinrin-yoku on jaettu 4 lukuun ja alkusanoissa on mielestäni koko metsäkylpy-ajatuksen ydin. Näin on näytelmäkirjailija Zeami Motokiyo kuvannut metsässä syntyvää vaistoa, aistimusta:

(...) hienovaraisiksi bambujen varjoiksi bambujen pinnalla - tunteeksi joka syntyy, kun näkee auringon laskevan kukkien täyttämän kumpareen taa tai kun vaeltaa suuressa metsässä ilman ajatustakaan paluusta.

Tunteesta tieteeksi Qing Li esittelee omaa tieteellistä uraansa ja miten hän alunperin kiinnostui luonnon tervehtävästä vaikutuksesta. Myös em. vaikutusten mittaaminen ja toteen näyttäminen on tässä luvussa esillä.

Toisessa osiossa onkin jo ihan tavallisen ihmisen kokemus tarkastelussa ja Metsäkylvyn harjoittaminen kokoaa käytännön ohjeita metsään tai puistoon lähtevälle. Tässä yksi peruspilari:

On tärkeää löytää itselle sopiva paikka. Jos rakastat kostean maaperän tuoksua, rauhoitut varmasti sellaisessa paikassa, missä sitä on tarjolla. Silloin myös metsän vaikutukset ovat voimakkaampia. Ehkä tiedät maaseudulla alueen, joka muistuttaa lapsuudesta tai menneistä hyvistä asoista. Sellaiset paikat ovat tärkeitä, ja niihin syntyy syvä yhteys.

Luku esittelee metsäkävelyn lisäksi  metsäjoogaa, metsässä syömistä, kuumalähdeterapiaa, kaupunkipuiden merkitystä ja aistien kautta tulevia elämyksiä.

Kolmas luku Metsän tuominen sisätiloihin esittelee miten tuoda kotiin ja vaikka työpaikoille rentouttavia tuoksuja, viherkasveja ja miten metsää voisi hyödyntää lääkekaappina.

 Nimensä mukaisesti neljäs luku Mietteitä tulevaisuudesta  katsoo eteen päin eli kaupunkimetsät saavat oman tilansa, ja lasten ja luonnon välisestä yhteydestä/tyhjiöstä on tärkeitä huomioita.

Lopussa on maailmakartalle asemoitu 40 kaunista metsää ja sieltä löytyy Suomen taigametsätkin. POMS- testi (profile of mood states) on käytössä oleva kaavake, jolla selvitellään psykologista hyvinvointia. Lopusta löytyvät myös kirjassa hyödynnetyt tutkimukset sekä lisäluettavaa , myös suomenkielisiä verkkosivustoja.

Vähän tylsän kannen sisällä on erittäin kaunis teos. Mainitsin jo, että teksti on helppolukuista ja osasyynä on iso fontti ja lyhyet kappaleet (tosin näin sivuja on kerääntynyt 310). Tieteellisiä faktoja, harjoituksia ja metsäkävelijöiden henkilökohtaisia kokemuksia on selkeästi raamitettu sivuille.

Monia japanilaisia kulttuurinpiirteitä tulee hienosti tekstin lomassa, kuten zen-buddhalaisuus, temppelit, ikebana, onomatopoettiset sanat luonnon äänille yms.


Jos Shinrin-Yoku voisi olla alkeet metsäkylpyihin, niin Marko Leppäsen ja Adela Pajusen Suomalainen metsäkylpy on jatko-opinnot tai syventävää opetusta.  Myös suomalaisessa teoksessa on paljon sivuja,  246. Kuvitus on tässä tutuimmista kasveista ja värimaailma hillitympi, vaaleampi. Sopii erittäin hyvin!

Lukihäirikössä esittelin 16.3.2018 Leppäsen ja Pajusen Terveysmetsä, tunnista ja koe elvyyttävä luonto- teoksen (Gummerus, 2017) ja sama kevyt ja houkutteleva sävy on tekstissä nytkin. Kokonaisuudessaan tämän kirjan olemus on romaanityyppinen ja fontti häiritsevän pientä - tekee lukihäiriöiselle raskaaksi lukea monta lukua peräkkäin.

Sisältö on mielenkiintoista, lukujen niminä on mm. Kutsu metsään, Stressaavatko kuusetkin?, Mikrobikylpy, kiitos!, Kuningatar ja vitamiinit, Yhteyden eliksiiri ja Metsäyhteys. Huuhtova pimeys-osiosta lyötyy tämä mielenkiintoinen mietintä luonnon monimuotoisuuden puolesta:

Suurmetsässä voi törmätä kesäöinä pienin vihreisiin tuikkuihin polunvarren mättäillä ja kannoilla. Mystinen kylmän hehkun tuottavat kiiltomato-nimisen kovakuoriaislajin naaraat. Ne sytyttävät valon takaruumiinsa valoelimissä ja nostavat lyhtynsä kohti taivasta houkutellakseen luokseen koiraita. Suojaisissa metsissä kiiltomatonaaraiden valonäytös alkaa aikaisemmin kuin avomaastossa. Mitä valosaaste merkitsee näille ihmeellisille eläimille? Sitä ei tiedetä tarkasti, mutta yhdessä kokeessa on osoitettu, että vaikka naaraat voivat loistaa keinovalossa, koiraat eivät vältämäätä löydä niitä. Tämä voi johtaa populaatioiden pienenemiseen ja lopulta häviämiseen.

Tämä kirja on täynnä tietoa, metsässä herääviä tunnekokemuksia. Eivät taitoni riitä niitä enempää tähän tiivistämään. Ehdottomasti kannattaa tutustua - vaikka ennen pitempää retkeä metsän syliin. Niin kauan kuin meillä on lähellä noita upeita vihreitä keuhkoja:

Kun menetämme rakastamamme ihmisen, seuraa suruaika. Kun taas menetämme metsän, nousee suru, josta ei ole helppo puhua.

Lopussa on laaja lähdeluettelo ja liiteenä pieni hyvinvoinnin pisteytysohje luontoretken vaikutuksista.


Viihdytään luonnossa ja ihmetellään ensilumen herkkiä hiutaleita, Mörri Seppälä

<<<< * >>>>

Li Qing, Shinrin-Yoku: japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet (Readme.fi, 2018)
Haapasalo Jade, suomennos
Locher Sarah, kartat
Davis Michael, grafiikat


Leppänen Marko ja Pajunen Adele, Suomalainen metsäkylpy (Gummerus, 2019)
Noponen Jenni, kansi


Taustalla ihan sattumalta, mutta niin sopivasti Mielenrauhaa: luonnon ääniä ja musiikkia rentoutumiseen, Metsäretki, 2 cd-äänilevyä

Outoja tyttöjä ja naisia?

Onko sinulle tuttu Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille- sarja? Jos on, niin voit heti latautua samankaltaiseen outoon tunnelmaan Ilkka Auerin Kymnaasi, Agnes af Forsellesin kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille- teoksen kanssa.  Tällä kertaa erilaiset maailmat ovat jossain päin Suomessa ja erisnimet ovat tuttuja.

Kymnaasin päähenkilö on onneton Sofia, joka on lapsuuden traagisten tapahtumien vuoksi joutunut sijaisperheeseen ja häntä kohdellaan huonosti. Hän pakenee ja päätyy lopulta sisäoppilaitokseen, Kymnaasiin. Siellä hän saa ystäviä ja hetken tuntee olonsa turvalliseksi, kuin olisi päässyt lopulta kotiin.

Kymnaasi rakennettiin yli sata vuotta sitten. 1800-luvulta aina länsisiiven tulipaloon asti se toimi Forsellesin suvun kotina ja heillä tapasi käydä paljon vieraita. Vuosikymmenien aikana ehti tapahtua yhtä ja toista, myös kammottavia asioita. Kauhutarinoita saat kuulla vielä kylliksesi, mutta riittänee jos sanon, että uima-altaaseen on hukkunut ja hukuttautunut ihmisiä, kaakeleilla on liukastunut muutama kuoliaaksi ja niiden lisäksi pari lienee murhattukin siellä. Se on kaiken kaikkiaan tosi pelottava paikka - siellä kummittelee ja kaikki pelkäävät kellareita.

Tarinan keskuspaikka on hyvin tavallisilta Pinnan ihmisiltä piilossa oleva kolmekerroksinen kartano, jonka länsisiivessä ja kellarikerroksessa vaanivat oudot olennot. Ja niiden kautta voivat pahan voimat päästä sieppaamaan Sofian ja muut talon asukkaat - tuhoamaan sen, mikä on muodostunut Sofialle tärkeäksi.

Kymnaasi sijaitsee rajalla, normaalien ihmisten elämä on Pinnalla ja taas Kadotuksessa ovat tuhotut ihmiset. Onko Sofialla rohkeutta ja taitoja kohdata Punainen mies, joka voisi tuhota ihanan Kymnaasin? Uskaltaako Sofia kulkea portin kautta Kadotukseen?

Koska ihminen on, mikä on,  Kymnaasilla on myös vastavoima, Tarkkailuluokka. Tai siis sellaiseksi me sitä kutsumme. Se on vähän kuin Kymnaasi, mutta siellä opiskelee parantumaton joukko hulttioita tekekään juuri päinvastaista kuin me. Eli kun me tuemme ihmisiä, he aiheuttavat sekasortoa. Punainen mies haluaisi tehdä Kymnaasista sellaisen. Siksi se yrittää päästä tänne sisälle.

Enpäs kerro enempää, jotta saat itse kokea mystisen seikkailun kirjassa. Kieli on mukavan soljuvaa, juonta on helppo seurata.  Vuoropuheluissa on myös syvällisempiäkin ajatuksia elämästä, toivosta, rakkaudesta. Välillä kannattaa hidastaa lukunopeuttaan ja nauttia näistä mietinnöistä.

Jos on Harry Pottereita lukenut, niin saattaa tulla mieleen joitain samankaltaisuuksia olentojen käyttytymisessä... Luin kirjan kahteen kertaan ihan peräkkäin ja mieleen putkahti toive josko jatko-osa olisi tulossa?

Kirjan etukansi on todella kaunis ja sisäkannen pohjapiirustus auttaa hahmottamaan Kymnaasin sokkeloisuuden. Kirjasta jäi selainen hykerryttävän iloinen lukukokemus, kiitos kirjailijalle!

Historiallisiin "noitiin" pääsee tutustumaan Marko Lambergin Noitaäiti, Malin Matsintyttären tarina -teoksesssa. Asiakirjat kertovat tylyä tarinaa, miten hysterian lailla noitavainot jylläävät Ruotsissa, Tukholmassa 1670- luvulla. Suomalaissyntyinen Malin Matsintytär (pilkkanimeltään Rumpare-Malin)  joutuu oikeusmurhan uhriksi - jopa hänen tyttärensä syyttävät häntä noituudesta, Blåkullassa (ruotsalainen vastine Kyöpelinvuorelle) juhlimisesta.

Lamberg tuo hyvin esille kuinka viattomat ihmiset joutuivat yhteisössään tutun ihmisen syyttämiksi. Useat todistajat olivat lapsia ja nuoria, jotka saivat itselleen huomiota aikuisten keskuudessa  noitapuheillaan. Miksi jotkut niin innokkaasti halusivat mustamaalata perhettään ja naapureitaan(usein naispuolisia jäseniä)? Ehkä he tiedostamattomasti  saattoivat kapinoida aikuisia, ylempiarvoisia käskyttäjiään vastaan ja samalla käsittelivät myös ahdistavaa tulevaisuuttaan ja seksuaalisuutta yhteisössään.

Kirja saa myös miettimään millainen valta näillä noitasyytteiden tutkineilla komissoriaalioikeuden virkamiehillä, papeilla  olikaan. Miksi he niin sokeasti uskoivat  (nyt) typeriltä kuulostaviin lausuntoihin, että he lähettivät epäiltyjä roviolla poltettaviksi, mestattaviksi?

"Ylipäätänsä noituusepäilyjen tutkimus on yllättävän pitkään sivuuttanut kysymyksen siitä, missä määrin noituuskuvitemat yhdistyivät vähemmistöryhmiä kohtaan tunnettuihin ennakkoluuloihin ja pelkoihin", pohtii Lamberg kirjan lopussa luvussa Malinen jälkimaine. Ehkä saisimme olla nykyajassakin tarkempia ennakkoluulojemme kanssa, ettei toiseuden pelko saisi vaarallisia hysteerisiä piirteitä?


Näin tuli totta ja tarua ammennettua nuorista ja vanhemmistakin naisista. Mielenkiintoisia persoonia!

Lukemisiin, Mörri


& & & & & & & &

Auer Ilkka, Kymnaasi, Ages af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille (Haamu 2019)
Auer Ilkka, kannen kuvat

Kipinöivä kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!


Lamberg Marko, Noitaäiti: Malin matsintyttären tarina (SKS, 2019)
Numminen Timo, kansi
Tarsa Jaana, taitto ja kuvankäsittely


Ps. Lukihäiriöllinen kommentti: kyMNaasi on vaikea sana kirjoittaa oikein! Aivoni väittävät, että se on kyNMaasi. Huoh.

Runomuotokuvia pop upeissa

Mörrin Runosalkku valmiina Oriveden Elomeininkeihin v 2019

Nyt en keskity lukemiini kirjoihin, vaan kirjoitan kokemuksistani runojen tekijänä. Näihin mietintöjeni julkaisemiseen minut sysäsi facebookin yhden kirjottajaryhmän keskustelu taiteen ja viihteen merkityksestä ja niiden eroista. Onko niitä? Onko sillä edes väliä? Monta vuotta olen jo kirjoitellut omaksi ilokseni, internetin runosivustolle, kirjoituskilpailuihin, useampaan runokokoelmaan (julkaisemattomaan)  ja erilaisten tilaisuuksien yleisölle paikan päällä.

Jotain kokemusta on harrastelijana siten runoudesta, ja yksi tärkeä periaate on muodostunut vuosien varrella: JOKAINEN TEKSTI ON LÄHTÖKOHTAISESTI TÄRKEÄ. Ei ole merkitystä taiteella tai viihteellä kirjoittamishetkellä, vaan lukija saa halutessaan luoda ihan millaisia mielikuvia ja mielipiteitä valmiista tekstistä.

Keskustelussa samaisella sivustolla tuli esiin kysymys taiteilijana kasvamisesta - ihmisenä, tekemistensä suhteen. Siinäpä miettimistä omalla kohdallakin. Ja toden totta, minua kiinnostavat nämä päänsisäiset luovaan toimintaan liittyvät prosessit. Itselleni ei ENÄÄ ole tärkeintä millainen teksti on valmiina,vaan mitkä ajatusketjut, muistot, yleistiedon nippelifaktat tai tunnetilat johtavat - milloin mihinkin.

Jotain erittäin tärkeää oivalsin kirjoitusprosessista- ja itsestäni!-, kun analysoin parina päivänä väsymykseni syytä. Sain kunnian olla mukana Oriveden kaupungin Elomeinkinkeissä juhlistamassa kaupungin 150 vuotista historiaa turnajaisten ja muiden esiintyjien joukossa lauantaina 24.elokuuta.

Silloin pistin pystyyn 3. Pop up- runopisteeni. Mukana  fiilikseen pääsemisessä jälleen maskotit Rapina Apina, Hessu Hiiri ja Herra Raitanen. Salkun pohjalla niitä tukisanoja runonpyytäjälle - kaikki eivät halua itse keksiä aihetta tai sanaa runoonsa. Runolappusen koristeluun oli mukana kahdet kuviosakset ja metallisävyisiä tusseja. Tukevan vanhan salkun päällä oli hyvä kirjoittaa, koska omaa pöytää ei nyt ollut käytössä.

Pop up- pisteelläni sai siis kävijä pyytää runoa mukaansa ja tein sen annetusta sanasta siinä paikan päällä. Lähes koko ajan oli kyselijöitä, tuttuja ja tuntemattomia. Tarkkaan en muista ketä tapasin ja millaisia runoja raapustin huonolla käsialalla. Muutaman käytetyn sanan muistan, mutta en kokonaista runoa.

Kun todella mietin miksen muista 4 tunnin rytäkästä oikein mitään ja miksi iltapäivä ulkona auringonpaisteessa imi energiat kahdeksi päiväksi niin loppuun, niin ujolle yksityisyyttään varjelevalle erityisherkälle tilanne oli kokonaisvaltainen psyykkinen antautuminen!

En tietoisesti tätä tehnyt, mutta alitajunta ilmeisesti halusi runosta henkilökohtaisen pyytäjälleen. Edes vähän tutusta ihmisestä pystyin jotain aistimaan, mutta tuntemattoman kohdalla oli luotettava kuuluisaan ensivaikutelmaan. Jotta tämä onnistui, niin minun oli laskettava monet psyykkiset puolustumekanismi alas, ja päästettävä toinen ihminen harvinaisen lähelle. Olen ollut kuin alasti, paljaana,  persoonani kerrokset käytettävissä, toisen nähtävissä!

Loppujen lopuksi Runopisteellä ei ollut vain runojen kirjoittamisesta kysymys, vaan MYÖS ihmisten kohtaamisesta! Johonkin tunteiden tasolla pääsin erään miehen kanssa, joka kyynelten kimaltaessa silmäkulmassaan pyysi runoa äidistä. Hetken päästä hän kertoi: "Jos saisin päättää, niin tämä runo kaiverrettaisiin äidin hautakiveen". Kyyneliä siinä kohtaa nielin minäkin.

Paikka ei ollut paras näistä kolmesta eri paikasta, joissa olen tätä tehnyt. Fyysisen paikan suhteen paras on ollut joitain vuosia sitten kaupungintalon aula: vähän sivussa, sisätiloissa, runon pyytäjällekin tuoli ja mahdollisuus rauhassa keskustella! Toinen paikka toimi hyvin (myös Elomeininkeissä):  pieni välitila aulan ja kahvion välissä, pieni pöytä ja jälleen istumapaikkaoja myös muille. Siinä kulki kyllä ihmisiä ohitse, mutta väliseinät toivat yksityisyyden suojaa kaikille.

Nyt tuolla ulkona tuuli pölytti välillä papereita, selkä väsyi salkun päällä kyssässä kirjoittamisesta, pieni jono vähän meinasi stressata ja yleisömäärästä lähtevä häly selvästi sai aikaan lyhyitä "katkoja" muuten sujuvaan kirjoittamiseen.

Opin siis jotain tuon lauantain jälkeen omista kirjoitusprosesseistani. Ilmeisesti minulle on "helppoa" tehdä yhteisrunoja, joissa saan ihmisiltä myös sanoja (monia yhteen runoon), mutta myös pitempiä lauseita. Näen nämä eräänlaisina ilmalaivoina otsani kohdalla ja ne limittyvät kevyesti toisiinsa. Ei siinäkään ole mukana logista ajattelua. Tykkään tehdä yhteisrunoja erilaisissa ryhmissä, koska näin saadaan "yleisö osallistumaan" ja mukaan luovaan hetkeen.

Mutta nämä "isommat Runopiste"- kokeilut ovat näennäisesti helppoja. Siinä tilanteessa pitää myös hylätä mölyävä itsekritiikin ääni! Koska laatu vaihtelee "ihan ok ja voi mitä kuraa!"- akselilla, on kestettävä huono käsialansa ja lukihäiriöni satunnaiset vaikutukset. Mitkään entisistä "hyvistä lauseista" ei tuossa auta, koska ainakin oma muistini ei niitä tuo esiin. Ei ole hyötyä sadoista jo kirjoitetuista runorääpäleistä muistikirjoihin.

Sekava teksti tästä nyt tuli. Onkohan kenellekään mitään hyötyä tai iloa? Sillä uhallakin, että teksti jää huomiotta, niin tämä oli minulle erilaisten runojen rustaajana tärkeä päästellä ulos. Taitelijana kasvamista analyysissäni on se, että oppii vertailemaan ulkoisten ja sisäisten olosuhteiden vaikutusta. Oppii  luottamaan siihen, että muut ihmiset ymmärtävät kyllä, että halu tehdä voi olla kovempi kuin taito.  Hetkittäinen väsähdys, totisuus kasvoilla ei karkoita niitä, jotka oikeasti haluavat pientä rääpälettä mukaansa.

Olo oli välillä hirtehinen runonpyytäjien edessä

En tiedä tohdinko tätä edes julkaista - sekin vaatii rohkeutta ja itsensä likoon laittamista. No menköön! Nyt on turvallista harrastaa runonlausuntaryhmässä muiden tekemien runojen lukemista - hähää jonkun muun aivoituksia! Mutta toisaalta olisi jo tuosta esiintymisestä, esillä olostakin analyysi... jos joku päivä kehtaisi siitä muistiinpanon raapusta tänne Lukihäirikköön - omaan hiekkalaatikkooni.

Luenpa tässä välillä monia mielenkiintoisia kirjoja ja lokakuussa keskityn tuomaroimaan Orivesi minussa - kirjoituskilpailun tekstejä! Odotan kovasti löytäväni uusia näkökulmia Oriveteen!

Iloitaan omista tekemisistä ja toistemme kanssa puuhailuista, Mörri

Kuvat Mörri Seppälä

Myyttisiä eläimiä ihan kolmeen kirjaan jakaa

Mielenkiintoinen tilanne: kirjastosta löytyi kaksi uutuutta samasta aiheesta, mystistä eläimistä. Pakkohan ne oli lukea ja esitellä samassa blogitekstissä?

Suomen myyttiset eläimet on Eero Ojasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama teos, jossa esiin pääsevät eliöt osioissa Metsän eläimiä, Kotieläimiä, Pieniä eläimiä ja Kalat ja linnut. Kauniiden ja taidokkaiden piirroskuvien ohessa on tarinoita  yhdestä tai toisiaan muistuttavista eläimistä, mukana totta ja vanhoja uskomuksia. Tässä näyte tarinasta Monni, hauki ja muut kalat:

(...) Salaperäisin kaloista on kuitenkin jättiläsmäinen monni, jota ei pidetty oikeana tai tavallisena kalana ollenkaan, vaan se oli paholainen itse. Ainakin Hämeen järvissä aikoinan harvinaisena elänyt monni olikin hurjan näköinen suurine kitoineen ja voimakkaine viiksineen. Väitetään, että kun eräskin kalamies oli kiskonut pitkään kalaa vedestä, hän tajusi, että se oli monni, jo ennen kuin sen silmät tulivat näkyviin. Siinä paikassa loppui miehen usko, ja hän päästi peloissan saaliin takaisin. Tunnettu sanonta "nyt on piru merrassa" liittyy ilmeisesti pyydykseen joutuneeseen monniin.

Kirjan kuvitus on viehättävää, ja kansilehdillä sekä osioiden alkusivuilla on oranssisia kalliomaalausten hahmoja. Niitä voisin itse katsella vaikka kuinka kauan!

Kirjan lopussa on Kirjallisuutta- osio. Teos on isokokoinen ja niin hieno, että voisin suositella vaikka tulevan talvenjuhlan kunniaksi sitä lahjaksi - myyteistä pitäville ja eläinrakkaille lukijoille.

Lukihäirikkö esitteli Eero Ojasen ja Daga Ulvin kauniin Suomen myyttiset linnut maaliskuussa 2016.

Taidekirja on myös Liisa Kasken Myyttiset eläimet, tarua ja totta eläinten mahdista. Tässä kirjassa eläimiä esitellään aakkosjärjestyksen mukaan ja kuvituksena valokuvat oivaltavista näkökulmista. Teoksen lopussa ilmoitetaan kuvaajat. Sivuilla seikkailevat myös pienet siluettikuvat ja sivujen alalaidassa jolkottaa piirrossusi omalla matkallaan.

Liisa Kaski esitellään takakannessa folkloristiksi ja kalavalamittaisen runouden tuntijaksi. Tämä näkyy teksteissä, joten Alkusanojen termi mytologiset muotokuvat kuvaa kirjan sisältöä parhaiten!

Otan tähän pienen tekstinäyteen Näätä- kirjoituksesta:

(...) näätäturkin arvostus näkyy muistiinpanoihin asti säilyneessä perimässämme. Kehtolauluista häävirsiin näätäturkis on jotakin, jolla rakkauden kohde merkitään. Tyttövauvalle toivotaan näätälakkista sulhasta, äidille pyydetään näätäsarkka vastalahjaksi hyvän morsiamen kasvatuksesta, poissa olevaa rakasta kaivataan näätähatussaan, ja taloon saapuva sulhaskansa tunnistetaan näätäsaapikkaistaan.

Tämän tarinan lopussa on vielä:

Näätäseni, lintuseni

käsin voahtea valutti

korpin kuonoa kokosi

sen kanto kokin kätehen:

alkopa juossa miesten juoma

kahja kultani kohata. 

Myyttiset eläimet on myös selkeästi ja kiehtovasti kirjoitettu. Ainoa pieni hankaluus teoksen kanssa on sen koko, ihan rennosti sitä ei lueskella sängyllä kyljellään toinen käsi suklaalevyllä! On sen verran isokoinen ja painava.  Lahjaksi erinomainen teos.

Lisää eläimiä löytyy mainiosta elämäkerrasta  Aura Koivisto, Mies ja merilehmä, luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka. Steller mm. purjehti ja vaelsi 1740- luvulla Siperiassa ja haaksirikkoutui Beringinsalmelle etsiessään Alaskan rannikkoa. Hän ehti löytää ja kuvata monia kasvilajeja ja hänen mukaansa nimettiin erikoinen meressä elänyt seireenieläimiin  kuuluva stellerinmerilehmä. Joka tosin metsästettiin sukupuutton vain 27 vuodessa ensihavainnosta.

Koivisto on saanut tekstiin huumoria ja pohdintaa luonnontieteilijöiden moraalista, oikeuksista ja löydöstensä kohtaloista. Luonnollisesti Venäjän historia ja muiden ihmisten kohtalot tulevat esiin taustalla. Kirjassa on sisäkannessa karttakuva, keskellä kuvaliite ja lopussa laaja kirjallisuusluettelo sekä lista aiheeseen liittyvistä internet sivustoista.

Tämä teos puolustaa luontoa, sen pikaista suojelua ja arvostamista! Luonto maksaa ihmisten virheistä koko ajan!

Harvoin olen nauttinut näin paljon historiallisen henkilön kuvauksesta. Yksi syy on varmaan suorat lainaukset Stellerin matkapäiväkirjoista, joiden kautta lähes singahtaa menneisyyteen. Toinen syy on tekstin tyyli: helppolukuisuus ja kirjoittajan omien ajatusten selkeä kuuluminen. Näin "pölyinen historia" tavoittaa lukijan, joka ei usein tartu enakkoluulojensa mukaisesti historiallisiin aiheisiin.

Monenlaisia kirjoitushösseleitä on tulossa, joten seuraava blogikirjoitus tulee, kun sille löytyy aikaa - monia ihania kirjoja on luettu pinosta! Vältelkää syyspöpöjä, Mörri Seppälä


( ( ( ¤ ) ) )

Ojanen Eero, Suomen myyttiset eläimet (Minerva Kustannus Oy, 2019)
Linnea Sirkku, kuvitus

Kaski Liisa, myyttiset eläimet: tarua ja totta elänten mahdista (SKS, 2019)
Junkkaala Leino ja Teemu, piirroskuvat, graafinen suunnittelu
Lahtinen Kari, kuvankäsittely

Koivisto Aura, Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka (Into, 2019)
Kyytsönen Emmi, kansi

Menoa ja Elomeininkiä Orivedellä

"Silmäys", kaunis friisiläinen Aletheia

Olipa kerran eli oikeasti lauantaina 24.8.2019 Orivedellä kansanjuhla kaupungin 150 vuotisen taipaleen kunniaksi. Paikkana oli ison opinahjon ja talvisen urheilulajin tallin välinen hiekkakenttä.

Paikalle olivat telttojaan pystyttäneet murkinan ja juoman mestarit,ihmisiä huoltavat hellät kädentaitajat, taiteilijat värikkäine tauluineen, viirien rakentajat sekä monet muut mainitsematta jäävät. Markkinaäänistä vastasivat kaupunginorkesterin musikantit, naisääninen Akkanaiset, Sanan Mahdin runonlausujat sekä yhteislaulukin raikui ja kaikui.

Auringon säteet lämmittivät ulkoilmassa  haastejalkapalloiluun uskaltautuneita, suomalaisittain sumopainia vääntäneitä tai  sähköpyörällä tukka hulmuten karauttaneita kokeilijoita.

Väkijoukon pienimmät pääsivät oikeisiin hevostelutunnelmiin poniajelulla ja ritariratsastuksessa - vaikka omaa pientä viiriä heilutellen.

Orivesihän kutsuu jo nimellään erilaisiin hevostelutemppuihin ja kutsun kuuli Rohan Tallit. Totta ja tarua, ripaus historiaa ja rutkasti taitoa, uskallusta oli tälläkin kertaa vuorossa hevosturnajaisissa. Nyt kuulimme ja näimme miten ritarit ja ratsukot seikkailivat 1500- luvun puolivälin tunnelmissa. Ruhtinas Juhana 3. aikana oli levotonta, kahakat ja ryöstöretket pelottivat aatelisia ja rahvasta. Välillä oli juhlittava, ritareiden sotataidoissa kilpailtava.

Toisiaan vastaan tömistävät suuret hevoset ja uljaat urhot peitset tanassa. Siinä lensivät peitsen säleet, hiekka pöllysi ja kansa hurrasi. Tulen kauniit liekit valaisivat kenttää, tanssivat neitojen käsissä, mutta eivät pelottaneet hevosia.

Rahvas arvosti ritareiden taitoa, kaunis neito jakoi palkkioksi viirejä. Suurin palkinto lie neidon rakkaus - kuten niin usein muinoin ja iäti.

Aamun pilvet tummat

ymmärsivät kadota horisontiin.

Taivas sininen valutti iloaan

orivesiläisten päälle.

Yhteislaulut ja hierovat kädet

hernerokka ja arpaonnea

- ken teltalle rohkeni poiketa?

Poniajelulla suurta seikkailua

pienet viirit liehuivat. 

Ritarit urheat ja nopeat

vain voiton veivät:

hevoset suret

ja kumisi maa

tuli liekehti, tanssi

- neito ritarinsa sai!

Näin paljon hymyjä harvoin

nähty Yläkentällä. 

Meininkeissä mukana Mörri runosalkkuineen ja maskotteineen. Hän kuunteli runonpyytäjää ja hymyä vastaan raapusteli yllätysrunon. Yllä oleva tekele oli iltapäivän viimeinen, paikallisen tarinan tallentajan pyynnöstä. Jotain Elomeininkien tunnelmasta ehkä kynästä paperiin putosi?

Tämän muiston raapustaja ei palaa enää entiselleen. Hän kohtasi mustan kaunokaisen, Aletheian, sielukkaat silmät. Niissä välkähtivät koko avaruus, olemisen ydin ja lempeys.

Runoileva Oriveden ihminen kertoili tämän Elomeininkien jälkeisenä maanantaina omasta muististaan, kuulemastaan ja kokemastaan.

LÄMPÖISET ONNITTELUT, MODERNI JA VIRKEÄ 150 -VUOTIAS ORIVESI!


¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤

Mörri, kuvat ja pikaruno

  

Kirjoittamista ei tarvitse stressata

Kuin vuodessa on viikkoja 52, on harjoituksia 104 Niina Hakalahden kirjoitusoppaassa Syön aamupalaksi Eiffel-torneja. Kirjassa on selkeä, toistuva viikottainen  runko, joten esittelen tässä blogin kirjoitushetken mukaan Viikko 34 sisällön.

Harjoitus 67 ehdottaa valitsemaan jonkin esineen tai luonto-objektin. Sitä voi kuvata, mutta ei saa verrata mihinkään. Tästä kirjoitetaan noin viisi minuttia ja seuraavaksi kuvataan objektin kautta perheenjäseniä, lapsia tai jotakuta muuta. Näin vodaan liittää vaikka saarni ja äiti toisiinsa. Alkuperäinen tehtävä on sovellettu The Practice of Poetry- kirjan harjoituksesta.

Harjoituksessa 68 mietitään tilanteita, jossa puetaan ja riisutaan. Mitä muuta puetaan kuin vaatteita? Onko pukeminen myös yritys muuttaa/muuttua erilaiseksi, ottaa rooli? Tarkotus on kirjoittaa pukeutumia- tai riisuutuistarina. Tämä tehtävä on mukaeltu Heli Hulmin Saattaen vaihdettava- kirjassa olevasta tehtävästä.

Ajatuksia viikolle- otsakkeen alla  Hakalahti tuumiin miten kirjoittaja usein kiertelee ja kaartelee aiheensa ympärillä, joskus hyvinkin sattumanvaraisesti. Luonnoksia ja muistiinpanoja kertyy, kunnes aika on kypsä ja kokonainen runo tai kertomus syntyy.

Itselläni prosessi menee usein niin, että ensin kirjoitan, ja vasta myöhemmin ymmärrän, mistä olen kirjoittanut ja mihin osunut. Minun täytyy usein kirjoittaa ikään kuin itseltäni salaa. Jos alan miettiä liikaa, en pysty kirjoittamaan lainkaan.

Samalla Hakalahti tuo esille Rainer Maria Rilken, Natalie Goldbergin ja Siri Kolun kirjoitustapoja ja mietteitä.

Monissa viikottaisissa osioissa on myös sitaatti erikseen joltain kirjoittajalta, kirjailijalta.


Myönnän, että tämä selkeä opasmuoto toimii, jos on ongelmia kirjoittamisen aloittamisen kanssa, ei löydä mieleistänsä kirjoitusvirettä tai epäilee omia kykyjään ja itsekritiikki nousee liian korkealle. Näissä harjoituksissa on kirjoitustapahtumaa käsitelty monelta kantilta ja hyvinkin ymmärrettävässä muodossa. Ei tarvitse olla kokenut kirjoittaja päästäkseen harjoitusten maailmaan mukaan.

Parasta ovat kuitenkin vertaistuen tapaan toimivat muiden kirjoittajien ja kirjailijoiden OMAT ajatukset. Näin huomaa, että muutkin välillä kamppailevat, mutta myös iloitsevat, kirjoitusprossien kanssa.

Lopuksi on Lähdeluettelo: Kirjoittamiseen ja ajattelemiseen liittyvää kirjallisuutta, Kaunokirjallisuuta ja muita tekstissä mainittuja teoksia sekä Lehtiartikklit ja muut lähteet.

Itse haluan lopettaa kirjan esittelyn teoksessa olevan Lopuksi ja aluksi- aukeaman sanoilla, koska nähin kiteytyy jotain hienoa:

Joku sanoi joskus, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat vaikean mielihyvän hakemista. (Helppoa mielihyvää saa syömällä suklaata.) Kirjoittaminen itsessään on kuitenkin tärkeää. Kun istuu alas ja kirjoittaa postikortin jollekulle, maailma tulee vähän ehjemmäksi. Juha Hurme on sanonut kauniisti, että kirjoittaminen, vaikkapa pienen runonsäkeenkin, on maalman hapettamista.

Ilokseni voin kertoa vielä, että tämän Syön aamupalakseni Eiffel-torneja- teoksen harjoituksia on käytetty meidän Kirjoituspiiri Kyhertäjien tapaamisissakin. Toimivat hyvin ryhmässä: osoittaa harjoitusten käytännönläheisyyden.

Palkinnoksi kirjoitusurakan jälkeen  suosittelen Tomi Rantalan sarjakuvakirjaa Metsäläiset (Arktinen Banaani, 2019). Tämä sarjis on ensinnäkin mukavan kokoinen, aukeamalle on vain neljä kolmen kuvan strippiä ja sivumäärä 64. Näissä kuvissa on yhtensä kuusi päähenkilöä aina pareittain: Kivi ja Kuusi, Koivu ja Neiti Lampi sekä puut  Puolikuollut ja kaverinsa Tynkä-herra. Nämä parit sitten keskenään keskustelevat ytimekkäästi muutamilla sanoilla kuin vanhat parit nokitellen, viljellen ironiaa ja satiiria.  Puujalkavitsitkin saavat uuden ulottuvuuden ja syvällistäkin metsänmenon mietintää heiltä irtoaa. Heidän rauhallista elämäänsä häiritsevät tuulet, sateet, kuu, jänikset tai  joogaava luontoihminen.

Tässä sarjakuvakirjassa viehätti noiden humorististen sanailujen lisäksi tuo näennäinen yksinkertaisuus kuvissa. Vaikka tapahtumia on vähän ja paikat eivät vaihdu, niin tuo mustavakoinen väritys ja vahva piirrosviiva saavat silmäilemään jokaista kuvaa ja pysähtymään ajatuksella tekstiin (eivät ole puhekuplissa). Sympaattinen sarjakuvakirja, joka ei vanhene katselukerroista!


Näin tuli luettua ja esiteltyä muiden tekemää kirjallisuutta. Oma kuhiseva pää tarvitsee pienen tauon, jotta saan aivosoluni oikeille asetuksille lauantaita 24.8.2019 varten. Silloin on täällä Orivedellä kaupungin juhlavuoden kunniaksi isot Elomeiningit ja upea Rohan tallit tulee hevosineen turnajaisnäytöksen esittämään. Lupauduin runosalkun ja maskottieni kanssa raapustella pop up- runoja siinä ohessa.

Kaikkea virkistävää kaikille ja nautitaan elosalamoista, Mörri Seppälä

+ + + + + + + +   + + + + + +  + + + + + +


Hakalahti Niina, Syön aamupalaksi Eiffel-torneja (Karisto Oy, 2018)

www.niinahakalahti.fi