Näitkö minut? Todella?

 

Jään jokaisen lukukerran aluksi kiinni Eija Tammiston runokokoelman Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta kansiin. Ensinnäkin kokoelman nimi on kaunein, mihin olen pitkään aikaan törmännyt kirjassa! Nuo kuusi sanaa lupaavat kaikenlaista ja antavat mielikuvituksen liitää ympäriinsä. Kannen piirroksen "kuunaama" on verrannollinen kokoelman runojen sisään päin kääntyneeseen ja sulkeutuneeseen tunnelmaan.  Teos on ohut, noin 70 sivua, mutta todella vaikuttava jokaisella painetulla  rivillään.

Näissä lyhyissä runoissa Tammisto tuo esiin kipeitä kokemuksia lapsena olemisesta, äidin/vanhemman  hyväksynnän etsimisestä, sisaruksen kanssa olemisesta. Kaikki runot eivät aukene heti, mutta osa menee ihon alle kuin terävin lasinpala! Holtittomassa tuulessa- osion runo sivulla 13:

Valot taittavat suupielen varjon

hätäisen verukkeen

miksi on vaikea pitää kaulasta kädestä

edes hetki

rimpuilevasta

 

 

Runot ovat surullisen toteavia, eivät vaadi  ketään muuttumaan tai ottamaan osaa jo tapahtuneisiin kohtaamisiin tai tuleviin. Äiti näyttäytyy kaukaisena, mutta häntäkin voi ymmärtää. Omien vanhempien vanheneminen tekee kipeää, mutta sekin on kohdattava:

läsnä ja poissa:

sairaalan  rautasänky

tytär tai kaksi

vuosikymmeniä

yksi kauas kelluva uimapatja

kiireessä nenäliinoihin käärittyjä mandariineja 

 

Mandariinit ja uimapatjat tulevat vastaan muissakin koelman runoissa, niissä on vahva muistoihin liittyvä taso. Äidin ja tyttären lisäksi siskohahmo kulkee riveillä, hellästi kuvattuna, turvaa antavana.

Sitten nää työntäis sormet korviin ja tulis yö

mutta se olis kirkkaampi kuin aamu

eikä nää näkis enää leikkiä 

 

Kielellisenä ratkaisuna käyttää leikkiville lapsille tyypillistä muotoa tää tekis/nää tekis on mielestäni erittäin onnistunut. Näin lukija "vajoaa" nopeasti lapsenkaltaisemmaksi ja samaistuu runojen kuvaamiin hetkiin. Lapsi on voinut olla näkymätön ja aikuisena sitten etsii  omaa tapaansa olla, antaa ääriviivansa näkyä. Kokoelman päättää toiveikas ajatus: 

Hengitän tasaisesti lakaisematonta valoa

ei pakene enää karkaileva tyttö

mihin tahansa

laskee siirottavat lapaluut

 

Kokoelman osiolla on hienoja ja kuvaavia  nimiä, kuten Sisko on sana ja toinen, Kädet ovat kylmät tai lämpimät vaativat, Lapsi vedessä ja Läsnäolo äkkisyvää. Runot ovat puhekielen omaisia, mutta sisäistä puhetta vahvistavat joissakin runoissa kursiivilla painetut sanat ja rivit.

Tässä olisi tarinan alku

mistä mä alan, mihin lopun,

kun paha olo irtoaa susta, tartuttaa mut? 

 

Olen lukenut Tammiston Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta useamman kerran ja joka kerralla sieltä avautuu uutta. Osa runoista on todella niin teräviä, että lukeminen on lopetettava ja kirja suljettava hetkeksi! Ymmärrän toki, että kaikki lukevat ja kokevat tekstit omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan. Luulen, että moni nainen ainakin tunnistaa tuolta ylisukupolvisia kokemuksia, oman äitiytensä kipukohtia ja epävarmuuden tunteita vanhempana. Jokainen meistä on ollut pieni lapsi, joka hakee paikkaansa perheessään, suvussaan ja elämässä. 

Tämä ei ole lohduttava, positiivisia elämänohjeita pursuava kokoelma, vaan tutkimusmatka lapsuuden jättämiin tunnetiloihin. Kuten alussa totesin tämä on sisään päin katsova runoteos, joten tämä on lahjakirja ensisijaisesti itselle. Rauhassa tutkiskeltavaksi, omia muistoja ja tunteita seuraten...

1 + 1 + 1 + 1 + 1 

Toista ihmistä kohti kurottamista ja yksinäisyyden tunteita on myös Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta, potilas numero 43- teoksessa. Toki kirjasta välittyy Suomen historian vaiheita 1900-luvulla ja suomalaisen psykiatrisen hoidon kehitys, mutta Seilin saaren potilas numero 43 eli Saima Rahkonen tulee lihaksi ja vereksi arkistoista löytyneiden tietojen  sekä kuvitteellisen  ajatusmaailman kautta. 

Näistä kahdesta teoksesta jää alakuloinen tunne ja toisaalta luotto siihen, että löydämme niitä siltoja toistemme luo, jos todella haluamme!

Sydämelliset kiitokset tässä vaiheessa joulukuuta kuluneesta vuodesta Lukihäirikön lukijoille, tukijoille, kustantajille ja kirjailijoille, jotka olette mahdollistaneet nämä nojatuolimatkani maailmalle! Lukeminen ja ajattelu jatkuu - pieni tauko kuitenkin ennen tammikuuta (?). Sillalla sinua odottelee Mörri Seppälä

 

#############   ########

Tammisto Eija, Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta (2020, Enostone kustannus)

Niinikangas Katri, kannen sunnittelu ja kansikuva

Niinikangas Kalle, taitto

Arvostelukappale kustantajalta, ihastuneet kiitokset!

Heikkinen Susan, Pullopostia Seilin saarelta, potilas nro 43 (2020, SKS)

Tuominen Mika, kansi

Itkonen Markus/Tarsa Jaana, graafinen suunnittelu

Valokuvat Mörri Seppälä

Taustaääninä Cozy Winter Cabin Ambience Youtuben taajuudella

Aaveita Tampereella, hirviöitä terapiassa

 

Punatiilikaupunki koskien varrella. Teollisuuden ympärille kasvanut Suomen Manchester - tai miksei Suomen Dubai. Sillä kun on tapana laajeta pystysuorassa, huikeiden korkeiden rakennusten ja maanalaisten viritelmien muodossa. Suomen steampunk-pääkaupunki kaikessa (retro)futuristisuudessaan. Suuruudenhullu kaupunki, joka katsoo tulevaisuuteen, mutta kunniottaa samalla menneisyyttä. Kun mikään ei riitä. Nääs.

Tampereella on monta nimeä ja monet kasvot. Tämä kirja keskittyy niihin varjoisempiin. Vanhoihin ja uudenpiinkin aavetarinoihin, jotka elävät tornitalojen katveessa.

Näillä sanoilla alkaa Rimma Erkon ja Artemis Kelosaaren Aaveiden Tampere, kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta. Alkusanoissa kerrotaan myös Tampereen syntyhistoriasta ja sekä vuoden 1918 sisällissodan vaikutuksista juuri työläiskaupunkiin ja väestöön. Sisällissodan taistelut ovat jättäneet kolektiivisen jäljen myös kummitustarinoihin, koska monissa Tampereen paikoissa aaveena esintyy taisteluissa kaatunut sotias, "kapinassa mennyt". Toki romanttiset kartanot ovat saaneet omat tarinansa tragisten rakkaussuhteiden vuoksi.

Yksi päähenkilö kirjassa on siis kaupunki Tampere. Vaikka itse en enää sillä asu (varhaislapsuudessa kylläkin), niin oman hohtonsa aavetarinoihin tuo aidon muistikuvan luominen kuvatuista rakennuksista - tässä auttavat myös paikkojen esittelyteksti ja kansien mainio kartta.  Suvi Karin kuvitus on miellyttävällä tavalla hämyistä ja kollaasimaista. Oivaa paikallishistorian kertaamista!

Aaveiden Tampere esittelee kymmenen aavepaikkaa Tampereen keskustassa ja liepeillä. Finlayson & Amuri, Tullikamari, Tampereen teatteri, Kalevankankaan hautausmaa, Hatanpään kartano, Pispala ja Haiharan kartano, Ahlman, Pyynikki sekä Milavida ovat kertomusten mukaan niitä paikkoja, joissa hyvinkinkin monet ovat tavanneet olentoja, hahmoja "toisesta maailmasta" tai ainakin kuulleet kopinaa, ryminää ja löytäneet siirtyneitä tavaroita.

Tullikamarin tarinassa Kopisteleva kujeilija esitellään mm.  Valtteri:

Tullikamarin  tiloissa kuuluu kummittelevan ja kujeilevan 13-vuotiaan Valtterin henki, joka on yksi Tampereen tunnetuimpia kummituksia,eräänlainen paikallinen kuuluisuus... Valtteri on tullut kuuluisaksi kenties osittain traagisen taustansa ja nuoren ikänsä vuoksi. Hänen uskotaan olleen punaisten lapsisotilas, joka ammuttiin sodan loppupuolella Tullikamarin läheisyydessä. Tarina ei kerro, oliko kyseessä teloitus vai saiko hän surmansa taistelun luodeista.

 

Hatanpäälle sijoittuu tarina Kavaltajan kartano, jossa esiintyy onnettoman rakkauden tähden ryytyneitä vaeltajia. Yksi niistä on Valkea neito:

Valkoista pidetään puhtauden ja synnittömyyden värinä, mutta se liitetään usein myös kummituksiin kuolonkalpauden symbolina. On toki mahdollista, että neito kulkee edelleen hääpuvussaan ja siksi hahmo on näytytynyt valkoisena.

Valkean neidon on nähty liikkuvan erityisesti puistossa ja Kyynelten polulla, jonka sanotaan saaneen nimensäkin aaveen murheesta. Tiettävästi ylhäistä sukua olleen neidon kerrotaa hukkuneen tai hukuttautuneen Pyhäjärveen.  Mutta pitääkö pelkkä suru levottoman hengen puistossa?

 

Yllä olevassa esimerkissä löytyy myös viitteitä kansanperinteeseen ja kummitustarinoiden symboliikkaan. Yleissivistävää. Pidän myös kirjoitajien tavasta esittää hahmojen kohtaloista kysymysiä. Eihän oikeita ja varmoja vastauksia jo menneiden ihmisparkojen motiiveista saada selville. Aaveiden "kohtaamisilla" ei pelotella, vaan heihin suhtauduaan uteliaisuudella ja lämmöllä.

Aaveiden Tampere ei ole kauhukirjallisuutta, mutta luulenpa, että moni teoksen luettuaan katselee ja aistii herkemmin näitä Tampereen julkisia paikkoja. Tiedän jo yhden ystävän, joka uskaltautui kertomaan omasta oudosta kohtaamisestaan teatterilla...Tampereella...

Saattaa useamalla meistä olla kokemuksia jostain oudosta, järjen vastaisesta tapahtumasta. Ehkä tämä kirja rohkaisee kertomaan niistä - voivat ollakin osa paikkakunnan vanhoja "tuttuja kummituksia" retkillään.

Lopuksi on pakko kehua Haamu kustannuksen teosten ulkonäköön liittyvää tekemistä. Tämäkin on niin hyvin käteen sopivan kokoinen, kaunis "pehmeäpintainen kansi" ja paperinlaatu korkealuokkaista. Lahjakirjaksi tämäkin on erinomainen, ja yhden jo "tonttu paketoikin" Tampereen lähelle vietäväksi...

Kiitos kirjailijat Erkko ja Kelosaari mielikuvitusta kutittelevista tarinoista!

Lisäys: soisin näkeväni ja kuulevani aavetarinoita jossain muodossa Tampere Kultuuripääkaupunki 2026 - hankkeessa nyt tai juhlavuotena 2026. Onkohan suunnitelmissa? Ainesta olisi jo tämänkin kirjan pohjalta toisenlaiseen näkökulmaan teollisuuskaupunkiin.

Lukihäirikkö on nauttinut  muistakin Haamun aavetarinoista: 11.7.2019 on Aaveiden matkassa Suomenlahden molemmin puolin -otsikolla Aaveiden Pohjanmaa, Aaveiden kaupunki ja Aaveiden Eesti.

& & & &    & & & &    & & & &

Lisää outoja tarinoita. Jenny Jägerfeldin ja Mats Strandbergin Frankenstein terapiassa (2020, Like kustannus) on hykerryttävä "potilaskertomus" kirjallisuuden historian hirviöistä. Osa heistä on päätynyt nykyaikaan psykologin vastaanotolle kertomaan traumoistaan, lapsuudestaan ja vaikeuksistaan yhteiskunnissa.

Jos et innostu kauhukertomusten hahmoista sinänsä, niin unohda ne ja lue psykologin tekemät videoitujen istuntojen kirjaamiset, omat henkilökohtaiset mietteet, sähköpostit esimiehelle,  lehtileikkeet tai lähteiden kopiot aitoina psykologisina todisteina. Kirja on niin taidokkaasti kehitelty moneen tasoon, että selväksi tulee, kuinka ihminen on lopulta samankaltainen katsomatta historiallisia aikakausia tai sisäisiä ristiriitoja! Salaviisas kirja, sanoisin.

Toivon, että tämä kirjaa saa paljon lukijoita, vaikka kirjan nimi ja ulkoasu saattavat karkoittaa monia (aikuisia)  lukijoita!

Tähän loppuun on hyvä mainita vielä  Matti Järvisen toimittamat kaksi kirjaa, jotka tuottivat hykerryttävän lukukokemuksen kuluneella viikolla. Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia (2018, Nysalor-kustannus) esittelee nokkelan salapoliisin, joka ratkoo arvoituksia 1900-luvun alun Britanniassa. Musta kissa ja muita kertomuksia eläimistä ja ihmisistä (2019, Nysalor-kustannus) sisältää 16 kertomusta ihmisten ja eläinten välisistä kohtaamisista.

Virkistyneenä jälleen vähän vinksahtaneista tarinoista on hyvä hidastaa vauhtia ja vähäksi aikaa uppoutua muihin harrastuksiin. Kirjakasassani tosin odottavat pari runokirjaa ja dekkari - ainakin. Ehtivätkö joulukuun puolella Lukihäirikköön? 

Nautitaan joulun ajan taiasta ja pysytään omilla tolpilla - varotaan liukkailla! Terveisin Mörri Seppälä hartiaseutu arkana kaatumisesta kotipihalla.

PS. Lukihäiriöinen sai tuta kuinka monella eri tavalla voikaan kirjoittaa sana tampere useissa sijamuodoissa. Uskomatonta!

& & & &    & & & &    & & & &

Erkko Rimma & Kelosaari Artemis, Aaveiden Tampere, Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta (2020, Haamu)

Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu

Huuhuu huimat kiitokset Haamulle arvostelukappaleesta!

Jägerfeld Johanna & Strandberg Mats, Frankenstein terapissa, kauhuklassikot psykologilla (2020, Like kustannus) 

Niitepõld Sirje, suomennos

Valokuvat Mörri Seppälä

Runoja mieheltä miehille

 

Tapani Kinnunen on ehtinyt kirjoittaa ja julkaista jo kymmenen runokokoelmaa (vuosina 1994 - 2020) sekä  neljä omaelämänkerrallista romaania. Täten Kinnusta voi sanoa tuotteliaaksi kirjailijaksi ja hän onkin Turun seudulla tunnettu ja palkittu mm. Varsinais-Suomen taidepalkinnolla v 2016.

Maitoa ja alkoholia on Kinnusen viimeisin runokokoelma. Kokoelmassa kuuluu vahvasti miehinen ääni, joka kertoo kuinka on istuttu lämpimässä lomakohteessa, sen kahviloissa ja baareissa. Huomion saavat torakat, NATO ja sotilaat, kuten myös suomalaiset, jotka haluavat omia tuttuja ruokiaan mutustaa ulkomaillakin.  

ASEMA

Puku

pakattu

matkalaukkuun.

Tuoppi

pöydässä,

iltapäivälehti

auki,

juna

lähtee

tunnin

kuluttua.

Tämä

hetki

on 

runo. 

 

 Politiikka ja työttömien aktivoiminen, kuolema ja ruumisarkku, vanha linnakundi ja  tärisevä mies kuuluvat kuvastoon. Välillä rakastellaan naista rajusti kuin Jimi Hendrixin käsillä.  Markku Into, Eagles, Brian Jones, Mick Jagger ja Ludvig van Beethoven saavat omat hetkensä. 

PELKO

sinkku pyörii levylautasella

kuin maapallo radallaan

pelottaa vain että joku dorka

vetää töpselin irti seinästä

juuri kun kertosäkeen vetävyys

on tarttunut minunkin kaaliin 

Maitoa ja alkoholia on runokieleltään puheenomaista, kuin kahvilan vieruspöytään jaaraamista. Luulen, että tämän kokoelman teksit pitäisi kuulla itsensä Tapani Kinnusen lukemana/esittämänä.  Silloin sanat saisivat ympärilleen sävyjä, kuten huumoria, itseironiaa, sarkasmia ja vimmaa tai kaihoa. Näin keski-ikäisenä naislukijana en saanut paperille painetuista riveistä oikein "uutta irti". Ei tullut yllätyksiä, vaikka joka sivulla sellaista toivoin. Ehkä olen ollut väärässä paikassa väärään aikaan? Teoksen jälkisanoissa kun on:

Nyt on julkaistu toistakymmentä runoteosta sekä neljä romaania. Voi sanoa, että raskaat ovat laulujen lunnaat - mutta kyllä se matka, hitto vieköön, on kannattanut!

Kohdeyleisö tämän kaltaisille runoille löytyy ehkä pieniltä klubeilta, toreilta ja saunailloista. Laita Maitoa ja alkoholia kaverille pikkujoulupakettiin? 

Eletään varovaisesti nyt pikkujouluaikana, että ollaan tolpillamme isomman joulun aikana? Pohjanmaan kautta, Mörri Seppälä

- # - # - # - # - # -

Kinnunen Tapani, Maitoa ja alkoholia (2010, Enostone kustannus)

Juntunen Juha, kannet

Järvinen Riikka, kannen kuva

Niinikangas Katri, taitto

Arvostelukappale kustantajalta - kiitokset!

Sirkusresidenssin demo Kampuksella, osa 3

 

Onni Toivonen ja Merri Heikkilä tennispalloineen

Lähden purkamaan katselijan, kokijan mietteitä sirkusresidenssin demosta Oriveden Kampuksella kiitoksilla. Marraskuun 13. päivän iltana oli jälleen demoesitys Klemettisalin vanhalla näyttämöllä, eikä esityksen valokuvaaminen ollut suotavaa. Nuua companyn ohjaaja Olli Vuorinen ystävällisesti lupasi jälkikäteen lähettää kuvia ja infoa sähköpostiin. Erinomaista asikaspalvelua! Ja nuo kuvat ovat niin taidokkaita ja hyvälaatuisia, että niitä kehtaa katsella monta kertaa! Infopaketista keräsin tähän myös joitain faktoja. Lämmin kiitos Olli Vuoriselle!

Nuua company on nykysirkus- ja visuaalisen teatterin ryhmä, joka yhdistelee esityksiinsä  jongleerausta esineteatterina, kehon ja esineiden liikkeitä ja sirkustaitojen teatraalista ilmaisukykyä mausteinaan musiikki ja valaistus.

Elämän absurdius ja merkilliset arvomaailmat kiehtovat tekijöitä. Meanwhile- teeman vuoksi nytkin katsojien puhelimet olivat suljettuja, jotta katsojat edes hetkeksi irrottautuisivat puhelimistaan ja keskittyisivät välillä johonkin muuhun, olisivat läsnä.

Residenssiaikansa tuotoksen meille esittelivät Onni Toivonen ja Merri Heikkilä taustallaan Konsta Leinosen msiikillinen visio. 

Toivonen ja Heikkilä alottivat hämmentävän esityksensä frisbeekiekkojen ja tavallisten toimistotuolien kanssa liikehtimällä.. Mukaan lavalle ilmestyivät pitkät (vähintään 2 metriset ?) laudat. Niitä voi ilmeisesti hyvinkin tasapainoitella selässä, otsalla miten päin vaan! Oli vaikuttavan näköistä, kun Toivonen riisui teepaitansa pitkä lauta otsallaan (lappellaan totta kai). Hän tanssi laudan kanssa!

Tennispalloja voi suunnata syöttöautomaatin avulla kohti tuolia, kaveriaan ja lautaa. Niistä pallot kimpoilivat tarkasti maaleihinsa ja tennispaloilla voi "haaveilla". Haavit ja esiintyjät olivat välillä sellaisessa kierteessä keskenään, ettei enää erottanut kenen käsi ja jalka oli missäkin kohtaa. Ehkä tähän vaikutti se, etten ollut aivan keskellä esiintymispistettä ja sivummalle kehojen kieli näyttäytyi  eri kulmasta? Tämä ei kuitenkaan haitannut katselukokemusta sinänsä.

Pidin kovasti Toivosen ja Heikkilän ohjelmanumeron energiasta. Ei mitään hössäämistä, mutta esitys oli erittäin fyysinen ja liikettä tapahtui koko ajan. Siirtymät "välineistä toisiin" sujuivat jouhevasti ja selvästi aisti, että lavalla oli kaksi yksilöä yhdessä. Itse en ainakaan  huomannut merkkiäkään mahdollisesta esiintymisjännityksestä, niin rennolta toiminta "lavalla" näytti.

Lopuksi Olli Vuorinen kertoili enemmän demon syntyvaiheista. Alussa voidaan miettiä tematiikkaa ja ne kumpuavat usein miten tekijöiden sisältä. Sitten kokeillaan dramaturgiaa ja "jätetään turha tekeminen". Visuaalisen puolen miettiminen tulee myöhemmin, mutta ääni- sekä valomaailma ovat mukana alusta alkaen. 

Lisätietoa Nuua companysta löytyy mm. täältä: https://cienuua.com/

Upeat valokuvat Jouni Ihalainen.

Merri ja Onni pitkine raakalautoineen

Siinä missä ihailin Toivosen ja Heikkilän taituruutta välineiden kanssa, niin samalla kadehdin sitä enegian määrää ja luontevuutta. Mistä omaan esillä oloonsa saisi jonkilaista voimaa ja terävyyttä? Toki runojen lukeminen ääneen/esittäminen on erilainen tilanne lähtökohtaisesti, mutta jotain tunteenpaloa tai vahvuutta omaan ilmaisuun kaipaan. Tai tilannetta, jossa saisi vähän kokeilla "barrikaadeilla huutamista" silmät hehkuen... Ehkä senkin aika vielä tulee?  Naiskuoro Huutajat - täällä olisi yksi ehdokas!

Tämä teksti on aika kalpea tulkinta siitä, mitä sirkusresidenssien demoja katsellessa olen kokenut. Mutta kaikkeahan ei voi, eikä edes kannata, sanoittaa! Olen päässyt kokeilemaan sirkustaiteen ja sanataiteen yhteensovittamista Orivedellä. Jönklööri Kalla pyysi minua harjoituksiin lukemaan runoja (omiani kaiken lisäksi) ja etsimään taustalle sopivaa musiikkia. Tämä on ollut hieno, opettavainen ja erittäin ispiroiva matka loka- marraskuussa! Duo Jönklööri Kalla & Eloisa olisi voinut jo kokeilla esiintymistä, mutta koronatilanteen vuoksi ensisesityksemme siirtyy ja sen myötä ehkä musiikki vaihtuu yms. Takuulla kirjoittelen tästäkin vielä lisää!

Seuraavaksi varmaan kirjaan tutustuminen, joten sanojen joukossa tanssitaan.

 * * * TERVEYTTÄ JA JAKSAMISTA TUMMINAKIN PÄIVINÄ! * * *

Toivottelee Mörri Seppälä, Orivesi

Tässä vielä ehdotus katseltavaksi: valokeilataituri Kanerva Keskisen kesäinen video: https://www.youtube.com/watch?v=OerjtIjL0No

Linkki ei tuosta aukea - blogger on erittäin hankalalla päällä tänään! Mutta Kanerva Keskinen oli osa Oriveden juhlavuoden Kirjoituskilpailun palkintojenjakotilaisuutta Oriveden kaupunginkirjastolla 24.10.2019. Sekin on jäänyt mieleen hienona ohjelmanumerona!

Thule ja Siperian tuulet

 

Kun ei ole enää kiire minnekään, eikä mistään pois. Voi miettiä, muistella ja kaihota. Kerrata historiaa, verrata maita. Tällainen sees tunnelma vallitsee mielestäni Ville Hyvösen Thule, pieniä runoja armastuksesta- runokokoelmassa. Thule on Itämeri trilogian kolmas teos ja uteliaisuus kahteen aikaisempaan heräsi. Karsikkopuu on vuodelta 2011 ja Sotaraamattu 2014.

MENNEISYYTENI

Älä murehdi hänestä. Hän on minun Inkerinmaani, sinä olet Vienan illat. 

Hän on Leningrad, sinä kanavat ja sillat.

 

Yllä olevassa runossa tulee esiin kokoelman yksi tunnuspiirre: paikoilla ja paikannimillä on on iso osuus runoissa. Loppusoinnut tekevät tästä runosta kevyen, muuten niitä on vähemmän, useimmat runot ovat nykyrunouden lailla ajatusketjuja.

Slaavilainen melankolinen (oma kokemus) pohjavire tulee maiseman kuvauksista ja kokoelman osioiden nimistä: Tule Ultima Thule, Rasvatyyni, Rohkem, Taigan runot ja lopussa oleva yksittäinen pitkä vuodatus Sosnovyi Bor. Kokoelmassa on kaikuja vieraantuneisuudesta, taisteluista, köyhyydestä ja rakkaudesta.

* ohjuspatterin

tykin edessä

perhonen

 

vilkutat sille

pyykkinarun

takaa 

* 

Lukijan eteen ilmestyy ruohotasankoa, viinapulloja, leikkiviä lapsia ja kirkas auringonvalo. Runojen kertojan  ääni on miehen, joka katselee maailmaa ympärillään ja havainnoi ajankulumista ja ihmissuhteita: 

* ruohotasanko

on täyttynyt

autonrenkaista, ja sitten

on valkoinen laiva

 

poikani on kaunis,

meri heittää heinää hänen kasvoilleen 

* 

 

Thulen aloittaa mielenkiintoinen Tule Ultima Thule-osio, jossa on kaksitoista runoa "sekaisin"  suomeksi  ja viroksi. Toimiva kielellinen ratkaisu, vaikka ensimmäinen reaktio oli hämmennys - miksen ymmärrä "mitään"? Rauhallisesti lukien pääsi lukihäiriöinenkin runoihin mukaan. Tässä yksi mutusteltavaksi:

VIRU VIPASSANA

öösel teen

söögisäkist

kengät

itselleni

 

sinun ees

ma nousen ja

ma tõusen 

Thule sopii mielestäni rauhallisiin hetkiin selailukirjaksi: runo sieltä, toinen täältä. Tieto siitä, että juuri tämä on trilogian päätöskokoelma aiheuttaa kieltämättä odottavan olotilan:  seisoo matkalaukkuineen pääteasemalla ja vähän ihmettelee miksi on siellä. Joten on tutustuttava Karsikkopuuhun ja Sotaraamattuun (lähtöpysäkkiin ja väliseisakkeeseen).

Voisin kuvitella muutaman hennoilla viivoilla piirretyn mustavalkoisen kuvan kokoelman sivuille. Runoissa on sellaista (hyvällä tavalla) pysähtynyttä tunnelmaa, että kuvia alkoi syntymään omassa päässä. Tämä on mielestäni aina hyvä asia!

Kirjan kansi on kaunis, siniset sävyt tuovat mieleen jään, meren ja jäät merellä, äärellä.

* 

en voinut nukkua

ikävä puhui

kuin venäläinen radio 

 

* * * 

 

 

Thulen tunnelmiin osui erittäin hyvin Helsingin Sanomien  toimittajan Jussi Konttisen esitys Oriveden kaupunginkirjastolla keskiviikkona 11.11.2020. Selkeästi ja huumorilla höystettynä Konttinen kertoili perheensä elämästä Siperiassa, Jakutanin niemimaalla.

Kulttuurellisten erojen ja yhtäläisyyksien lisäksi hän kertoili Siperian elinkeinoista ja talouspolitiikasta, luonnosta ja mannermaisesta ilmastosta. Surullista oli kuulla, kuinka Siperian ja pohjoisen merenkin alla oleva ikirouta on alkanut sulaa ja millaiset vaikutukset sillä onkaan.

Näistä kokemuksistaan Siperiassa Konttinen on kirjoitellut Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen ja kirjaaan Siperia, suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa (2019, HK Kirjat). Valitettavasti en vielä ole päässyt teosta lukemaan.

Tarinoiden ohessa saimme kuulla äänitettynä munniharpun (märistysrauta, pikkuliru) soittoa. Se on pieni kielisoitin, jota soitetaan näppäilemällä suun edessä. Innostuin kuuntelemaaan moneen kertaan tätä Youtubessa: Jew's Harp, Listen and you will hear it: Valentinas & Viaceslavas at TEDxVilnius. Hauskoja soittajia!

Sielunmaiseman voi löytää runosta, polun varrelta  tai sävelten kuvioista. Näitä mietin lumen leijaillessa pihaan ja sen puita koristelemaan. 

Joulu jotenkin kuiskii korviin taikojaan, Mörri Seppälä

~~~~ ~~~~ ~~~~ ~~~~

Hytönen Ville, Thule: pieniä runoja armastuksesta (2020, Enostone)

Hytönen Ville, graafinen suunnittelu

Arvostelukappale kustantajalta. Tuulessa soivat kiitokset!

Valokuvat Mörri Seppälä

Ilkka Auerin Domowik ja Noidankiro

"Jo nyt hän tunsi houkutusta  tienoota ja valtavaa laivaa kohtaan. Näkymä oli kaiken kaikkiaan satumaisin ja uskomattomin, mitä Vilma kuuna päivänä oli todistanut edes unissaan. Jollain salaperäisellä tavalla se koski hetki hetkeltä enemmän johonkin Vilman sisällä viipyvään lapsenomaisuuteen. Se lumosi hänet ja houkutteli luokseen."Nuo rivit löytyvät Ilkka Auerin Noidankiro- kirjan sivuilta ja mielestäni ne johdattelevat hyvin näiden kahden kirjan lukukokemukseen. Heitä kaikki arkiajattelu hetkeksi ja uskaltaudu outojen hahmojen ja tapahtumien valtaan!Domowik aloittaa nuoren tytön, Vilman, seikkailut uudessa pihapiirissä ja sen naapurustossa. Vilma perii oudolta sedältään Hästebäckin kartanon lähellä Raaseporin linnaa. Mutta kaikki ei olekaan aivan tavallista: kartanon vintillä hiippailee outoa väkeä ja aave naisen hahmossa ilmestyy Vilman eteen - aikuiset eivät "näe" mitään, eivätkä he ymmärrä mitä kaikkea Vilma joutuukaan tekemään puolustaessaan uutta kotiaan ja perhettään.

Hetken hiljaisuusen jälkeen varjoista kömpi noin kolmikymmensenttinen, lyhythiuksista ja tuuheaviiksistä miestä muistuttava karvainen olento. Pöytälampun sammaleenvihreä valo kimalsi sen mustissa karvoissa, harmaissa hiuksissa, hopeisissa viiksissä ja mustassa samettitakissa, johon se oli pukeutunut. Sen toisessa kädessä oli sen kokoon nähden liian suuri piippu ja sen silmät olivat suhteettoman suuret ja pikimustat, mutta valon ottaessa niihin ne kuulsivat kuin syvät, sammalpohjaiset lammikot.

 

Näin esiteltiin kirjan Domowik, joka auttaa Vilmaa selvittämään sukunsa menneisyyttä ja kahden maailman välisiä suhteita. Ylismaa ja Alismaa voivat elää päällekkäin, mutta niiden välisiä portteja on Vilman valvottava.

Noidankirossa Vilma ja ystävänsä (Aatos, Armas, Enni ja Marja) harjoittelevat roolejaan keskikesän juhlan suureen turnajaistapahtumaan Raaseporin linnassa ja samalla he joutuvat puolustamaan maan päällistä maailmaa ja Alismaata tuntematonta suurta vaaraa vastaan. 

Ja Kirokorpi on yksi painajaisten tyyssijoista? Juuri niin. Sen kaltaisille paikoille on ominaista äärimmäisen synkkä tunnelma ja sattumanvaraiset, henkilökohtaisiin heikkouksiin reagoivat tapatumat sekä olennot, jotka syntyvät kunkin kulkijan omista painajaisista. Ne muuttavat myös muotoaan. Sinne saattaa eksyä hyvin helposti.

 

Mielenkiintoista oli lukea Noidankirossa myös kuuluisasta Agnes Af Forsellesin Kymnaasista, joka on tarkoitettu orvoille ja hyljeksityille tytöille. Tästä Auerin kirjasta kirjoitin Lukihäirikössä otsikolla Outoja tyttöjä ja naisia (pm 29.9.1019)

Domowikissa ja Noidankirossa on seikkailuja vihollisa vastaan ja tummempiakin sävyjä, mutta Ilkka Auer onnistuu pitämään tarinoiden pahuuden kuvaukset maltillisina. Jotenkin näitä kirjoja lukiessa ei edes huomaa lukevansa kirjaa, vaan on kuin yksi Vilman ystävistä mukana kartanolla, museossa tai Alismaassa.  Henkilö-/hahmokuvaukset sopivan syvällisiä näihin tarinoihin ja toki sisäkansien kartat auttavat lukijaa mieltämään tärkeiden paikkojen maantieteellistä suhdetta toisiinsa.

Suoran tekstin lisäksi kirjassa on kirjeitä menneisyydestä ja pätkiä esim. Vilman sedän kirjoittamista muistiinpanoista. Ne kuljettavat tarinaa eteenpäin  huomaamattomasti. 

Pidän myös noiden kolmen mainitun teoksen yhteneväisistä kansista. Kymnaasi, Domowik ja Noidankiro ovat samaa kokoa. Kansissa tekstit ovat sama tyylisillä fonteilla  ja etukansien kuvat ovat utuisia ja kiehtovia. Kansien materiaali on mattapintaista "samettimaista pahvia"  (anteeksi, en tiedä tämänkään oikeaa ilmaisua!), joka tuntuu mukavalta sormissa. Aisteille siis koettavaa - tästä tykkää   paperisen kirjan ikuinen fani.

Loppuun tohdin laittaa vielä pienen "oman jutun". Domowikissa Vilma seikkailee Mustassa sirkuksessa ja tapaa erilaisia sirkuslaisia. Johan minä tykkäsin! Omat sirkusharjoitukset ovat tuoneet paljon iloa ja uusia ajtuksia tämän marraskuun aikana...

Nainen kääntyi vielä ennen poistumistaan. "Minusta tuntuu, että tiemme tulevat vielä risteämään", nainen sanoi.

Näin salaperäisesti toivotti kaunis nuori nainen Agnes Af Forsellesin Kymnaasista Vilmalle. Voiko lukijakin jäädä odottamaan lisää tarinoita noita seuduilta? 

En paljasta enempää juonikuvioista  tai oudoista olioista, koska toivon sinun ottavan ITSE nämä kirjat lukuun ja nauttivan pehmeästä kauhusta realimaailman oloissa! 

Lukihäiriöni on jotenkin tänä syksynä ollut vilkkaampi kuin mielikuvitukseni, joten kirjoitusvirheitä taittaa yhä tektissä olla ja ajatuskatkoja korjaamisten jälkeen - tätä tämä välillä on.

Lukemisiin, Mörri Seppälä (hih, sirkustaiteen puolellekin keksin jo oman uuden nimen...)

Hyvä vai Paha puu?

%%%%%%%%%%

Auer Ilkka, Domowik (2018, Haamu Kustannus)

Auer Ilkka, kannen kuvat, kuvitus

Auer Ilkka, Noidankiro (2020, Haamu Kustannus)

Auer Ilkka, kannen kuvat, kuvitus

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitokset suuret!

Taustamusiikkina soljuva Cronicles of Narnia, Winter Woods music & ambience, youtubesta

Valokuvat Mörri Seppälä

Kielirunoja Bobbyssa ja Variksen soolossa

 

Punakantinen Bobby. Tämä runokuva- kokoelma on kuin ystävän ojentama hehkuva joulukukka keskellä harmainta räntäsadepäivää. Ihastuin niin tähän Bobbyyn, että haluankin sen esitellä ennen muita arvoisia kirjoja lukupinossani.

"Lasse kirjoitti runot sarjakuva mielessään ja Iina piirsi sen löyhän käsikirjoituksen pohjalta. Runot ja sarjakuva kertovat joko aivan tavallisen rakkaustarinan, tai sitten hyvin poikkeuksellisen" lukee takakannessa tekijöiden tervehdyksessä. Noista sanoista selviää kokoelman ydin eli teema.

Kokoelmassa ovat täydellisesti tasapainossa teksti ja piirroskuvat! Lasse Hauerwaasin runot ovat selkeitä, ytimekkäitä ja välimerkkejä on niukasti. Tunnelma on kauttaaltaan haikea. Kielikuvissa ovat lentokoneet, lentäminen ja lähteminen, triobiitit, ihmisenä olemisen vaikeus - menneen ajan tunnelmissa.

linnuntietä läpi sydämen

ohi lennät 

koskaan pysähtymättä 

ja verta näkemättä

through the heart as the crow flies

you pass

without ever stopping

or spotting the blood 

 

Suomenkielisinä runot toimivat hyvin ja niiden jälkeen Kasper Salosen englanninkieliset käännökset punaisella fontilla (hieno ratkaisu!) tuovat uuden ulottuvuuden teksteihin. Mielenkiintoista on omalla keskitason (?) englannin taidoilla verrata runoja toisiinsa ja palata miettien miten ne vastaavat toisiaan tai olisiko itse valinnut toisen sanan. Näin runot muodostavat eräänlaisen sanallisen palapelin tai sillan kahteen kieleen.

Iina Silventoinen on käyttänyt piiroksissaan vahvaa viivaa ja kuvat on selkeitä, tyyliteltyjä - sarjakuvamaisia ja mieleeni jotenkin tulevat Tintti- kirjat... Kuvien värimaailma on valkoinen-musta-oranssi-punainen ja tämä sopii mainiosti runojen punaiseen fonttiväriin. Nautin myös kuvien vaihtelevista perspektiiveistä ja mittakaavoista, eri kuvakulmista. Kuvien hahmojen tai kohteiden liikkeet välittyvät hienosti.

 Tällä valokuvalla yritän edes jotenkin havainnollistaa runojen ja kuvan vaikutusta aukeamalla, runot menevät näin:

tulevaisuus muuttaa menneisyyden unelmat painajaisiksi

sukulaiset kuolevat, ystävät sairastuvat, ihailu muuttuu inhoksi

ja rakkaus vaeltaa sydämestä toiseen

kuin aavelentäjä joka ei koskaan laskeudu

muuta kuin tankkaamaan polttoainetta

 

the future changes the drama of the past into nightmare

relatives dies, friends fall ill, admiration turns into loathing

and love travels from heart to hert

like a ghost pilot who never lands

except to fill the tank 

 

Kirjan takakannessa tekijät  kertovat, että "lajissaan tämä teos ei ole ensimmäinen, mutta toisaalta mitään aivan tämän kaltaista ei ole myöskään toista" ja siksi toivonkin Bobbyn päätyvän sellaisten lukijoiden käsiin, jotka nauttivat ns poikkitaiteellisista jutuista eli taiteen lajeja yhdistävistä teoksista!

 Koska runojen kieli on helposti avautuvaa ja samalla sivulla valmiina käännöskin, niin toivoisin juuri tämän kirjan löytävän lukijoita ns tottuneiden runonlukijoden lisäksi muistakin. Anna tämä lahjaksi nuorelle, joka karttaa runoutta. Ojenna tämä aloittelevalle piirtäjälle. Vinkkaa tästä jotain muuta kuin suomea ensimmäisenä kielenään puhuvalle ja lukevalle. 

Tai ota Bobby omaan käyttöön ja tee siitä oman näköisesi. Laita sivujen väliin muistoksi (vanhanaikaisia paperisia) junalippuja, näytelmän käsiohjelma, oman runo ruttuisella kauppalapulla, kesän kaunein orvokki kuivattuna. Bobby on enemmän kuin runokirja - käytä ja täytä sitä lisää?

Usein runokirjoista kirjottaessani epäilen paljastavani liikaa teoksista, joten nyt salamyhkäisesti työnnän Bobbya selästä kohti lukijaa: 

(...) what they really want upside down is the whole world

 

 

 

 

Toinen mielikuvistusta ja kielitaitoa rikastuttava pieni runokirja on Variksen soolo. Sen haikut ovat Rea Lehtosen ja Kiti Saarisen käsialaa. Kiti on myös valokuvannut teoksen kuvat ja hauskat sekä herkät akvarellimaalaukset ovat Ina Jaakkolan 

Haikut on englanniksi kääntänyt Donald Adamson. Kaikki runot eivät kuulemma suostuneet kääntymään toiselle kielelle ja toisinaan käännöksestä syntyikin oma itsenäinen runo. Näitäkin on hauska mietiä kirjasta nauttiessa.

 

Koska haikut ovat lyhyitä, niin yhdelle aukeamalle mahtuu useita haikuja (molemmat kieliversiot lähekkäin) ja kaksikin kuvaa. Haiku voi leijailla valokuvankin päällä maisemassa...kaunista!

Muistutan vielä, että haiga on japanilainen taidemuoto, joka pyrkii yhdistämään haikurunoutta ja kuvaa. Kuvat voivat olla siveltimellä piirrettyjä ja digikuviakin nykyaikana.

 

Lukihäirikkö nauttii lämpimästä kielikylvystä vielä hetken aikaa - ennen tummempia tarinoita ja hyisiä tunnelmia. Marraskuussa ehtii vielä lueskella monta kirjaa? Voikaa hyvin, Mörri Seppälä

 

= = / / / = = / / / = = 

Bobby (2020, Enostone)
Hauerwaas Lasse, runot
Salonen Kasper, runojen käännös englanniksi
Silventoinen Iina, kuvitus ja taitto
Söderlund Henry, takakannen kuva

Arvostelukappale kustantajalta, lämpimät kiitokset Enostone!

Variksen soolo, haikua ja haigaa (2020, Kirjaksi.net)
Lehtonen Rea ja Saarinen Kiti, haikut
Adamson David ja Lehtonen Rea, runojen käännös englanniksi
Saarinen Kiti, valokuvat
Jaakkola Ina, akvarellisarja

Kirja runonlausuntaryhmämme Tertulta - tiesi kuka ihastuu teokseen!

Valokuvat Mörri Seppälä

Taustamusiikkina Musica Etnica Bellissima, Musica Celtica Rilassante Romantiva e Triste