Tarkista Alibisi matkalla Aregemiaan

 

Jo olikin aika tutustua turkulaisen Mika Kivelän tuotantoon, koska häneltä ilmestyi jo 12. runokokoelma. Räkäkännirakkautta- teos voitti Image-lehden ja Books on Demand Finlandin Indie Book Awards 2015- kilpailun. 

Alibi (Enostone, 2021) sisältää 54 sivun verran suorasanaista nykyrunoutta, jossa ei kaunistella tai peitellä miehistä kovaa maailmaa ja alamaailmaa. Väkivalta, aggressiot, päihteet, musertava yksinäisyys ja vieraantuneisuus iskevät silmille. Teoksessa on raakuutta, rosoa, voimaa ja vetoa. Sekä aiheiden, että sanojen seassa. Mustaa huumoriakin löytyy:

MISSISSIPPI

Päivät pitkiä

kuin hampaat 

suistomaan alligaattoreilla.

Olen nähnyt niitä

leffoissa,

dokkareissa,

täyden unissa.

Krokotiili on nynny.

Se ottaa turpiin Tarzanilta,

myy häntänsä halvalla

Lacosten kuteisiin.

Mississipin alligaattorille

ei vittuilla.

Se lymyilee rämeillä,

joissa soi Lynyrd Skynyrd

ja paistaa verenpunainen

kuu. 

Alibin useimmat runot ovat vajaan sivun mittaisia ajatusjuoksuja. Muutama lyhyempikin runo iskee, ja tässä vihje kansikuvaan: 

KALLOJA JA KAASUNAAMAREITA

Tunnen kimman, joka kerää 

kalloja ja kaasunaamareita.

Vein lahjaksi Suomen armeijan nassen.

Joimme teetä itämaiseen tapaan.

Rapsutin sen mirriä

ja katselin kolkkoja

tyhjiä silmäkuoppia

hyllyn reunalla. 

 

Kokoelman kannesta mietin  tosin, että sisältö itsessään on niin voimakasta, että hivenen hillitympikin tekstin fontti tai tausta olisi toiminut "sisäänheittäjänä".  Alibi ei kuitenkaan ole kauhurunoteos.

 Alibia voi selailla yksin yksi  runo kerrallaan, mutta jotenkin omissa korvissa kuulen lakonisen miesäänen lukevan näitä ääneen jossain illanistujaisissa. Teos aiheuttaa kyllä monia ajatuksenjuoksuja ja antaa puheenaiheita!

Runoilija aina ilahtuu muiden runoilukokemuksista, joten vielä pätkä ajatuksenvirrasta:

(...) juhannuksena hankin kinkun ja vedänkin vissyä

perjantai sadattelen arjen loppumista

ja odotan maanantaipullon korkkaamista

en käytä isoja kirjaimia, luovun pisteistä

pilkkuja kyllä kylvän 

             

 Lueskelin kirjallisuus-ja kulttuurilehti Säröä, numeroita 42 ja 43-44. Erittäin mielenkiintoisia artikkeleita ja runoja, novelleja, arvosteluita  yms.

 Tuossa nro 42 pääkirjoituksessa Mark Mallon muistelee ystäväänsä, Oriveden Opiston pitkäaikaista kirjoittajakoulutuksen vetäjää Reijo Virtasta. Reijo oli monelle kirjoittamisesta innostuneelle tuki ja innokas keskustelija. Oli ilo hänet tuntea.

Sattuipa samassa pinossa olemaan myös Mark Mallonin esikoiskokoelma Aregemia (2010, Tammi). Teoksen aloittaa tietoiskumainen selostus Aragemiasta (Aregemian liitto), joka sijaitsee Atlantissa Norjanmerellä. Vuoristoisen saariryhmän ominaispiirteenä ovat laajat kasvihuoneverkostot ja luolastot, jossa nykyään on sotilasteollisuutta, mutta menneinä vuosikymmeninä lasten kasvatusleirejä.

Valtion asukkaita piinaa tauti, joka ilmenee mm. mielenterveyshäiriöinä ja epileptisinä tiedottomuuskohtauksina.

Tämä alkuasetelma kestää vain hetken, sillä proosarunoihin ilmestyy viittauksia (liian) kirkkaaseen valoon ja varjoihin, tarkkaileviin katseisiin ja aikaan.

(...) Tarkkailet ajan etenemistä

silmääkään  räväyttämättä

kokonaisen tunnin

ja näet rikkinäisiä syy-seuraus-suhteita

ja huomaat että todellisuus on epäsymmetrinen,

siksi että vastasyntyneitä kastetaan

talojen vierustoissa

ja  peitetään heinällä ja lumella

kasvoja lukuunottamatta

Aika etenee lapsi lapselta,

kuuluu sanonta valtiossa joka on abstrakti

koska siinä valtiossa noudatetaan samaa lakia joka

valtion synnytti. 

 

Mikään ei ole pysyvää, muutos on aina liikkeessä.  Onko Aregemia lopulta katsaus inhimillisiin toimiin ja tunteisiin, vaikka miljöö olisi erilainen, outo, keksitty?  Näennäisen juonen alla on aina dynamiikka, jonka rikkinäiset ihmiset synnyttävät? 

(...) ja mitä tapahtui eromme jälkeen

voisinko tuntea mitä tunsit kun istuit laiturilla

ennen kuin päätit laskea saapuvat aallot

jotka saapuivat uudelleen

ja laskit ne

samat aallot jotka taas saapuivat

ja laskit ne 

taas ja taas samat aallot

 

ja taas

ja taas 

mitä tunsit 

 

Tämä lainaus siksi, että noissa riveissä on jotain lohdullista, ja kielellistä meditatiivista rytmiä. Aregemia haastaa lukijansa: pitää irroittautua arjen raameista ja antaa rivien viedä tuulen lailla. Kertakäyttörunoutta tämä ei ole, joten useampaan kertaan kannattaa matkusta näille saarille.

Alitajunta vetää joitain yhtäläisyyksiä Aregemiasta Ville Hytösen Thuleen (Lukihäirikkö Thule ja Siperian tuulet, 20.11.2020) sekä oudosti Antti Salmisen Lomonosovin moottoriin (v 2014). Kannattaa nekin lukea!

Antaa runojen potkia, väistää, keinuttaa, inhottaa tai tökkiä! Antoisia lukutuokioita ja ajatusmyllerryksiä, Mörri Seppälä

 

/////// *******///////******//////

Kivelä Mika, Alibi (2021, Enostone)

Juntunen Juho, kansi

Niinikangas Katri, taitto

Mäki Kalevi, tekijän valokuva

Arvostelukappale kustantajalta, kiitos jälleen luottamuksesta!

Mallon Mark, Aregemia (2010, Tammi)

Lyytinen Laura, kansi

Lainattu lukuun Oriveden Kampuksen kirjahyllystä 

Kuvat Mörri (huono kuvanlaatu johtuu kamerani väsymisestä, vein sitä tämän kuvaussession jälkeen huoltoon... kunpa se vielä nuortuisi osien vaihdosta!)

Thule ja Siperian tuulet

 

Kun ei ole enää kiire minnekään, eikä mistään pois. Voi miettiä, muistella ja kaihota. Kerrata historiaa, verrata maita. Tällainen sees tunnelma vallitsee mielestäni Ville Hyvösen Thule, pieniä runoja armastuksesta- runokokoelmassa. Thule on Itämeri trilogian kolmas teos ja uteliaisuus kahteen aikaisempaan heräsi. Karsikkopuu on vuodelta 2011 ja Sotaraamattu 2014.

MENNEISYYTENI

Älä murehdi hänestä. Hän on minun Inkerinmaani, sinä olet Vienan illat. 

Hän on Leningrad, sinä kanavat ja sillat.

 

Yllä olevassa runossa tulee esiin kokoelman yksi tunnuspiirre: paikoilla ja paikannimillä on on iso osuus runoissa. Loppusoinnut tekevät tästä runosta kevyen, muuten niitä on vähemmän, useimmat runot ovat nykyrunouden lailla ajatusketjuja.

Slaavilainen melankolinen (oma kokemus) pohjavire tulee maiseman kuvauksista ja kokoelman osioiden nimistä: Tule Ultima Thule, Rasvatyyni, Rohkem, Taigan runot ja lopussa oleva yksittäinen pitkä vuodatus Sosnovyi Bor. Kokoelmassa on kaikuja vieraantuneisuudesta, taisteluista, köyhyydestä ja rakkaudesta.

* ohjuspatterin

tykin edessä

perhonen

 

vilkutat sille

pyykkinarun

takaa 

* 

Lukijan eteen ilmestyy ruohotasankoa, viinapulloja, leikkiviä lapsia ja kirkas auringonvalo. Runojen kertojan  ääni on miehen, joka katselee maailmaa ympärillään ja havainnoi ajankulumista ja ihmissuhteita: 

* ruohotasanko

on täyttynyt

autonrenkaista, ja sitten

on valkoinen laiva

 

poikani on kaunis,

meri heittää heinää hänen kasvoilleen 

* 

 

Thulen aloittaa mielenkiintoinen Tule Ultima Thule-osio, jossa on kaksitoista runoa "sekaisin"  suomeksi  ja viroksi. Toimiva kielellinen ratkaisu, vaikka ensimmäinen reaktio oli hämmennys - miksen ymmärrä "mitään"? Rauhallisesti lukien pääsi lukihäiriöinenkin runoihin mukaan. Tässä yksi mutusteltavaksi:

VIRU VIPASSANA

öösel teen

söögisäkist

kengät

itselleni

 

sinun ees

ma nousen ja

ma tõusen 

Thule sopii mielestäni rauhallisiin hetkiin selailukirjaksi: runo sieltä, toinen täältä. Tieto siitä, että juuri tämä on trilogian päätöskokoelma aiheuttaa kieltämättä odottavan olotilan:  seisoo matkalaukkuineen pääteasemalla ja vähän ihmettelee miksi on siellä. Joten on tutustuttava Karsikkopuuhun ja Sotaraamattuun (lähtöpysäkkiin ja väliseisakkeeseen).

Voisin kuvitella muutaman hennoilla viivoilla piirretyn mustavalkoisen kuvan kokoelman sivuille. Runoissa on sellaista (hyvällä tavalla) pysähtynyttä tunnelmaa, että kuvia alkoi syntymään omassa päässä. Tämä on mielestäni aina hyvä asia!

Kirjan kansi on kaunis, siniset sävyt tuovat mieleen jään, meren ja jäät merellä, äärellä.

* 

en voinut nukkua

ikävä puhui

kuin venäläinen radio 

 

* * * 

 

 

Thulen tunnelmiin osui erittäin hyvin Helsingin Sanomien  toimittajan Jussi Konttisen esitys Oriveden kaupunginkirjastolla keskiviikkona 11.11.2020. Selkeästi ja huumorilla höystettynä Konttinen kertoili perheensä elämästä Siperiassa, Jakutanin niemimaalla.

Kulttuurellisten erojen ja yhtäläisyyksien lisäksi hän kertoili Siperian elinkeinoista ja talouspolitiikasta, luonnosta ja mannermaisesta ilmastosta. Surullista oli kuulla, kuinka Siperian ja pohjoisen merenkin alla oleva ikirouta on alkanut sulaa ja millaiset vaikutukset sillä onkaan.

Näistä kokemuksistaan Siperiassa Konttinen on kirjoitellut Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen ja kirjaaan Siperia, suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa (2019, HK Kirjat). Valitettavasti en vielä ole päässyt teosta lukemaan.

Tarinoiden ohessa saimme kuulla äänitettynä munniharpun (märistysrauta, pikkuliru) soittoa. Se on pieni kielisoitin, jota soitetaan näppäilemällä suun edessä. Innostuin kuuntelemaaan moneen kertaan tätä Youtubessa: Jew's Harp, Listen and you will hear it: Valentinas & Viaceslavas at TEDxVilnius. Hauskoja soittajia!

Sielunmaiseman voi löytää runosta, polun varrelta  tai sävelten kuvioista. Näitä mietin lumen leijaillessa pihaan ja sen puita koristelemaan. 

Joulu jotenkin kuiskii korviin taikojaan, Mörri Seppälä

~~~~ ~~~~ ~~~~ ~~~~

Hytönen Ville, Thule: pieniä runoja armastuksesta (2020, Enostone)

Hytönen Ville, graafinen suunnittelu

Arvostelukappale kustantajalta. Tuulessa soivat kiitokset!

Valokuvat Mörri Seppälä

Aaveiden matkassa Suomenlahden molemmin puolin

Nyt on alitajunta saatettu herkkään ja säikkyyn tilaan! Näin voi käydä, kun lukee ahmien peräkkäin kolme erilaista aavetarina- kokoelmaa. Haamu Kustannus on julkaissut monta hienoa teosta kummituksista..

Aavetarinoita kerrotaan edelleen, oltiinpa sitten kaunpungissa tai maaseudulla. Tutut maisemat näyttäytyvät kuunvalossa toisennäköisinä. Kummitukset astuvat esiin nurkista, joissa ne piileskelevät silloin kuin päivä paistaa, tekniikka toimii ja arkijärki kulkee. Kuun noustessa taivalle alkaa aaveiden ja tarinoiden aika.

Näin kertoo Tiina Hietikko-Hautala alkusanoissa Aaveiden Pohjanmaa, kummitustarinoita maita ja meriltä -teoksessa.

 Aaveiden Pohjanmaa, kummitustarinoita mailta ja meriltä sisältää 10 mielenkiintoista vanhaa aavetarinaa ja legendaa Pohjanmaan alueelta. Sisämaasta katsoen rannikkoseutu on kuin tehty hyville kertomuksille: syrjäisiä saaria, kivikkoja ja kareja, laivareittejä ja satamia, vauraita kartanoita ja laajoja asumattomia alueita.

Pohjanmaalaiset aaveet ovatkin esiintyneet mm. kulttuuritalo Cantoressa Vaasassa, Malmin talolla Pietarsaaressa, Tottesundin kartanolla Vöyrillä, Storskäretin muinaislöydöllä Maalahdessa, Seinäjoen Vanhalla teatterilla ja Mustasaarella kalastajamajassa.

Kertomus Etelä-Pohjanmaan Opisto, Ilmajoki: Labanoffin haamu päättyy sanoihin, joissa hyvin ilmenee myös näiden kirjojen sanoma eli faktat eivät ole aina niin tarkkoja tai voivat ollakin tottakin...

Yhtä kaikki, opiston aaveeksi Labanoff sopii kuin nakutettu, vuosisata sinne tai tänne. Kun astelet hiljentyneen opiston käytäviä, joku siellä kanssasi kulkee. Onko se tekemättömiä tehtäviään katuva kotitalousopettaja vai murheellinen eversti Labanoff? Kuinka vain, askeleitasi seurataan.

Aaveiden kaupunki, kummitustarinoita Vaasasta jatkaa samantapaisilla jutuilla Vaasasta. Jälleen 10 kertomusta ja paikkoina tutustutaan mm. Loftetin taloihin, Backmanin taloon, Wasastjernan taloon ja Palosaaren kirjastoon. Omat lukunsa saavat hautausmaa, metsäpolut ja Pohjanmaan museo.

Usein tarinoilla on pitkä historia, mutta nykyajassakin on liikkunut merkillisiä hahmoja, joista on saatu kaupunkilegenda aikaiseksi. Tällainen on esim. osiossa Suvilahden urbaanikummajaiset - Ninja ja Kuokkamummo. Kuokkamummon suntytarinaa voi selittää näin:

Kuokkamummo on toinen Suvilahteen liittyvä legendaarinen hahmo. Senkin tarina on lähtöisin ihan oikeasta ihmisestä, jonka uskottiin muuttuneen legendaksi mielikuvituksen reippaalla myötävaikutuksella. Ajateltiin, että tämä kansalainen on ollut kenties vanhemmanpuoleinen naishenkilö, joka lienee kerran tai muutaman heilutellut perunamaan kuokkaa pihamaataan lähestyville viikareille. Tällaisia kohtaamisia sattui paljon varsinkin silloin, kun Suvilahti alkoi muuttua mökkialueesta urbaaniksi lähiöksi.

Aaveiden Eesti, kummitustarinoita Virosta on samaa sarjaa, ja nyt kirjoittajina ovat Ville Hytönen ja Tuulia Matilainen. 12 tarinassa esiin pääsevät sellaiset olennot kuin Tallinnan vaeltajat ja Helena, Kolgan paholainen pitoineen, Leevakun pirulaisen tanssimassa, Haapsalun Valkea daami ja Rummun vankityöläiset. Virossa on hyvät puiteet kummitustarinoille: vanhoja linnoja ja kartanoita, päivänvalossa kauniita rantaviivoja, aatelisia ja heidän jälkeläisiään muualta Euroopasta ja neuvostovallan ajan  vaikeudet. Huumoria on tarinoissa mukana, koska "kummituksista kertoillaan Virossa pilke silmäkulmassa, mutta silti ylpeänä. Suhtautuminen aaveisiin on yllättävän luonnollista."

Jokaisessa näistä kirjoista on aina osion alussa paikkaa, taloa tai tilannetta selittävä tietopaketti. Esim. Rannan tuhatvuotinen tammi esitellään näin:

UHRITAMMI KASVAA MUINAISEN KALMISTON JA KESKIAIKAISEN KYLÄHAUTAUSMAAN PAIKALLA/ IÄKSI ARVIOITU 400 VUOTTA/AOVERE-KALLASTE-OMEDU  -TIEN (NRO 43) VIERESSÄ/ TIELLÄ OPASVIITTA/TARINASSA MAINITAAN MYÖS TAMMISTEN PEKSU MÄND, SAASTNAN NOIDANMÄNTY, TÜLIVEREN TAMMI JA URVASTEN TAMME-LAURIN TAMMI.

Laitan siitä luvusta pienen tekstinäytteen tähän.

Myös virolaisen kansalliseepoksen Kalevipoeg kuljeskeli aikoinaan nykyisen Rannan kylän mailla. Liekö tuo sankari noussut unilta Kalevipojan sängyltään, kuten lähistöltä, Alatskiviltä, löytyvää kukkulaa nimetään. Nälkäinen mies ainakin oli, sillä legendan mukaan hän söi suihinsa Ranan kylässä kasvaneen suuren tammimetsän.

Vain yksi puu jäi jäljelle, ja se on säästynyt meidän päiviimme saakka. Nyt se tunnetaan Ranna tuhatvuotisena tammena.

En esittele kirjasarjan Hahmoja tässä ollenkaan, jotta salaperäisyys säilyisi. Yhtenäistä näille kirjoille ovat myös kauniit, tunnelmaan sopivat kannet ja osioiden alussa olevat kuvat. Niissäkin riittää tutkimista - näkyykö kenties ikkunassa outoja heijastuksia?

Erikoiskiitoksen saavat sisäkansien kartat, vaikka eivät niin tarkkoja olekaan (Vaasan kartta on tarkin)  mutta antavat jo heti alitajunnalle suunnan ja houkuttelevat seikkailemaan. Tämä sarja muodostaa oikeastaan sellaisen Erilaisen Matkaoppaiden Sarjan. Teosten lopuissa ovat myös Lähteet, jos haluaa seikkailla syvemmällä historiassa. Ken näille poluille käy....

Kuvat Mörri Seppälä

Unohda kaikki, mitä olet Kalevalasta aikaisemmin lukenut ja kuullut. Sami Makkonen luo Kalevala -sarjakuvassaan (Otava, 2019) uuden maailman tuttujen hahmojen ympärille. Nyt kuva ei ole alisteinen tekstille, vaan nyt erikokoiset kuvaruudut, tummat värisävyt, liikkeen tuntu ja "sisäkkäiset tunnelmat" vangitsevat katseen tutkimaan tarkemmin taustaa ja viivojen vahvuuksien muuntelua. Tämä ei ole tylsä versio paljon käytetystä aiheesta!


Kesän herkkyyden keskellä on turvallista heittäytyä alisten virtojen vietäväksi, huhuilee Helena


//////-----//////-----//////

Hietikko-Hautala Tiina, Aaveiden Pohjanmaa, kummitustarinoita mailta ja meriltä
(Haamu Kustannus, 2013)
Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu
Arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Hautala Tiina, Aaveiden kaupunki, kummitustarinoita Vaasasta (3.painos, täydennetty ja päivitetty, Haamu Kustannus, 2016)
Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu
Arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Hytönen Ville ja Matilainen Tuulia, Aaveiden Eesti, kummitustarinoita Virosta, (Haamu Kustannus, 2018)
Kari Suvi, kuvitus ja ulkoasu

Itämaisen runouden lumoissa

Kirjastossa osui silmiini viehättävä kirjankansi ja kannen sanat saivat tarttumaan kirjaan lainausmielessä. Hiljaiset vuoret, kirkas kuu: klassista kiinalaista luontorunoutta, toimittanut ja suomentanut Tero Tähtinen (Savukeidas 2016).

Vuorten ja virtojen viisaus- otsikko johdattelee lukijan klassisen kiinalaisen luontorunouden maailmankatsomukseen. Miettimällä joitain tyypillisiä piirteitä kiinalaisessa (ja itämaisessa runoudessa yleensäkin) pääsee lukija paremmin sisälle runoihin, koska kaikki ei ole sitä mitä ensin näyttää.

Luontorunous  eli shanshuishi  on kirjaimellisesti "vuorten ja jokien runous", joka saa vaikutteen monimuotoisesta polveilevasta luonnosta, jossa ying ja yang omilla energioillaan pyrkivät tasapainoon. Kuvat hennoilla viivoilla maalatuista vuorenrinteistä tai pysähtyneistä lintujen lentokuvioista ovat tuttuja meille länsimaalaisillekin katsojille. Tausta saattaa olla häivytetty ja katseen kohteena ovat yksittäiset kasvit, eläimet ja ihmiset. Näissä runoissa on noiden kuvien kaltainen tilanne: tunneilmaisu on minimaalista, pääosassa luonnonilmiöt.

 Lyhyet kuvaukset vaikka puussa istuvasta linnusta voivat pitää sisällään "toisen piilotetun runon", koska useat runoilijat ovat yrittäneet ensin poistaa itsensä kokijana ja kuvauksen kautta päästä kiinni hetkeen. Tässä hetkessä taas sisäisestä ilmiöstä on parhaillaan syntynyt yleinen, kaikkia koskettava tunne-elämys. Onko puussa yksin istunut lintu vain symboli ihmisen kokemasta yksinäisyydestä tai ymmärrys kaiken katoavaisuudesta?

Alkuosassa on hyvä katsaus mm. runouden historialliseen taustaan, runouden merkitykseen, kiinan kieleen ja runouden muoto-oppiin. Siitä voi lukea kiinalaisen runouden tyypillisistä mitoista, kuten nelisäkeisestä juejusta ja kahdeksansäkeisestä lüshista.

Kiinalaiseen runouteen on vaikuttanut mm Mestari Kungfutsen moraalikäsitykset, buddhalainen henkisyys dao- opin mukaan ja kielelliset erityisominaisuudet. Näistä Tähtinen kertoo ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. En uskaltaudu niitä tässä enempää avaamaan, mutta mieleen jäi lause hänen lauseensa:  Tiivistetysti voi sanoa, että klassinen kiina on runoilijan unelma ja kääntäjän painajainen.

Kirjan runot on aseteltu niin, että vasemmalla sivulla on runo alkuperäisessä kiinankielisessä muodossa. Niitäkin kannattaa silmäillä, koska "kuviot ovat kauniita" ja antavat runoille oman tunnelmansa. Oikealla sivulla on Tero Tähtisen suomennokset. Tämä asettelu auttaa suomentajan mukaan myös kiinan kieltä osaavia tutkimaan kriittisesti Tähtisen valitsemia käännösratkaisuja.

Esimerkkinä laitan tähän runon Tao Hongmingilta:

Mitäkö vuorilla on?

Huippujen yllä leijuu valkoisia pilviä. 

Mutta voin nauttia niistä ainoastaan yksin,

sillä en voi poimia niitä käteeni ja antaa sinulle lahjaksi.

Toisen lyhyen on Hunshan kirjoittanut:

Mieleni on kuin syksyn kuu,

se loistaa kirkkaana lammen pinnalla.

Mutta vertauskuvani ontuu pahasti - 

kerro minulle, miten sanoisin sen?

Meng Haoran: Keväinen auringonnousu

Nukun keskellä kevättä huomaamatta auringonnousua,

ja kaikkialla ympärillä kuuluu vain lintujen sirkutusta.

Pitkin yötä sade pauhasi ja tuuli ulisi.

Kukkasia putoili, mutta en tiedä, kuinka monta

Kirjan loppuosassa on huomautuksia ja selityksiä, joiden avulla pääsee hyvin runoihin ja runoilijoihin tutustumaan. Kirjallisuutta- osioon  Tähtinen on koonnut runoantologioita ja tutkimuksia.

Tämä kirja on siis runoutta sielulle ja tietopaketti aivoille! Suosittelen.


######

Kirjasta Hiljaiset vuoret, kirkas kuu opin jotain omasta runojen kirjoittamisesta. En tietoisesti ole runoihini piilottanut "toista runoa", mutta selvästi niin olen tehnyt ja osittain siksi runoni ovat joillekin lukijoille vaikeita, eivät avaudu heti.

Tähän haluan purkaa enemmänkin tuntoja runojen kirjoittamisesta. Joulukuun alussa facebookista löysin  #jouluhaikuhaasteen, jonka ilmoitti heitti Mari Kuusisto/Huojentava kirjoittaminen - sivustolla. Lähdin tietysti mukaan, koska haikut ja tankat ovat mieleisiä lukea ja runottaa, niiden avulla mieltä rauhoittaa.


Aina aamuisin  Marilta saapui sähköposti, jossa oli kyseisen päivän aihe jouluun liittyen. Mukavaa oli herätellä aivosolujaan runojen avulla, mutta välillä kamppailin itseni kanssa. Laitanko esiin facebookiin seinälleni ja Kirjoituspiiri Kyhertäjien sivulle ihan kieliposkessa rytmitetyn haikun vai yritänkö päästä länsimaisen juhlanvieton kautta myös itämaisempaan ajattelutapaan.

 Tuskin kukaan muu haikuista näin ajatteli, mutta minulle ne ovat tankojen lisäksi myös syvällisempiä rivejä kuin pelkkä tavujen laskeminen. Osan annoin mennä kevyemmin ja joistain pidin itsekin. Annoin jossain tavutuksen mennä yli tai jäädä vajaaksi - ajatus oli tärkein. Nyt kun luin kaikki 24 kappaletta peräkkäin, niin kirjoitin ne itselleni muistiin, koska niistä voi saada käyttökelpoisen joulukalenterin myöhäisempään käyttöön, materiaalia muihinkin lukutuokioihin.

Laitan tähän muutaman haikun esiin, osa niitä kevyempiä heittoja ja jokusen onnistuneen. Nimimerkkini on siis Hana Ichi näissä "itämaisissa raapustuksissani".

Punatulkku vai

agenttitonttuko se

puusta vakoilee?   

 (aiheena linnut)

Tuikkukynttilä

piparkakkutalossa

kuin tulipalo     

 (aiheena piparit)

Kun lukee paljon

joulun lukutuokiot

kruunaavat suklaat   

(aiheena jouluperinne)

Tuo minulle

hento freesian oksa

siinä kauneus     

(aiheena joulukukka)

Yhä kaunein

juhlakuusi kasvaa

kotimetsässään   

  (aiheena kuusi)

Tänään lyhyitä 

on talvinen päivä ja

runonen sille     

 (aiheena talvipäivänseisaus) 

Joulukuu suhahti mukavasti joulukalenteria itse laatien. Kiitos haasteesta Mari!


Vuosi 2019 pääsi liikkeelle ja luettuja kirjoja on odottamassa Lukihäirikön aktivoitumista bloginsa parissa. Lukemisiin siis, Helena/Hana Ichi


********

Tähtinen Tero, valikoinut ja suomentanut Hiljaiset vuoret, kirkas kuu: klassista kiinalaista luontorunoutta (Savukeidas 2016)
Hytönen Ville, graafinen suunnittelu

Musiikkina kauniisti Boine Mari, See the woman - cd

Kuvan taustalla ystävältä v 1983 saamani itämaisin koristein kirjanen, johon aloin heti kerätä muistiin erilaisia itämaisilta vaikuttavia mietelauseita ja tekstejä. Yksi raikkaimmista kirjoistani!! Näin vanhaa on rakkauteni näihin runoihin.