Nina Rintalan metsäiset runot

 

Raumalla asuvan Nina Rintalan kolmas runoteos on nimeltään Puut taipuvat puoleeni. Kuukorento on vuodelta 2014 (Hai) ja Paperiperho vuodelta 2015 (Kirjokansi). Runojen kirjoittamisen lisäksi Rintala ohjaa teatteria ja luovaa kirjoittamista sekä järjestää lavarunotapahtumia.

Puut taipuvat puoleeni koostuu kuudesta osiosta ja ensimmäisen osion, Alkumetsä, yksi runo kuvaa paljon kokoelmaa:

Neulasten säännölliset jonot

levollinen maailma

näkymätön yhtä läsnä kuin näkyvä 

 

Tästä kaikki alkoi

Tähän kaikki päättyy 

 

Pehmytkerkkäiset oksat silittävät

kuiskuttelevat myötätunnon pihkaa

lempeyden keskellä keho on kevyempi 

 

Puut ympäröivät

korkeilla kohahduksilla 

vastaavat kaipaukseen

alkuäänellä

yhteisellä

hiljaisuuden kielellä 

 

Viimeinen osio, Metsä tanssii, loppuun hienoon hetken kuvaukseen:

Ikivanhojen puiden keskellä

pieni metsälampi, 

johon kuu mahtuu ja

kaikki mikä kulkee ohi. 

Näiden runojen väliin mahtuu hyvin ymmärrettäviä runoja puista, oksistoista, juurista, kalliosta ja suosta. Metsä on turvallinen ja salaperäinen. Luonto on herkkää ja voimaannuttavaa. Monissa runoissa luontoa koetaan ulkoapäin, kuvaillen. Mutta välillä mukaan mahtuu ihminen, haavoittuvaisena ja toiseuttakin tuntevana. Runojen minä puhuttelee suoraan lukijaa. Toisen osion, Alisan uni, koostuu inhimillisistä asioista. Tässä esimerkissä myös huumoria:

Löydän lattialta kulosammalta, kiviä ja vihkoon tehdyt muistiinpanot.

1) Luo lopullinen silta metsän kanssa. Metsä on koti. Ainoa koti. 

2) Älä luota puheeseen, luota vain vaistoon ja puiden viesteihin.

(Älä kuuntele sanoja, opettele näyttämään siltä, että kuuntelet, nyökkäile ja tee sitten ihan mitä huvittaa ja miten itse haluat. Älä missään nimessä koeta enää kertoa uniasi, ettei sinua pidetä hulluna, hullumpana.)

3) Älä murehdi kylää. Kylä uppoaa pian. Saa uuden nimen ja alun. 

 

Kylä voi olla tavallinen ihmisten asuttama paikka, vaikka välillä mietin mitä muuta se edustaa. Edistystä, joka uhkaa luontoa? Ahtaita ajatuksia? Pelkoa tulevaisuudesta?

Puut taipuvat puoleeni on yhtenäinen teos, jota voi kuitenkin selata ja lukea runoja vaihtelevassa järjestyksessä. Ehkä ulkona, parvekkeella tai puistossa lukiessa pääsee nopeammin uppoutumaan omaan sisäiseen metsäänsä. Metsän voima on niin voimakas tässä teoksessa, että siirtymä lukemisesta kokemiseen on helppo.

Runot ovat perinteisesti aseteltu sivuille, mutta joissakin runoissa on sanojen asettelu kuvallista. Esim. sivun 19 Lintuparvi pään päällä muodostaa tyylitellyn linnun (tai sydämen) ja sivun 16 runoa Kuu on kasvanut täydeksi voisi kuvata kuunsirpin muotoiseksi. Nämä ratkaisut tekevät teoksesta vielä herkemmän, eloisamman.

Vahva suositus! Sopii lomittain luettavaksi Rintalan runokokoelman Merenalaiset hulmuavat osat kanssa. Tästä Lukihäirikössä 6.4. 2023 päiväyksellä.

Lopuksi vielä haave tai toteamus, Alisa on joku muu- osiosta:

aamulla herätessä olen joku muu,

eläin, kivi tai puu 

 

Menkää metsään, inspiroitukaa luomaan omia juttuja! Mörri Mahlakallas, Kampus

~~~~~    ~~~~~   ~~~~~

   

Nina Rintala, Puut taipuvat puoleeni (2020, Basam Books)
Juhana Lauronen-Karlsson, kansi

Arvostelukappale kustantajalta. Vihreät kiitokset!

Mörri, valokuvat (kirjan kansi on sävyltään vihreämpi)

Ramsey Campbellin kauhutarinoita

 

Kuvauksissa ei vahingoitettu eläviä olentoja

Ramsey Campbell on psykologisen kauhukirjallisuuden vahva nimi ja hän on julkaissut yli kolmekymmentä romaania ja satoja novelleja. Hän onkin saanut palkintoja ja jopa neljä elämätyöpalkintoa.

Vanhat sarvet alussa on Marko Hautalan erinomaiset alkusanat ja seuraavaksi on RAMSEY CAMPBELL, HYVIN  LYHYT OPPIMÄÄRÄ. Sieltä löytyy tietoja Campbellin lapsuudesta ja perheestä. Näin lukija voi miettiä mitenkä kirjailijan omat kokemukset värisevät tarinoissa. 

Ensimmäinen tarina on AUKKO. Siinä päähenkilöinä on kaksi kirjailijaa, joista toinen oudompi kuin toinen. Palapelin kokoaminen voi olla rauhoittavaa tai...

CHUCKY SAAPUU LIVERPOOLIIN nuoret pojat villiintyvät eräästä kielletystä elokuvasta. Saako Chuckya katsoa? Auttavatko huolestuneiden vanhempien protestit? Pelottaako chuckymainen virnistys?

SAVUPIIPPU liittyy perheeseen ja vaiettuun salaisuuteen. Onko joulupukki oikeasti olemassa?

Varjot saivat muodot liikkumaan. Kipinäsuojan ristikko lepatti seinällä suurentuneena; toisinaan, unen rajalla ollessani, se muuttui huojuvaksi hämähäkinverkoksi, jonka kutoja hivuttautui hiljalleen alas katon nurkasta. Kaikki oli epävakaata: seinät siirtyilivät, vaatteeni kiemurtelivat tuolin selkämyksellä. Kerran, kun olin jättänyt takkini myttyyn tuolin päälle, kauluksen synkkä ylöspäin kääntynyt kasvojen puute alkoi keinua salakavalasti eteenpäin; aukot hihojen päissä jauhoivat kuin suut, enkä uskaltanut nousta nousta ylös laittamaan takkia naulaan. Huone myös kasvoi pimeässä; ulkoa kuuluvat äänet, askeleet ja nauru, toisiaan haukkumaan usuttavat koirat, ne vain korostivat pimeän ansani kokoa, sitä kuinka kaukana kaikki muu oli.

LYSTI EI LOPU MILLOINKAAN kertoo vanhasta sedästä, joka aiheuttaa täysihoitolan muissa vieraissa kummastusta. Onko vanha peili kirottu ja mikä muistosta aiheuttaa hämmennystä?

Viimein tarina VANHAT SARVET kuvaa kaveriporukan tunnelmia ulkona, dyyneillä kauniina kesäpäivänä. Joku oli kuullut vanhasta pakanallisesta myytistä, jonka mukaan Vanhat sarvet omaavat taikaa, outoa voimaa. Mitä ne ovat?

Peräännyin lammen luota. Selkäni iskeytyi puunrunkoa vasten. Käännyin saman tien, raivasin tieni metsässä hyväksyen oksien iskut ja yrittäen poistaa syyllisyyden sikiön sisälläni. Kaaduin ulos kahden männyn välistä, ja kuu purjehti ylös taivaalle, vihdoin vastaansanomattoman vapaana.

 

Campbellin kauhu on hiljaa hiipivää, pienissä vihjeissä. Sellaista, että alitajunta alkaa vilkastumaan ja luomaan ennakkoon tapahtumia, jotka voivat olla erilaisia kuin tekstissä. Näissä tarinoissa ei mässäillä erikoisilla hahmoilla, raakuuksilla eikä verenvuodatuksella. Ihmisen oma mieli voi tuottaa pahimmat painajaiset.

Teokseen valitut tarinat ovat hyvin erilaisia tapahtumia ajatellen. Kerronta on rauhallista,  kiihdytyskohtia ei teksteissä juurikaan ole. Ehkä vain minun kokemukseni, mutta tahdista/rytmistä  tulevat mieleen englantilaiset dekkarisarjat: tapahtumia tärkeämpää ovat henkilöiden sisäiset liikahdukset.

Suosittelen kaikille moniruokaisille lukijoille Ramsey Campbellin Vanhat sarvet, kauhutarinoita.

Runojen kirjoittamisen, esittämisen ja lukemisen välin tekee hyvää lukea kaikkea muuta kirjallisuutta. Pidän mm kauhukirjallisuudesta ja Vanhat sarvet on sopiva sadepäivän viihdyke sohvalla, peiton alla.

Heinäkuuta vielä eletään, mutta kalenterista mietittävä jo syksyn menoja. Elokuvan tekemisen vai fantasiakirjallisuuden kurssille? Vai heittäydynkö luontokirjoittamisen pauloihin? Kirjoituspiiriä pitää kehittää, mutta miten? Ketkä siihen sitoutuvat? Saanko vielä tehdä runoutta musiikin kera? Jatkanko opiskelua?

Lukeminen rentouttaa joka tapauksessa, Mörri Mahlakallas

( )  ( )  ( )  ( )  ( )

Ramsey Campbell, Vanhat sarvet, kauhutarinoita (Haamu, 2023)

Markus Harju, suomennos

Maya Hahto, kuvitus

Marko Hautala, alkusanat

Hyytävät kiitokset Haamulle arvostelukappaleesta!

Taustalla musisoi Dr. Helander & Third Ward, Shining pearls cdllään. Herkkubiisi Cemetery Wall!

Mörri, valokuvat

Paperiporon kustantamaa latvialaista kirjallisuutta

Kesän aikana tutustuin Paperiporon kolmeen erittäin mielenkiintoiseen teokseen, jotka Mirja Hovila on suomentanut latvian kielestä. Harvoin, jos koskaan, olen lukenut juuri tuolta kielialueelta olevaa kirjallisuutta ja nyt yllätyin positiivisesti. Latvian historia, ihmisten mentaliteetti ja luonto tulivat hiipien lähelle ja oli pakko lukea Vizma Belsevican Billen lisäksi kaksi Paperiporon julkaisemaa runokirjaa.

Bille on trilogian ensimmäinen osa

Bille on pieni tyttö ja kirjan päähenkilö perheensä ohella. Aikakausi on 1930-luku Latviassa, joka oli saanut itsenäisyytenä takaisin Neuvostoliiton romahdettua. Billen mukana seurataan työläiskorttelien vilkasta elämää, lapsilaumojen leikkejä sekä herkän tytön tuntoja muiden keskellä. Kirja ei ole synkkä, mutta pistää ajattelemaan miten isot poliittiset tapahtumat vaikuttavat kansakuntiin, lapsiin ja köyhiin perheisiin.

Billen luona ei paista koko ajan lapsuuden kultainen aurinko, äiti ei paista pullaa eikä kukaan letitä hiuksia.  Teos on kuitenkin niin vaikuttava,  että etsin käsiini trilogian muut osat. Takakannen mukaan trilogia kuuluu Latvian kulttuurin kaanoniin, enkä ihmettele yhtään.

Kerronta on aitoa, koska taustalla on kirjailijan omat kokemukset ja muistot lapsuudesta.

Aleksandrs Caks ( 1901-1950) on Latvian rakastetuimpia runoilijoita ja hänen laajaan tuotantoonsa kuuluvat mm. lehtikirjoitukset, kritiikit, novellit ja kannanotot. Hänen tekstejään on tutkittu paljon ja hänen runojaan on myös sävelletty.

Kaikissa tässä esittellemissäni Paperiporon teoksissa on hyvät esipuheet suomentaja Mirja Hovilalta. Sydän jalkakäytällä -kokoelman esipuheesta selviää miten Caks kesti toisen maailmansodan aikana kolme miehitystä ja miten ne vaikuttivat hänen tuotantoonsa. Hovila kertoo myös mikä vaikutus Caksin runoudella on Latviassa ollut: hänen moderni tyylinsä, vapaan mitan käyttö, aistit ja värit runoissa ovat vaikuttaneet myöhempiin runoilijoihin vahvasti.

Hänen runoissaan on usein arkisia tapahtumia, kaupungin katuja, autoja ja polkupyöriä, kioski ja hautausmaa, lehtimummo ja ilolintu. Ei ivaten, vaan lämmöllä. Tässä näytteenä yksi sisäisen maailman kuvaus:

YSTÄVÄLLE

Ah, kaikkein kylmin, kostein kellari maailmassa olen itse itselleni. Kaikki nuo taipumukset ja mieltymykset, halut ja pienet vietit, joita minun on kannettava mukanani kuin ruumis kantaa ihoa, ne joista en pääse koskaan eroon niin kun ei ihminen ajatuksistaan ja tunteistaan, ne ovat olentoni ylemmille aikeille ja tahdolle kuin telki ja säppi, kuin tammiovi kellarin ainoan uloskäynnin jälkeen. 

Kaikki nämä taipumukset ja mieltymykset, halut ja vietit ovat pienet kuin tomu, sekunnit pehmeän mukavuuden, unen ja haalean rauhan jälkeen. Ah, kaikkein kylmin, kostein kellari - ystävä - olen itse itselleni.

 

Teoksen lopussa on myös kaksi novellia ja kunnianosoitus Caksille. Sen on kirjoittanut toinen klassikkorunoilija Ojars Vacietis. 

Myös Juris Kronbergs (1946-2020) tunnusti Caksin ansiot. Kronbergs oli ruotsinlatvialainen, hän  muutti perheensä kanssa miehitetystä Latviasta Ruotsiin 1945. Kaksikielisenä hän oli eräänlainen silta yli Itämeren. Kronbergin runoissa on yhteiskunnallisuutta, huumoria, ironiaa, luontokokemuksia, yllätyksellisyyttä.

Näyte osiosta 1980-LUKU: KAHDEN MAAN KANSALAISUUDETON

Sikermästä TRAVEL DOCUMENT

* Pakolaisuus: 

kiukku kääntyy usein sisäänpäin

osuu herkimpään kohtaan -

surun ja rakkauden väliseen säröön

Pakolaisuus:

odotushuone sairaalassa nimeltä Vapaus

Minä synnyin pakolaisuudessa 

Elänkö siis pakolaisuudessa? 

Haikeus, juurettomuus ja ikävä kotimaahan välittyy runoista. Kannattaa tutkailla kirjan valokuvia, ne antavat lisätietoa Kronbergsin elämästä Tukholmassa.

Nostan tässä vielä esiin kaksi kotimaista runokokoelmaa. Outi Meriläisen Kallio mukaan (omakustanne, 2023) ja Lasse Hauerwaasin Tämä on ehdottomasti yksi runokokoelmista joita on koskaan kirjoitettu (Enostone, 2023). Ensimmäisessä herkkiä luontorunoja ja ihmissuhteita, toisessa miehistä näkemystä maailmasta, lyhyitä sanaleikkejä sekä huumoria.

Anteeksi, en pystynyt mitenkään lukihäiriöisenä keskittymään  latvialaisten nimien oikeinkirjoitukseen. Tätä kirjoittaessa 4.7.2023 mediassa levisi tieto, että runoilija ja laulaja Miki Liukkonen on menehtynyt. Aivan liian nuorena lähti hän. 

Kaikesta huolimatta meidän muiden tehtävä on jatkaa arkista aherrusta ja pitää toisistamme huolta.

Runous voi tässäkin lohduttaa, voimaannuttaa ja antaa toivoa.

Heinäkuun tuulen lempeitä puhalluksia, Mörri Mahlakallas

& & & & & & & 

Vizma Belsevica, Belle (1. osa trilogiasta,  Paperiporo 2019)

Mirja Hovila, suomennos

Vappu Orlov, toimittaja

Ilva Lejina, taitto ja kansien suunnittelu

Valokuvat kirjailijan kotialbumista

Aleksandrs Caks, Sydän jalkakäytävällä ( Paperiporo, 2021)

Mirja Hovila, suomennos

Vappu Orlov, toimittaja,

Ilva Lejina, taitto ja kansien suunnittelu

Juris Kronbergs, Sillalla ja parvekkeella : maanalainen runoilija Itämeren yllä (Paperiporo, 2022)

Mirja Hovila, suomennos 

Vappu Orlov, toimittaja

Ilva Lejina, taitto ja kansien suunnittelu

Musiikkina taustalla ihastuttava Nick Cave and The Bad Seedsin Ghosteen (2 cd+tekstiliite, 2019)

Mörri, valokuvat

Minuutta meissä Katri Tapolan sanoin

 

Uusi on runokirja, jossa rehellisesti joku on päänsä sisällä ja kuvaa sieltä käsin elämää. Lyhyesti ja napakasti. Voimakkaasti ja oivaltavasti!

Katri Tapola on kirjoittanut tekstit ja vaikuttavat piirrokset ovat hänen serkkunsa Selja Raudaksen käsialaa. Uusi on heidän kolmas yhteinen teoksensa.

Tässä kokoelmassa on vahvat kovat kannet ja kaunis punainen kangasselkä sekä musta nauha sivunmerkiksi - juhlavan tuntuinen kirja käteen. Kannen kasvoja on vaikea ohittaa, vaan ne on tutkittava kunnolla, ennen kun saa avattua edes nimiösivua. Paperikin on miellyttävän paksua, joten lahjakirjan tuntua...

Raudaksen tummasävyiset (mustaa, eri harmaata, valkoista) lähikuvat päistä houkuttelevat, piinaavat, korottavat tekstiä ja vievät ajatukset omaan henkilögalleriaan (ystäviin, omaisiin, satunnaisesti  kohdattujen mielenkiintoisten ihmisten kasvojenpiirteisiin)

Runojen minä puhuu suoraan lukijalle, kaunistelematta. Ihmisen osa on muuttua, kohdata ristiriitoja ja kestää vahvuus sekä heikkous. Ihminen haluaa jotain, usein on puute jostain. Riittääkö jokainen ihan sellaisenaan, omana itsenään?

Se riittää. Minä riitän.

Aamu herää, paratiisilinnut laulavat.

Minun sanani, helisevä kesäsade järven pinnalla.

Heität kiven, joka painuu pohjaan.

Osuu, uppoaa.

Sanojen painoarvo on todistettu.

Istun tässä, raaputan aamuni alkuun.

Mustaan ilmestyy valkoista.

 

Runoissaan Tapola pohtii myös toisen ihmisen kohtaamista, kuuntelemista:

Tein laulun niin kuin sovittiin. Sinä se sitten katosit.

Katoaminen ei ollut sopimuksessa, mutta se nyt oli 

vain yksi temppu muiden joukossa. En ota katoamista

henkilökohtaisesti. Laulu on valmis ja loppuu näin:

 

Kuuleminen on linnun kielen taju.

Sielunlukutaito on kuin aavikon kartan avaisi. 

 

Tämän kokoelman runot ovat toisaalta yksityisiä, henkilökohtaisia kokemuksia. Mutta jos ei itse käy päänsä sisällä lähes taukoamatonta yksinpuhelua, niin ei ehkä ymmärrä näiden runojen olevan täsmäajatuksia ihmisenä, naisena, kumppanina ja tyttärenä olemisesta. Yksityinen onkin osa laajempaa olemisen tapaa. 

Runon minä kasvaa, tunnistaa heikkoutensa ja vahvuutensa. Ei vaivu epätoivoon, vaan ymmärtää elämän ala- ja ylämäet. Läheisiltään hän pyytää ymmärrystä kasvunsa vaiheissa:

Älkää toivotelko minulle voimia. Niitä on jo ennestään

aivan liikaa.

Toivottakaa minulle heikkoutta, särkymistä ja murtumaa.

Koittakaa kestää, että kestän.

 

 

Henkinen kasvu ja ikääntyminen vie kohti vanhemman naisen elämänkokemusta ja viisauden tuomaa lempeyttä. Vahvasti koen Uusi- kirjan olevan pieni opas nuoremmille naisille heidän kasvun paikkoihinsa. 

Runojen pituus vaihtelee yhdestä rivistä noin puolen sivun pituisiksi ja jokaisella sanalla on paikkansa - löysäilyä teksteissä ei ole. Alla olevassa kuvassa esimerkki runon lyhyydestä ja kuvan vaikuttavuudesta samalla aukeamalla:

Erityisyyteni: merkitys, jonka itselleni asetin

Katri Tapolan edelliset yhteistyökirjat Selja Raudaksen kanssa ovat lastenkirjoja;  Olav ja hämärämaa (KUU-kustannus, 2020), Linnun neljä laulua (Aviador Kustannus, 2022).

Jos olisin vuosien varrella antanut esittelemilleni kirjoille jonkin symbolisen arvostelun, niin arvoasteikolla 1-5 Uusi saisi 4 isoa tähteä. Tämäkin runoteos pitää itse kokea, jotta ymmärtää sen tasot ja ajattomuuden.

Toukokuun alkua hengittäen ja luontoreissuja odotellen Mörri Mahlakallas Kampuksella

 

-------------//////////

Katri Tapola, Uusi (2023, Enostone)
Selja Raudas, kuvitus
Selja Raudas ja Oona-Emilia Enkelsaari, taitto ja kansi

Arvostelukappale kustantajalta, mistä lämmin kiitos!

Mörri, valokuvat

Paperipinkasta tekstikokoelmaksi - omakustanteena

7 kirjoittajan paperitulosteet oli saatava jonkinlaiseen järjestykseen

Orivedellä toimivan harrastelijakirjoittajaryhmän Kyhertäjät puolesta naputtelen muutamia sanoja meidän matkastamme kirjaideasta julkaisutilaisuuteen. Kirjoituspiiri Kyhertäjät on perustettu keväällä 2015, ja olemme kokoontuneet noin kerran kuukaudessa ja paikkoina ovat olleet kahvilat, kirjasto, kodit, Palvelutalo ja Järjestöjentalo. 

 

Kyhertäjien aktiiveja ovat Leena Kokkonen, Pirkko Mattila, Riitta Jaakkola, Arja Rannanautio ja Tero Tuliniemi. Mukaan pyysin tekstin myös Orivesi ennen vanhaan -blogin naputtelijalta Maija-Liisa Mäkelältä. Tässä osoite hänen blogiinsa:  https://orivesiennenvanhaan.wordpress.com/

Kokoontumiskerroilla olemme usein tehneet lyhyitä kirjoitusharjoituksia erilaisista aiheista ja sitten läksyjä kotona tehtäväksi. Riemastuttavaa on ollut kuulla (jokainen saa ääneen lukea tuotoksensa) miten tyystin erilaisia tekstejä syntyykään vaikka sanasta ovi, askeleet tai tarina valitusta kuvasta.

Aktiivisesti osallistujia on ollut 4-6, joten tekstejä on jokaiselle kerääntynyt paljonkin vuosien varrella. Aikaisemminkin mietimme josko kokoaisimme oman kirjan, mutta se jäi vain puheeksi. Nyt Leena Kokkonen alkoi syksyllä houkutella meitä etsimään tekstejämme ja valitsemaan niistä esille tulevat. Kirja olisi jo saatava aikaiseksi! Olemmehan osa Oriveden kulttuurikenttää, mutta kirjoittajille  tyypillisesti niitä hiljaisia, olemattomia.

Meillä ei ole maksuliikennettä, eikä siten mahdollisuutta palkata ammattilaisen tekemään materiaalista taittoa. Siis ITSE toimeen tarttumaan ja ITSE kaikki tekemään! Päätimme "painattaa" paperikasamme paikallisessa Orideassa. Sen toimitilat ovat lähellä, Oriveden keskustassa ja tämä helpotti asiointia. 

Käsityöläisleima sai jatkua sivujen ulkonäössä. Jokainen sai lopulta valita haluamansa fonttikoon ja värit,  rivien välit, kappalejaot ja sivun asettelun. Halusin pitää kokoelman raakaversion, koska kirjoitusvirheet siellä viihdyttävät lukihäiriöisiä aivojani. Hellien katson oman vanhan tulostimeni jättämiä raitoja teksteissäni, sillä ne kuvaavat sen hetkistä "teknistä varusteluani".

Saimme Leenan kanssa käsiimme yli 80 paperiliuskaa tekstejä: muisteluita, tarinoita, satuja, sarjakuvia, runoja blogiteksti, laululyriikkaa ja  ruforismeja (kuvaava sana, kun ei tiedä ovatko rivit oikeita aforismeja, kun eivät ole ihan runojakaan). Yksi iltapäivä siinä kului, kun luimme niitä läpi ja yritimme saada jonkinlaisen järjestyksen. Yhteistä teemaa meillä ei ollut, joten mietimme jakaa materiaalin näin: alkuun luontoon liittyviä tekstejä ja kuvia, keskelle tarinat ja sadut, ja loppuun syvällisemmät aiheet. Väliin sitten Arjan sarjakuvia. Toki esipuhe ja kirjoittajien esittelyt loppuun. 

Pirkon runosta saimme kokoelmalle nimen Minun iloni on raapustella. Tero maalasi hienon kannen ja Leena haki kirjalle ISBN-numeron  (International Standard Book Number), ja se myös  viivakoodina takakanteen. Tämä helpottaa esim. kirjastoissa lainaamista. Lahjoitimme Oriveden kaupunginkirjastolle 3 kappaletta teosta: lainattavaksi pääkirjastoon ja Eräjärven sivukirjastoon, sekä yksi kappale kotiseutukokoelmaan.

Keskusteluissa Oridean Jussi Valveen kanssa päädyimme niittiselkään, koska 80 sivua ei vielä "vaatinut" kalliimpaa liimaselkää. Alkuperäinen paksumpi paperilaatu vaihdettiin siellä ohuempaan, niin kirjalle muodostui kuitenkin oikea selkä, joka taas antaa ryhdikkyyttä A4 - kokoiselle tuotteelle.

Tähän väliin haluan laittaa Leenan ajatuksia ennen kirjan julkaisutilaisuutta:

Tuntuu todella hyvältä, meidän kirja on konkreettisesti tulossa. Matka on ollut mielenkiintoinen, välillä tuntui, ettei asia etene, kiinnostus tuntui hiipuneen. Teki mieli heittää hanskat tiskiin. Onneksi en heittänyt. Koen tärkeäksi saada Kyhertäjille näkyvyyttä, me olemme osa Oriveden kulttuuria, kirjoitamme, piirrämme. Olemme monta vuotta kokoontuneet, luoneet ja kuunnelleet ja katselleet toistemme luomuksia, on tehty erilaisia harjoituksia, pyritty kehittymään. Ansaitsemme aherruksestamme ”palkinnon” ja voimaa jatkaa harjoituksia. Kirjoitan näin kiitollisena tästä ryhmästä. 

Kannen kuvan maalasi Tero Tuliniemi

Yllätyin iloisesti, kun kävin Sanaston sivuilla omien tietojeni kohdalla. ISBN- numeron avulla ilmeisesti Minun iloni on raapustella oli jo tallennettu, joten ei tarvinnutkaan kaikkea omiin tietoihin kirjata. Suosittelen Sanastoon liittymistä, koska sen kautta saa lainauskorvausta 0,31 euroa/laina. Ei kovin paljon tuloa tule harrastelijakirjoittajien tuotteista, mutta koen olevani osa kirjoittajien kirjavaa "heimoa"!

Huhtikuun 5. päivänä saimme kirjapinon ja lähdimme Leenan kanssa niitä muille kirjoittajille jakelemaan. Iloisia ilmeitä oli tuore opus kädessä sitten muillakin! Seuraavaksi suunnittelemaan kirjanjulkaisua yleisölle. Ihana kirjastomme suostui tietenkin luovuttamaan tilaa ja auttamaan tilaisuuden markkinoinnissa omilla  kanavillaan.  Olemattoman budjetin vuoksi meillä ei ollut varaa lehtimainoksiin. Itse tehtiin pieni juliste ja vietiin vanhanaikaisesti mm kauppojen ilmoitustauluille ja somen kanavilla ilmoittelimme. Luonnollisesti laitoimme  kutsuja tekstiviesteillä ja kylänraitilla tutuille ja melkein tuntemattomillekin.

Tässä vaiheessa laitoin sähköpostia paikallisen lehden eli Oriveden Sanomien toimitukseen ja lyhyesti esitin julkaisutilaisuuden kulun. Päätoimittaja tuli paikalle ja otti kuvia ja haastatteli kirjoittajia. 

Suunnittelimme yhdessä koristelua ja tarjottavia. Päädyimme pöytäliinoihin ja alkoholittomaan kuohuviiniin. Konvehdit sponssasi Kari Rannanautio - tästä makeat kiitokset.  Ostin pöydälle vaaleanpunaisena hehkuvan tulilatvan.

Itse toivoin lyhyen runoni ja balladin taustalle erilaista musiikkia. Sain mukaan Heikki Seppälän, joka oli esityksessäni Oriveden kaupunginkirjaston 100- vuotisjuhlassa syyskuussa 2022 (tästä tarinaa Lukihäirikössä otsikolla Juhlatunnelmissa Oriveden kaupunginkirjastolla, julkaistu 5.10.2022)

Kuvassa Riitta Jaakkola, Leena Kokkonen, Maija-Liisa Mäkelä ja Tero Tuliniemi

Löysästi aakkosjärjestyksessä  kirjoittajat lukivat otteita teksteistään. Yleisö olisi halunnut kuulla enemmänkin, mutta näytteet olivat täkyinä, jotta kokoelmaa olisi saatu myytyäkin. 

Halusin panostaa ensimmäiseen runooni ja taustalla soivat kirkonkellot saivat jotkut yleisössä nielemään kyyneleitään - kuulin myöhemmin. Kerroin runon syntyneen kuvasta, jossa oli pommin jäljiltä talon raunioita, ketään ei kuvassa ole, mutta kävelytiellä on kaksi punaista kenkää. En tiedä on  tämä unikuva vai uutiskuva, mutta tunnelma siinä on surullinen, värisävyinä musta, harmaa ja punainen.

PIKKUSISKO

ÄITI, KUINKA ZAPO..PO Risss z...HIA KIRJOITETAAN?

ÄITI, ONKO TEKOJÄRVESSÄ KALOJA?

 

ÄITI, KOSKA RUOKA ON VALMISTA? 

ÄITI, TEETKÖ MINULLE LETIT?

ÄITI, TULEEKO VIELÄ RAUHA?   (tässä kohtaa alkoivat kirkonkellot kumahdella)

ÄITI, SAANKO MENNÄ ULOS LEIKKIMÄÄN?

ÄITI, MIKSI SINÄ ITKET?

ÄITI, MIKSI SINÄ PAKKAAT MATKALAUKKUJA?

ÄITI, MISSÄ VELI ON?

ÄITI, SAANKO LAITTAA UUDET PUNAISET KENGÄT? 

///// ///// ¤ ¤ ¤

miksi tuli näin pimeää

äiti minuun sattuu

ÄITI ÄITI ÄITI MISSÄ SINÄ OLET

ÄITI! minne sinä menit

sattuu sat tuuu uuu äi 

 

Harvoin kirjoitan runojani isoilla kirjaimilla, mutta tämä teksti vaati heti käsittelyä vahvasti, laajalla pensselillä. Se myös haluaa tulla esitetysti tunteella, ei nurkassa kuiskaten. Yksi tärkeimmistä runoista ikinä!

Lopuksi ojensin kirjoittajille pienen kukan ja kortin kiitokseksi osallistumisesta kokoelmaan ja julkaisutilaisuuteen. Tilaisuuden jälkeen on myös tärkeää tehdä "markkinointitehtäviä", joten olen kiitellyt uudemman kerran yhteistyökumppaneita ja keskustellut osallistujien kanssa. On kiva tietää, että tilaisuus oli ollut onnistunut monella tavalla ja jatkoakin jo kyseltiin...

Heikki Seppälä soitteli, kun lausuin balladin Puhalla tuuliin.

Valokuvia ottivat Marja Kangas ja Kari Rannanautio. Lämpimät kiitokset siitä! En enää muista kuka otti minkin kuvan, pahoittelut siitä!

Tämä oli lyhyt kuvaus yhden omakustanteen matkasta ideasta julkaisuun ja myyntiin. Toisenlaisia kokemuksia on varmasti, mutta jos jollekin omakustannetta  harkitsevalle tästä on yhtään apua, niin hyvä. Kaikki tekstin virheet ovat vain ja ainostaan omiani ja olen valmis korjausliikkeisiin.

Helena Vallon ja Eija Hyvärisen Tapahtuma on tilaisuus, tapahtumamarkkinonti ja tapahtuman järjestäminen (2016, Tietosanoma) on hyvä opas erilaisten tilaisuuksien järjestämiseen.

Rohkeasti vaan omia tekstejä ja kuvia kasaamaan kansien väliin, Mörri Mahlakallas.

-1234567-

Minun iloni on raapustella, omakustanne 2023, Oridea

Riitta Jaakkola, Leena Kokkonen, Helena Mahlakallas, Pirkko Mattila, Maija-Liisa Mäkelä, Arja Rannanautio, Tero Tuliniemi

Kannen maalaus Tero Tuliniemi

Nina Rintalan ylistys merelle

Aivan ensimmäiseksi jäin ihailemaan Nina Rintalan runokokoelman Merenalaiset hulmuavat osat kansitaidetta. Valkoset aaltoilevat viivat turkoosilla pohjalla ja kulmien mustat kiekurat valmistelivat värikylläiseen ja rönsyilevään runouteen. Sisältö lunasti odotukset!

Merenalaiset hulmuavat osat on merestä, meren pinnan alla ja alta, pinnalla ja pinnalta ja meren puolesta. Rintalan meri on turkoosi, lapislatsuli, katajanmarjaa, smaragdin sävyjä ja akvariinia. Runoissa vilahtaa ihminen, minä ja me. Osioiden nimet ovat karkkia suussa: Meriratas, Merivelka, Merituuli, Meripuunviesti, Merisade, Merivaskooli, Merisavu ja Merenmuisti.

Ihmissuhde voi olla  hienovaraisesti luontoon liittyvässä runossa sisällä, kuten tässä näytteessä, otsikolla Odotettavissa enimmäkseen pilvistä ja paikoin heikkoa lumisadetta:

(...) "Odotettavissa enimmäkseen pilvistä

ja paikoin heikkoa lumisadetta." 

Katsoisi ikkunasta, miten ensilumi tupruaa vaahteranlehtien päälle. 

On valkoista.

Eikä sinua ole. Paikoin heikosti 

Sinua ei ole. Paikoin heikosti 

Ei ole.

On talvi. 

"Merivartiosto huomauttaa: Ei enää autoilua jääalueella!"

 

Merellä on railoja, joita on vaikea huomata lumisateessa." 

Yllä oleva näyte käy myös esimerkkinä kuinka Rintala leikittelee tyylikkäästi tekstin muotoiluilla, eri fonteilla ja kursiivilla. Tämä tekee runoista erittäin kiinnostavaa luettavaa, eikä meri aiheena pääse aivan hyökymään, muuttumaan tylsäksi aiheeksi (runoja on kuitenkin yli sadalla sivulla). 

Merta on suojeltava, koska se esimerkiksi hukkuu muoviin. Surffipummit loppuu näin:

(...) Egokapinaa, turhan kansan napinaa,

sillä: Oi miten muovi on mahtavaa, se taipuu moneksi,

muovautuu asuksi, astiaksi, asunnoksi,

ja nyt kulkuneuvoksi,

ja kyyl-lä se poistuu itsekseen

kovin kätevästi,

kun illalliskaloista nautittu muovi

puristuu ihmisestä suoraan uusmuovioleluksi*

ja ruokailun jälkeen muovi palautetaan, jopa tunneissa,

hiekkalaatikolle,

iloisen värisenä

lelun@.

*Original made in Chin@, mutta sentään puristettu kotoSuomess@ 

 

Takakannesta löytyy tieto, että Rintala on paitsi ohjaaja ja pedagogi, niin myös runoilija ja lavarunoaktiivi. Mielestäni monet  kokoelman runot ovat sopivia äänirunoiksi, niissä on puheen rytmitystä ja taukoa. 

Toki meri esiintyy kokoelmassa sellaisenaan, ihailtavana, lempeänä ja vahvana luontoelementtinä. Välillä Rintala kuvaa veden eri olomuotoja, jäätä ja lunta, tuulia ja muita sääoloja arkisemmin tieteellisen etäältä. Leikkisyyttä La Ninãn lopussa, näin meren hengittäessä:

(...) meri hengittää niin hi taas ti, sshhhhhhhhhhhhhhh

hhhulluus asuu päissä, vaahtopäissä,

eniten ihmispäissä.

Kronometri tikittää.

 

Meri hengittää niin hi taas ti, sshhhhhhhhhhhhhhh

mmerilukin jalat ehtivät kasvaa pitkiksi

mastoon asti, ennen kuin olen perillä

ja opin hengittämään hi taas ti 

 

Meri voi edustaa muutakin kuin valtavaa määrää suolaista vettä, mutta sen miettimisen jätän muille lukijoille...

Kirjan kauneutta lisäävät hennot harmaat piirrokset ja kuviot sivuilla. Katse löytää mm purjeveneen, valaan pyrstön, aaltoja, sulan ja linnun kivikasalla.  Yhteen tähkään on kirjoitettu sanat: tähkä, terttu, huiskilo, norkko ja nykerö. Nämä yksityiskohdat tekevät tästä runokokoelmasta taideteoksen, joka viehättää silmää joka lukukerralla.

Useimmat runot ovat pitkiä, yhden sivun pituisia. Lopuksi kaunis tuokio näytteenä tiiviistä ilmaisusta:

Ensilumi

Jäälle putoaa

      ensilumi,

hetkessä tämä päivä

peittoaa menneen. 

 

Merenalaiset hulmuavat osat kätkee riveilleen monia tasoja, joten suosittelen lukemaan näitä runoja moneen kertaan. Ei ehkä ahmimalla koko teosta yhteen menoon, vaan hitaasti nautiskellen. Anna meren valloittaa!

 

Hyviä lukuhetkiä! Mörri Mahlakallas Kampukselta

#Kirjoituspiirimme Kyhertäjien omakustanteinen tekstikokoelma Minun iloni on raapustella on valmis ja suunnittelemme julkistamistilaisuutta huhtikuun lopulla Oriveden kaupunginkirjastolla.  Kirjoittanen tästä matkasta tänne blogiini jossain vaiheessa#

 

~~~~~~~~´´´´´~~~~~~~ 

Nina Rintala, Merenalaiset hulmuavat osat (2023, Basam Books)
Riku Ahlsten, taitto
Taivo Org Küpress OÜ, kannen kuva

Arvostelukappale kustantajalta, pärskyvät kiitokset!

 

Mörri, valokuvat

Taustalla musiikkina Amuri, Minä olen muistanut (Helmi Levyt)

Kreikkalaisia nykyrunoja Aurinkokellossa

                                       

Enostone kustannuksen  Aurinkokello, nykykreikkalaisia runoja -teoksen  ovat toimittaneet Riikka P. Pulkkinen ja  Athiná  Róssoglu. Pulkkinen on kääntänyt kokoelman sekä kirjoittanut Kääntäjän kirjeen  ja Róssoglu on laatinut esipuheen. Niistä saa paljon tietoa kreikkalaisesta nykyrunoudesta, joten kokoelma avautuu aivan eri tasolle kuin nopean selailun aikana.

He korostavat, että Aurinkokellon teksteissä vanha kreikkalainen kulttuuri ja uusi haastava nykyaika törmäävät rajapinnalla. Taustalla on välillä vanhaa kreikkalainen mytologiaa ja yhteiskunnalliset tapahtumat vaivaavat sukupolvesta toiseen. Runojen tunnelma voi olla melankolinen, lamaantunut ja epätoivoinen, mutta lääkkeenä näille on rakkaus. Runoilijat etsivät uusia muotoja, kollektiivista tapaa luoda merkityksiä. Runot ovat puhekielisiä, rytmillistä ja  sanasto uskaliasta, karkeaakin.

Aurinkokello tuo esiin  32 runoilijaa ja heistä on kirjan lopussa lyhyet esittelyt. Runot etenevät neljän erilaisen osion kautta suuremmasta pienempään, yhteiskunnasta yksilön kokemuksiin.

politiikka- osiossa vilahtelevat mm. joukkovelkakirje, mielenosoittajat, lakko, sosialismi, teloitus ja piikkilanka, usko ja jumala. Kokoelman runot ovat pitkähköjä, joten otan tässä esimerkin yhden runon alusta: 

VÄHÄN-NIIN-KUIN-KAUDELLA  (JÁNNIS DÚKAS)

Täällä vähän-niin-kuin-kaudella

saappaissa, nahkatakeissa

kaupungilla kulkevat

kaupunkia vahtivat 

poliisit kuin varkaat

 

kuiskauksia, huutoja 

tahroja ja maaleja 

häpeällä ja vihalla

punaisella viivalla

anteeksipyyntö tanssii 

 

Ateenan linnoituksessa

ylhäällä vahtitorneissa

yöllä kun tulet syttyvät

niin piirittäjät olivat 

itse piiritettyjä 

 

Ruumishuoneen suojassa

hapuilen haavaa rinnassa

Y-kirjaimen muotoista

 vuosituhannen leikkausta

joka kasvaa ja syvenee (...)

 

kaupunki   yhteiskunta -osio ei tuo silmien eteen häikäisevän sinistä merta ja vaaleahiekkaisia turistirantoja, sitä tuttua kuvastoa lomasaarilta. Nyt yksinäisyys, vihamielisyys ja pelko majailevat suljetuissa huulissa, surmatyössä, asuntojen ahtaissa neliöissä tai puhjenneissa pelastusliiveissä.  Tyhjyys kodissa voi olla samaa mielessä ja lintuhäkki voi edustaa myös kaipuuta jonnekin muualle.

arki   ihmissuhteet koostuu ajatuksista mm. matkoista, työstä ja haaveista, rakkaudesta, naisista ja miehistä, taiteesta ja elämisen vaikeudesta. Tämä runo nousee esiin humoristisella sävyllään ja proosatekstimäisellä muodollaan:

OPETA MINUT EROAMAAN (PAVLÍNA MÁRVIN)

Sateen muodostamassa lätäkössä oli kertakäyttökäsine. Veden virrassa se täyttyi kuralla ja vedellä. Sen kolme murtunutta sormea heiluivat ja ranne vajosi hermostuneen oloisena. Ihailin sitä. Katselin pitkään, ihailin sen päättäväisyyttä ja rohkeutta hyvästellä lakkaamatta, vielä paljon kauempaa käännyin yhtäkkiä ympäri ja katsoin sitä uudestaan: Se heilutti vieläkin. Kävelin sateessa kaupungilla, etsin sinua kertoakseni. Miten löysin kertakäyttökäsineen, joka osaa hyvästellä paremmin kuin kädet, jotka osuivat minulle ja sinulle. 

 

Viimeinen osio yksilö keskittyy ihmisen sisäiseen kokemukseen, tunteisiin. Muistot, luottamus ja pelko, ajan kuluminen ja sen huomaaminen, katoava kauneus, menetys ja suru. Kokoelman runojen asettelu on  perinteistä, joten tähän lopuksi osa viimeisestä runosta, koska se kertoo paljonkin ilmavuudessaan kielestä, muistamisesta: 

ALIKIELISYYS (THOMÁS TSALAPÁTIS)

(...) Viime aikoina myös _ _ _ _ _  pronominit alkoivat kadota._ _ _ _ muutamat, mutta kaikki näyttää _ _ _ _ että olen loppumetreillä. _ _ _ _ _esineet _ _ _ _ _ ympärillä _ _ _ _ _ _ _ _ _. _ _ _ _  on palasina. _ _  _  _ _ _ _ tulee vaikeaa. Kieli eroaa elämä_ _ _. Tuuli riepottelee konsonant_ _ _ _. Kuiskaus tukahduttaa vokaali_. Miten _ _ _ _ _ _ _ toiselle? Nyt _ _ _ _ _on odottamatta _ _ _ _ _ _ _ _ vanhuus_ _ suru. (...) 

 

Runot ovat helppolukuisia puhekielisyytensä vuoksi, eikä välimerkkejä ole juurikaan. Myös isot kirjaimet ovat vähissä ja osioiden nimet ovat voimakkaampia juuri pienillä alkukirjaimille painettuna.

Rivien väleissä tuntuu voimakkaiden tunteiden paino. Runot ovat nykyajan kuvausta Euroopassa, ei pelkästään Kreikasta. Aurinkokello saa ajattelemaan maanosamme historiaa, kriisejä ja sotia vuosikymmenien varrella. Mielestäni tämä kokoelma on yksi merkittävämpiä runokokoelmia moneen vuoteen ja siten ansaitsee huomiota, arvostusta ja laajaa levikkiä! Koulukirjastoihin eurooppalaisen historian bonuskirjaksi?

Tarttukaa Aurinkokelloon - antoisaan antologiaan -  ja ottakaa kiinni aurinkokellon osoittamasta ajasta?

Aika kuluu ja valoisuus lisääntyy kevättä kohti hengaillessa. Lukemisiin, Mörri Mahlakallas

 

                           

 # # # # # # # # 

Aurinkokello, nykykreikkalaisia runoja (2022, Enostone)

Toimittaneet Riikka P.Pulkinen ja Athiná  Róssoglu

Kääntänyt Riikka P.Pulkkinen

Kannen kuva Spíros Vasilíu

Graafinen suunnittelu Katri Niinikangas

Taitto Kalle Niinikangas

Arvostelukappale kustantajalta, helottavan kuuma kiitos!

Valokuvat Mörri

Taustamusiikkina Samuli Putro, Keskellä kesää (cd, 2021, Universal)