Aikuinen, pyydä pukilta satuja

Viime hetken joululahjavinkki aikuiselle, jolla on jo kaikkea ja huumorintaju vielä jäljellä. Juri Nummelinin toimittama Sadan vuoden unet. Kirjassa on 13 suomalaisen kirjailijan kehittelemiä "aikuisten satuja" vanhojen tunnettujen tarinoiden ja ideoiden pohjalta.

Uuden kuosin saavat mm. Grimmin veljesten kertomukset, Aisopoksen eläinsatu kuin Prinsessa Ruusunenkin. Satu voi olla tunnistettava tai jäädä epämääräiseksi aavistukseksi. Päähenkilöiden nimeä ja juonenkuvioita on muunneltu ja aikakausikin on ehkä tuotu nykyaikakaan vuosisatojen takaa.  Olisivatko kaikki satuhahmot pärjäneet modernissa kaupunkimaastossa? Kenellä on kengät intohimona?

Tarinat eivät ole pitkiä, joten niihin on mukava uppoutua vaikka työpäivän jälkeen viltin alla villasukat jalassa. Voi näitä omille lapsilleenkin lukea, kunhan ei aivan pienimpiä pilttejä pelottele.

Tekstien tyylilajit vaihtelevat, koska kirjoittajia on monenlaisia: Johanna Venho, Markus Harju, Marika Riikonen, Shimo Suntila, Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara, Vesa Sisättö, Sari Peltoniemi, Artemis Kelosaari, Juha-Pekka Koskinen, Markus Leikola, Heikki Nevala ja Anne Leinonen Laadukas kokonaisuus.

Itselleni kirja on herkullinen paketti vanhoja juttuja uudella tavalla. Tulen tätä lukemaan monen monta kertaa. Kirjoittajaminääni kirja kiehtoo erityisesti. Omille lapsille tuli luettua paljon iltasatujakin ja kaikenlaisia juttuja, niin osahan näistä "pohjista" on vallan tuttuja. Alitajunta alkaa työstää näitä juttuja lukemisen aikana: mistäs jos toi hyypiö ei tekiskään noin, vaan se lähtiskin heti pois...ne eivät oliskaan koskaan tavanneet,  saapasjalkakissa oliskin saapassukkakissan serkku...  Eli uudet tarinat saavat vielä oudompia muotoja! Suosittelen tätä kirjoitusharjoitusta kaikille, vaikka teksti jäisi pölyttymään oman muistitikun uumeniin.

Jalava -kustantajalle kiitos tästä hykerryttävästä lukukokemuksesta!

Kirjan oheen suosittelen pehmeää suklaata ja pientä lasillista viiniä tunnelmointiin.

Taustalla kaihoisasti laulaa Mari Boinen Idjagiedas- levyllä. Kannattaa hänenkin tuotantoonsa tutustua!

Otetaanhan rennosti adventtisohjoissa ja tonttuiluhommissa, Helena


"""""""

Sadan vuoden unet, satuja aikuisille. Toimittanut Juri Nummelin (Jalava, 2017)
Kansi ja taitto Samppa Ranta, kannen kuva Charlie Bowater
Arvostelukappale, lämmin kiitos kustantajalle!

Boine Mari, Idjagiedas= In the hand of the night, cd

Haukastusta

Syyskuussa sain kokea pitkästä aikaa Suomen Lapin maisemia ja vaihtelevia sääilmiöitä viikon mittaisella reissulla. Veikeitä kuukkeleita en nähnyt, mutta korppeja taisi lennellä muutaman kerran päidemme ylitse. Pohjoisen luonnossa sain tuntea irtautumista arjen kiemuroista ja tapasin mielenkiintoisia "uusia" ihmisiä. Jonkinlainen vapauden tuntu ja elämänriemu pääsivät kireän pipon alle.

Syyskuun loman jälkeen onkin pipon alla pyörinyt mm. julkisessa keskustelussa vilahtanut kirjallisuuden ammattikriitikoiden ja kirjabloggaajien välinen erottelu. Voidaanko kirjablogeja edes verrata kriitikoiden arvioihin? En ole tarpeeksi media-alaa tai kirjallisuustiedettä opiskellut, mutta ihan omasta kokemuksestani  antaisin kunniaa kirjabloggaajillekin. Mutta heiltä ei voi vaatia samaa tasoa kuin lehtien ammattikriitikoilta. Samalla kentällä pyöritään kirjallisuuden innoittamina, mutta bloggareille suon enemmän henkilökohtaisten tuntemusten esille tuomista.

Toinen askarruttanut asia löytyy myös kirjablogien maailmasta. Kuinka analyyttiseti pitää/saa kirjaa muille esitellä?  Itse en edes jaksa lukea ihan "pohjia myöten" avattua blogitekstiä, koska haluan itse tehdä kirjasta omat päätökset tai lukea ihan nauttien aivot narikassa. Siksi tässä Lukihäirikössä onkin vain höpsöjä kirjojen esittelyitä omilla aatoksia ja tunteilla, usein kielen mahti edellä.

Lukihäirikkö on oma hiekkalaatikkoni, mutta yritän muistaa, mitä alun perin lähdin tekemään: helppoa kirjablogia niillekin, joilla on lukemiseen liittyviä ongelmia. Sain tosin sellaistakin palautetta, että on välillä vaikeaa tekstiä. Pahoittelen. Kirjastovirkailijan koulutus ilmeisesti välillä pukkaa läpi ja innostun liikaa. Jatkan siis epätasaisen laadun ladulla.


Otsikon Haukastusta viittaa Helen Macdonaldin herkkään ja viiltävään H niin kuin haukka - romaaniin. Kirjoittaja sai oman ensimmäisen haukkansa 12 vuotiaana ja tämä kokemus kulkee kirjassa vahvana pohjavireenä.

Kirjan kannen on suunnitellut Chris Wormell ja kannen kanahaukka kertoo villillä olemuksellaan paljon kirjan tekstin luonteesta. Kaunistelematonta ihmisen ja luonnon kohtaamista Englannin nummilla ja metsissä. Tuoksut ja tuulen kosketukset poskella voi tuntea ja tekee mieli jäädä kivelle istumaan ja katselmaan haukan eleganttia kaartelua taivaalla.

Kirjailija suree kuollutta isäänsä, muistelee lapsuuttaan ja onnellisia aikoja. Kirjassa on mukana kirjailijan oman nuoren haukan, Mabelin, kesyttämistä ja metsästämään opettamista, mutta yhtenä tasona kulkee tarinat haukastamisen historiasta. Yksi päähenkilö on herra White "ammoin kuollut epäluuloinen, juro, epätoivoon piintynyt mies", jonka muistiinpanoja kirjoittaja on lukenut, eikä ymmärrä Whiten julmuutta omaa haukkaansa kohtaan.

 Tämä romaani on herättänyt keskusteluja eläinten oikeuksista. Onko ihmisellä rajaton oikeus käyttää hyväkseen/kesyttää eläimiä omiin tarkoituksiinsa? Onko haukoille luontaista metsästä ja palauttaa saaliinsa toisen lajin huomaan? Hyviä kysymyksiä!

Kirja on kuitenkin niin hyvin koottu ja teksti vie mennessään, että vastareaktiota ei tule em. kysymyksistä huolimatta. Tätä kirjaa ei voi ahmia yhdeltä istumalta, vaan pienissä paloissa, jotta kaunis teksti uppoaa kunnola sisuksiin. Kunnioitan tämän haukkakuvauksen jälkeen entistä enemmän villejä isoja petolintuja.Myös yksilön kyky selvitä surusta ja toivottomuudesta tulee Macdolandin taitavissa käsissä vahvasti esille.

En kerrokaan enempää, haluan jokaisen kokevan tämän "vanhanaikaisen" romaanin ihan itse! Samalla voi etsiä merkityksiä latinan termille ferox.

Taivalle tähyillen siivetön villikko Helena. Pärjätkää marraskuun hämärissä!

Macdonald Helen, H niin kuin haukka ( suomentaja Irmeli Ruuska, Gummerus 2017, nidottu)
Arvostelukappale, mistä kiitokset kustantajalle!

Taustalla harvinaisesti sanallista musiikkia eli suomalaisia kansanlauluja cdllä kirjasta Kauneimmat kansanlaulut = Finnish folk songs (F-kustannus Oy, 2014)

Muistoja Helsingin Kirjamessuilta

Pyhäinpäivänä 5.11.2017 Oriveden kaarikirkossa esitti  projektikuoro Kosketus (laulajia mm. Orivedeltä, Ruovedeltä, Parkanosta, Ikaalisista ja Jämijärveltä) Fauren sielunmessun Requiem. Jälleen musiikki ja kauniit ihmisäänet resonoivat luissa ja ytimissä. Hyvä, kun muisti välillä hengittää. Siinä omat murheet pienenivät hetkeksi ja kyynelkanavat saivat puhdistautua.

Näistä herkistä tunnelmista palaan vielä viikon takaiseen messuamiseen eli lauantaipäivään 28.10. Helsingin Kirjamessuille. Kätevästi jälleen sain lämpimän bussikyydin Jämsän kaupunginkirjaston porukan mukana. Sydämellinen kiitos!

Olin ilmoittanut Reuna-kustantamon Tarja Tornaeukselle tulostani ja luonnollisesti piipahtelin päivän aikana kustantajan osastolla . Tapasin tulevia kirjalijatovereita ja pääsin messuhälinässä muutaman hyvän keskustelunkin käymään. Olin  nostamassa maljaa kirjanjulkistamishetkellä, kun Sonja Kinnusen Univeljet sai ensiesiintymisensä.

Oma selkokielinen runokokoelmani Tämä on minun lauluni julkaistaan keväällä 2018, joten oli hyvä tutustua talon ihmisiin ja saada vähän kannustustakin. Mukaan kahmaisin nipun paperisia Bulletin -tuotelehtisiä, koska tiesin useamman ihmisen kotopuolessa juuri sellaisia odottavan (kirjani esittely sivulla 14)  Kirjani kannen suunnitellut graafikko Tom Linkopuu sai nimensä esille ja kiitän häntä tässäkin hyvin sujuneesta yhteistyöstä, jonka aikana opin paljon uutta kuvallisesta ilmaisusta!

https://issuu.com/reunakustantamojakirjakauppa/docs/reuna_bulletin_1_2018   on linkki sähköiseen esitteeseen, ole hyvä.

Reunan kustantama on niin kaunis ja herkkä Saippuakuplia Kaarlensillalla. Runot ovat Jenni Skytän kynästä ja mustavalkoiset valokuvat Toni Forssellin ottamia. Tuokiokuvat ovat lyhyitä, mutta tarkkoja. Niin tosia. Ainakin itselleni tunnistettavia. Valokuvien kautta pääsee luontoon monella tasolla. Ikuinen valon ja varjon leikki on minuakin kiehtonut kauan, joten näissä kuvissa viipyy ajatus. Joka kerran avautuu uusi näkökulma ja oma uteliaisuus herää, kun avaa kirjan - kaukana kertakäyttöyhteiskunnan tuotteesta! Ostin tämän itselleni ja silti kirja tuntuu lahjalta. Kiitos tästä!

Treffejä oli tälläkin kertaa ystävien kanssa, joten jälleen sai kerrattua elämäntapahtumat ja kuulumiset kätevästi kahvikupin äärellä ja takarivin tuoleilla. Kun en oikein viihdy massatapahtumissa ja hälisevässä ympäristössä, niin oli mukava poimia messujen laajasta tapahtumatarjonnasta vain muutama ja istua alas todella kuuntelemaan.

 Dekkarilauantain aiheista ensimmäisenä oli Menneisyyden miehiä. Heistä jutustelivat Virpi Hämeen-Anttila, Jukka I. Mattila (Reuna)  Lauri Mäkinen ja Timo Saarto. Kunnioitan näitä kirjailijoita, jotka perehtyvät aiheisiinsa ja tekevät valtavasti faktatietojen etsimistä ja tarkistamista!

Blogin aloituskuvassa: Suomen kirjailijaliitto esittää,  Kun kirjastonhoitaja murhaa. Hauska ja veikeä Kai Ekholm (Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja) kertoilee dekkareistaan - ja työstään ylikirjastonhoitajana- toisen veijarin eli Juha-Pekka Koskisen haastattelemana.
  En ole ehtinyt vielä lukea Ekholmin kirjoja, mutta pakkohan sitä on tutustua rikosromaaneihin, jossa pääpaikkana on kirjasto!

Selkokeskuksen osastolla poikkesin ja otin mukaan uusimmat Selkosanomat ja uutuuskirjaluettelon. Ystävälle metsästin kulttuurilehti Kaltion luettavaksi ja Maailman Kuvalehtiä pari numeroa matkalukemiseksi (toki riitti luettavaa kotonakin vielä).

Mahdolliset asiavirheet jälleen omiani, vaikka yritin tarkistella. Tämä lukihäiriö merkillisesti ehtii vääntää sanan oikeinkirjoitusasun vääräksi, vaikka sekunti sitten olisin jotain painanut mieleeni. Siksi läppärini onkin joulukuusta kirjavampi monivärisine post it- lappuineen! Ja silti menee väärin - pysyn luvallisen fantasian ja mielikuvituksen puolella kirjoitelmissani.

 Toisaalta tässä on yksi syy, miksi olen niin iloinnut kesän ja syksyn aikana, kun muutama ns asiatekstini on kelvannut esim. kolumniksi paikallislehteen ja merkittävään kulttuurilehteen (Kaltio 5/2017).

Monen monta luettua kirjaa odottaa kärsivällisesti hyllyssä blogiin kirjaamista, mutta aika liitää tänä syksynä niin nopeasti ohi muissa harrastuksissa. Runonlausuntaa on ollut muuallakin kuin Sanan Mahdin harjoituksissa (joulurunot ja Itsenäisyyspäivän juhlavampi esiintyminen jo tuntuvat sisuskaluissa jännitteinä). Selviämme niistä ja jään odottelemaan kustantajan mahdollisia ehdotuksia itse kirjan taiton suhteen...

Luetaan ja lainataan kirjoja, kirjoitellaan omia tekstejä ja otetaan rennosti marraskuun matelevissa iloissa - vai mitä tehtäis? Utelee Helena Mörri Seppälä

===///===

Saippuakuplia Kaarlensillalla, runot Skyttä Jenni, valokuvat Forssell Toni ( Reuna, 2017)

Kesän hellyys säilötty kirjaan

Andrei Tarsalainen, Seitsemäs kukka

Andrei Tarsalaisen Seitsemäs kukka- runokokoelma on kaunis kuin korurasia. Kansien perhonen ja oliivipuun oksa koristavat sisäsivuja ja yleisilme on kevyt, hauras henkäys.

Samoin ovat kirjan itämaistyyppiset runot. Haikumainen lyhyt muoto tekee runoista tuokiokuvauksia. Suomalainen luonto on mukana monilla riveillä:

pihkan

vieno tuoksu...

hiekkadyynit lähellä

Osa runoista vie ajatukset Välimeren suuntaan ja itään:

Eos kultaisissa

sandaaleissa puhuttelee sinua

aamu-unessasi 

Luontokokemusten lisäksi mukanan on klassista musiikkia, kaupungin katua ja Moikajokea.

frozen orange rowanberries

tempting a blackbird

to stay for the winter

on yksi esimerkki kirjan kuudesta englannin kielisestä runoilusta Poems- osiossa.



Itse olen vuosia lukenut itämaisia tekstejä ja kirjoitellut haiku- ja tankamuotoisia runoa, niin nämä runot avautuvat helposti. Kävelen samassa maisemassa. Mutta ymmärrän lukijoita, jotka eivät löydä "mitään" lyhyistä tuokiokuvista. Mielestäni runonlukutaitoakin voi opetella. Ennen kaikkea runous on mielestäni tunnekieltä, jolloin järjen ja analysoinnin voi välillä heittääkin nurkkaan.

Seitsemäs kukka on lukukokemuksen lisäksi herkän kaunis "esine". Juuri sellainen lämmöllä lahjaksi annettava. Ehkä suhtaudun kirjoihin intohimoisesti, kun kokemukseen vaikuttavat myös ulkoiset tekijät. Mutta kansi, paperinlaatu, fontti ja sivuasettelu ovat yksi osa positiivista tapaa nauttia perinteisestä kirjasta. Tässä kaikki osat ovat sopusoinnussa.

Tarsalainen Andrei, Seitsemäs kukka, runoja  (Reuna, 2017, kansi ja taitto Jaana Rautio)

Arvotelukappale, kustantajalle kiitokset!

Taustamusiikkina Cirque Du Soleil, Varekai, cd

(alakuvassa kansi vanhasta kahvipurkista, joka on ollut jo lapsuuteni leikeissä mukana. Luulen sen itämaisen kuvituksen herättäneen minussa kiinnostuksen tyylikkääseen itämaiseen kuvitukseen ja kirjallisuuteenkin vuosien varrella)

 Elokuussa on energiavirtoja, ota niistä osasi ja voi hyvin! Hana-Ichi (aka Helena)

Runoja matkan varrelle

Tällä kertaa kirjapariksi valikoitui kaksi runokirjaa, joissa liikutaan elämänkaarella. Anna Elina Isoaron Rakkautta ja vasta-aineita ilahduttaa jo kannellaan, sillä siinä tarkkakatseinen huomaa kauniin raskaana olevan vartalon ja tarrakin vihjaa runoja äidiksi tulemisesta.

Kannen lieve esittelee Anna Elina Isoaron tamperelaiseksi runoilijaksi, joka voitti Runo-Kaarina - kilpailun vuonna 2011 ja Poetry Slamin vuonna 2005. Tämä on kiinnostavaa, koska tässä runokirjassa on sellaista tuoreutta, sanoilla ja ajatuksilla leikittelyä, joka piristää ikiaikaista äitiys- aihetta! Odotusta, synnytystä ja vanhemmiksi kasvamista voi esitellä hauskoilla vertauskuvilla.

Nainen 20+, perusterve,
korkea estrogeenipitoisuus
ilmenee mm. viehättävänä ulkomuotona
ja alttiutena gynek.vaivoihin.
Hedelmättömyysriski mainittu,
välittömänä seurauksena uusia oireita:
vastuunkaipuu, akuutti
parinvalintapaniikki.

Rehelliset tunteiden kuvaukset pilke silmäkulmassa tekevät kirjasta hykerryttävän lukukokemuksen. Parhaiten tietysti runot aukevat raskauden ja synnytyksen kokeneille naisille, mutta saa tässä isäkin tilaa. Suosittelen lahjaksi tulevalle perheelle, tunnekartaksi vuoristoradalle.

Toimenpiteen jälkeen voileipiä
ja kotihoito-ohjeet
keskenmenon/abortin kokeneelle.
Yliviivaa tarpeeton.
Alleviivaa empatia.
Ennen kuin puhuttelet,
varmistu, vuotaako potilas
pettymyksen verta
vai helpotuksen.

Runot ovat perinteisessä muodossa, mutta myös "otteina lääkärien saneluista", kirjeenä joulupukille, listoina ja lauluina. Sivuilla on erilaisia kirjasinlajeja, vinojakin rivityksiä ja viiteitä esim. sosiaalisen median termeihin (leave a comment, bloggaaminen) ja peleihin ( game over, nopan silmät).  Nämä tekstin eri keinot tekevät tästä ilmavan, nykyaikaisen ja kuitenkin syvällisen  runoteoksen.

TEEMUKI, 4,5 harmoonista desilitraa

Lapsi liinassa
sammakoiden sukua.
Röyhy. Pulautus.

76 sivuun mahtuu monta kuukautta -  ja loppuelämä!



Eero Pitkäsen (s. 1920, Inkerissä) Kytevät hiilet koostuu jo vanhemman miehen elämänkokemuksista ja tunnoista. Runot on jaettu 6 eri lukuun:  Kytevät hiilet, Elämän kirjava matto, Sanoja etsimässä, Ovet ovat lukossa, Tänään on se päivä ja Jää hyvästi onnenmaa. Jokainen luku alkaa aiheeseen sopivalla, herkällä harmaasävyisellä piirroskuvalla.


Jokaisella runolla on otsikko ja ryhtiä sivuille antaa otsikon viereinen harmaa palkki - joka myös auttaa havaitsemaan, kun runo jatkuu toiselle sivullekin. Myös tässä runoteoksessa ilmavuutta tuovat runon rivien muotoilut: vasen reuna ei olekaan aina suora, vaan on välillä kaareva, kärkimäinen, aaltoileva tai muodostaa pykälän.

Runojen tunnelma on seesteinen, elämän menon hyväksyvä. Ei suuria repiviä tunteenpurkauksia, vaan hiljaista viisautta. Runot ovat (omalla mittapuullani) pitkiä ja suurin osa vapaalla runomitalla. Runossa Puut punaiset on esimerkki rytmillisestä sanoittelusta (runon lopusta):

Suru suolta
usva ulapan seliltä
ume umakka kujansuussa
Kullankutrit kosteana
kaiho kauas kaipaileepi

Kuten aina (runo)kirjoja esitellessä, en nytkään halua puhki pureskella tekstejä. Nämäkin on itse luettava, koettava. Pitkäsen runot eivät ole pikakahvia töiden lomassa, vaan näiden kanssa pitää rauhoittua ja antaa rivien uppoutua omaan elämänkokemukseen, resonoida omissa muistoissa.  Rivit ovat tosia, konstailemattomia.

Tänään on se päivä

 Tänään on se päivä -  runoni jäi pyhäpukuni taskuun

lukemattomana
tänään on se harmaa talvipäivä
samanlainen kuin monet muutkin 

Enkö tavoittanutkaan katsettasi
kitarani näppäilee
surumielisen kaihoisia säveliä
kuulen paimenhuiluni valittavan kutsun
pyhäpuku - arkivaatteet - alastomuus
kaikki samaa todellisuutta
vain tunteen kummajaiset
ovat oudot

Anteeksi tämä tylsä muotoilu - en saanut tätä alkuperäisen näköisesti, tunnelma vähän latistui. Mutta näin 6.7.2017 Eino Leinon päivänä on hyvä lopetella runoon, johon mahtuu runo.


Herkistykää heinäkuussa, Helena S.


¤¤¤¤¤¤¤

Isoaro Anna Elina, Rakkautta ja vasta-aineita (Into Kustannus Oy, 2016)
Arvostelukappale, kiitos kustantajalle1

Pitkänen Eero, Kytevät hiilet (Reuna Oy, 2016)
Arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
¤¤¤¤ taustamusiikkina harvinaisesti suomen kielistä rokkia: Haloo Helsinki ja Hulluuden highway- cd (2017)

Selkokielen kursilla

Kesän odotetuin tapahtuma minulle oli Selkokirjoittamisen kurssi Oriveden Opistolla 12.-14.6.2017.

Selkokielen ominaisuuksista meille kertoivat Selkokeskuksen suunnittelijat Eliisa Uotila ja Ari Sainio. Henna Kara puolestaan edusti kustannustoimittajana Opikea.

Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea ja/tai ymmärtää yleiskieltä.

Tästä lähtökohdasta alkoi Eliisa Uotila johdattaa meitä selkokielen käyttäjäryhmiin, niiden erilaisiin tarpeisiin ja kielen kirjoitusohjeisiin. Teimme kirjoitusharjoituksia ja valitsin itselleni mukautusharjoitukseksi otteen Tove Janssonin Taikurin hatusta.

Koin tämän tutun Janssonin tarinan mukauttamisen erittäin mielenkiintoisena tehtävänä. Tavallaan kokonaisuuden pilkoin mielessäni pieniksi palasiksi ja sitten palapeliin aloin liittää sopivia osia! Oli oikeastaan hauskaa miettiä mitä jättää lauseista ja kerrotuista asioista pois ja miten jotain voi sanoa yksinkertaisemmin. Mitä Janssonin hahmoja täytyy selittää enemmän (esim hattivatteja) ja onko joku hahmo siinä kohtauksessa ihan turha. Tämä oli haaste, joka innosti kokeilemaan eri vaihtoehtoja.

Tässä lyhyt pätkä alkuperäisestä Janssonin tekstistä ja oma mukautukseni:

Muumimamma raahasi kiviä tulisijaa varten lämmittääkseen pannukakun. Hän keräsi puita, levitti pöytäliinan hiekalle, ja pani pienen kiven sen joka kulmaan, jottei tuuli sitä veisi. Hän laittoi kupit riviin ja kaivoi voitölkin märkään hiekkaan kiven varjoon, ja lopuksi hän pani kimpun rantaliljoja keskelle pöytää.

Muumimamma keräsi kiviä ja puita nuotioon. Hän halusi lämmittää pannukakun. Hän levitti pöytäliinan hiekalle ja laittoi astiat valmiiksi. Voin hän laittoi kiven varjoon ja kasasi kukista kimpun liinalle.

Tätä harjoitusta tarkastelimme yhdessä valkokankaan kautta. Kuinka monella eri tavalla samaa tekstiä voikaan mukauttaa ja mikään ei ole sinänsä väärin. Parasta kuitenkin oli parikeskusteluna verrata saman tekstin muokkaajan kanssa tuotoksia. Siinä pääsivät molemmat kertomaan omista ratkaisuistaan ja keksimään toisen tekstistä toimivia muotoja. Selkokielelle mukauttaminen tuntuu sopivan yhteisölliseksi kirjottamisen muodoksi.

Kurssia varten kirjoitetut ennakkotehtävät kävimme läpi yhdessä valkokankaan kautta katseltuna. Monenlaisia runoja ja tarinoita oli syntynyt aiheesta Suomen juhlavuosi. Tein eräänlaisen lauluntekstin, jonka ajattelin sopivan nuorten oppilaiden kevätjuhliin, nuorten oma bändi soittaa sen rockballadina. Palautteen mukaan kieli täytti sinänsä selkokielen muotoa, mutta oli haastava ymmärtää. Ehkä olisi pitänyt laittaa otsikkoon jo mukaan laulu tai rock- sana, niin runo olisi auennut enemmän? Huomaan kyllä itsekin nyt sen säkeistöjen lapsekkuuden ja ajallisten siirtymien vaikean havainnoinnin. Ehkäpä mukautan sitä lisää, vaikka tuskin ikinä mitään käyttöä sillä tulee olemaan.

Selkokielista teksiä kirjoittaessa on hyvä muistaa, että lukija ei huomaa kaikkea; milloin siirrytään ajassa ja paikassa, kuka puhu vuoropuheluja, mitä merkityksiä sanoilla on. Ne on hyvä selittää esim. hän muistelee tai tässä keskustelevat opettaja ja Leena. "Sataa ripsiä"  voi olla yleiskielen lukijalle helppo ilmaisu, mutta joku voi miettiä " alkaako pisaroista oikeasti sataa silmäripsiä?

Kurssilla käsittelimme myös painetun kirjan ulkonäköä. Rivitys on pisimmillään 60 merkkiä ja kappalevälit hyvä olla ilmavat, kirjasintyypit- ja koot vaikuttavat luonnollisesti tekstin hahmottamiseen. Kuvitus, julkaisun taitto ja paperinlaatu ovat jo enemmän kustantajan vastuulla.

Tämä kurssi olisi ollut hyödyllinen viime kesänä, kun painiskelin oman selkokielisen runokäsikirjoitukseni parissa. Niiden runojen tekeminen on ollut kaikkein vaikeinta omista kirjoitusprosesseistani!Yritin kahta eri tapaa: mukautin jo olevia runojani ja yritin kirjoittaa suoraan selkokielelle. Suoraan selkokielelle miettiminen tuntui fyysisesti aivoissa: piti loksauttaa joku aivojen lohko eri asentoon. Mutta sitten valmiiden runojen mukauttamien oli mitä tuskallisin  prosessi. Tuntui kuin Taiteilija Minä olisi joutunut tylsillä kynsisaksilla nirheämään siipiään irti!! Ja siihen iski vielä epilys: onko näistä runoista ENÄÄ mihinkään? Ovatko ne enää RUNOJANI? Lapsellisia lällätyksiäkö jää jäljelle? En kehtaa niitä missään ääneen lukea?

Tein sen käsikirjoituksen siis runot vahvimpina mielessä, kieli nyt sattui valikoitumaan selkokieleksi.  Jo vuosia minulla on ollut haave kirjoittaa mielessä pyörivä tarina selkokielelle. Tein jo sillon kilpailuun aforismikäsikirjoitusta (elämäni ensimmäistä) ja ajattelin sen olevan kesän 2016 päätyö. Löysin sattumalta projektin, jolla haettiin selkokielisiä uusia tekstejä ja kirjoittajia. Eipä auttanut kuin laittaa isotöinen aforismikäsikirjoitus lepäämään ja vässäämään omaa runokokoelmaa. En uskonut sillä olevan MITÄÄN mahdollisuuksia...

En ole paljoa tästä runokokoelmasta viitsinyt kertoa, koska olen niin (kyyninen?) realisti, että uskon vasta, kun näen kirjan painettuna. Kustantaja on jo, kansikuvaakin jo suunniteltu (se oli miellyttävä prosessi tutun graafikon kanssa. Hän ymmärsi vähemmästäkin vihjeestä, eikä tarvinnut uuden ihmisen kanssa ensin tutustua ja miettiä kuinka paljon kertoa omasta "äänestään"). Yksi käyttötarkoitus tulevalla kirjallani on: sen pohjalta voisi tehdä runoesityksen. Yritän kesällä tai syksyllä saada aikaan eräänlaisen koekäytön omien liuskojen avulla. Tarvitsen siihen vain muutamia apulaisia, joten tapahtuma pitää huolella suunnitella.

Kurssin jälkeen sain Kimmo Svinhufvudin oppaan Kokonaisvaltainen kirjottaminen. Sen lukeminen on tehnyt hyvää Taiteilijaminälle: Erilaiset kirjoittamiskäsitykset - luku käsittelee kirjoittamista kuudella eri tasolla. Näin sain vahvistusta omille "oudoille" mietteille omasta kirjoittamisestani ja nyt myös ymmärrän tuota tunnetta "siipien leikkaamisesta". Minulle kirjoittaminen ei ole vain teknistä suorittamista, vaan "noppani näyttää muitakin lukuja". Tästä enemmän, kunhan saan koko oppaan syväluettua.

Kesäpäivänseisauskin hipsuttaa ohi ja suvi on täynnä mahdollisuuksia! Mihin? Kerro sinä.

Voikaa hyvin, Helena Mörri Seppälä

Pyydä runo mukaasi

Kerroinkin tuolla aikaisemmassa Lavaruno-oppaan esittelyn yhteydessä, että en ole koskaan osallistunut oikeaan lavaruno-tapahtumaan. Olen pienessä joukossa tehnyt omia yhteisrunoja, joissa pyydän muilta sanoja, lyhyitä lauseita. Niiden ei tarvitse liittyä toisiinsa mitenkään ja itse liitän ne "järkevään" muotoon lisäillen vain tukisanoja (ja, tai, mutta) ja saatan muuttaa sanan taivutusmuotoa. Minulle tämä on helppoa: näin nämä sanaparit tai lauseet nopeina kuvina mielessäni ja nämä kuvat sitten luovat runon rungon. Toisista runoista tulee selkeämpi kuin toisista, mutta hauskoja sanaleikkejä syntyy!

Orivedellä oli kesäkuun alussa koko viikonlopun Mämmilän meininkit- tapahtuma, jossa oli erilaisia paikallisvoimin järjestettyjä tempauksia. Rohkaisin ujoista ujoimman mieleni, koska halusin kuitenkin edustaa hiljaisia kirjoittajiakin tässä tapahtumassa.

Lähdin miettimään omaa osuuttani paikan valinnalla. Ulkona aurinkoisessa säässä olisi ollut hienoa olla, mutta vaihteleva sää ei houkutellut paperitavaran kanssa kokeilemaan. Kahvilat kävivät mielessä: kauniit sisätilat ja kahvittelumahdollisuus, ihmiset rentoja? Mutta kirjottamiseen keskittymisen vuoksi ehkä melusia, rauhattomia paikkoja? Lopulta päädyin kaupungintalon aulaan, koska sen kautta on kulku kirjastoon. Lähtökohtaisesti kävijät kiinnostuneita lukemisesta ja siten herkempiä innostumaan runoista? Ja yksi tärkeä tekijä oli se, että paikka oli itselle niin tuttu! Ei tarvinnut miettiä liikaa kalusteita, kulkureittejä yms.

Seuraavaksi mietin mitä tarvitsen runoilupisteellä. Uusia kyniä tietysti - noloa olisi, jos musteet loppuisivat kesken! Ostamani kuulakärkikynät osoittautuivat onneksi hyväkärkisiksi eli liukuivat helposti paperille, Paperiksi otin vain tavallista kopiopaperia, jonka alla käytin apuviivastoa (kirjoitukseni tuppaa laskeman lauseiden lopussa). Otin ns kuviosakset, jotta sain vähän eloisuutta tylsään paperiin. Lisäksi tutuille rohkenin piirtää ja värittää jotain pientä puuvärikynillä.

Entuudestaan tiesin, että joillekin voi olla vaikeaa keksiä yhtään aihetta runoon. Siksi pyysin facebookin kautta kavereita lähettämään satunnaisesti sanoja, joita kirjoitin omien  ilmausten lisäksi lapuille ja ripottelin vanhaan salkkuun. Siitä sai tarvittaessa nostaa yhden tai useamman sanan. Näin tehtiin myös yhdessä runokkeja. Salkkuun mukaan otin pienen Kamu- apinan herättelemään huumorin pirskahduksia.

Pieni estetiikon ääni vaati tylsään tilaan ottamaan vähän väriä mukaan. Siksi oli vihreäkuvionen pöytäliina ja sinisilmäorvokki. Olisin halunnut vetävämmän ilmotuksen runopisteestä kuin tuo kuvassa näkyvä Pyydä runo mukaasi - tuloste. Ei ollut aikaa kysellä keneltäkään parempaa - oma tulostimeni tekee jotain, mutta useinmiten jättää tekemättä.

Tavaramäärää oli kuitenkin, joten en ihan tohdi puhua Pop up-runoudesta. Itse näin sen pelkistettynä kynä ja paperi- kohtaamisena.

Menin paikalle ennen keskipäivää ja lopettelin ennen klo 16. Tuttuja ja ventovieraita pysähtyi jutteleman, keskustelemaan runoudesta ja kaikesta mahdollisesta. Kohtaamiset olivat merkityksellisiä ja avartavia. En tarkkaa lukumäärää tiedä, mutta runoja kirjotin ainakin 20 kpl - toivottavasti jokainen oli erilainen, yksilöllinen jokaiselle pyytäjälle. Aiheet olivat kissoista rohkeuteen, meritähdistä lonkkaleikkaukseen. Nämä runot annoin heti pois, joten mitään en ehtinyt muistoksi kopioida.

Väsyihän tuossa, en todellakaan yhtään ainutta runoa muista kokonaan. Tärkeitä oli myös testata oma keskittymiskyky yleisön keskellä: välillä runopyyntöjä oli jonossa ja jotkut juttelivat koko ajan vieressä istuessaan, mutta onnistuin saamaan runoasetukset päässäni kohdilleen. Alku oli vähän tahmea, mutta kyllä kirjoittaminen helpottui koko ajan. Vain yhden kerran ihan loppupuolella tein isomman kirjoitusvirheen. Mutta  tuntematon leidi ei antanut kirjoittaa runoaan uusiksi - näin se oli kuulemma vielä yksilöllisempi, juuri hänelle juuri siinä! Tunnelmat olivat koko ajan iloiset ja palaute oli kirjoittajan mieltä ylentävää.

Tämä oli mukava ja opettavainen kokemus. Ehkä joskus toistenkin uskallan tempaista - elokuussa "taiteiden yössä" Orivedellä?

Lopuksi tärkeä muistutus:  kannattaa  kävellä taukojen aikana ja hörppiä vettä pullosta - pelkkä istuminen ja kirjoittaminen vie voimia yllättävän paljon.

Kultturia heti jatkoksi: Rönnin kesätetteriin katsomaan Minna Canthin näytelmää Kauppa-Lopo

Kesytöntä kesäkuuta, Helena

Ajatusten kiteytymiä

Arvostelukappaleet Into kustannus Oy

"Intoa enemmän kuin taitoa" on mottoni ja nyt myönnän olevani rähmälläni. Jo lapsuudessani olen selaillut jotain aforismikokoelmaa, enkä ymmärtänyt siitä tuon pöläystäkään. Kirja oli hieno, arvokas ja tuoksui hyvälle. Myöhemmin olen oppinut arvostamaan tiivistä ilmaisua niin, että mielestäni aforistiikka on ihan kuningaslaji kirjallisuudessa. Olen jopa uskaltautunut  aforismien kirjoituskilpailuihin mukaan - nöyränä mutta uteliaana.

 Tieteen päivät (yleisölle suunnattu kaikki tieteenalat kattava tapahtuma) täyttää tänä vuonna 40 v ja sen kunniaksi päätti yhdessä Suomen aforismiyhdistyksen kanssa toteuttaa v 2016  tiedeaforismikilpailuun. Kilpailulla etsittiin uusia  kirjoittajia ja aforismeja. Siihen osallistui 83 kirjoittajaa ja parhaimmistoa valikoitui kirjaan Tiedeaforismikirja - uusia ajatelmia tieteestä.

Kirjan on toimittanut Timo Salo ja alkusanoissa Ilari Hetemäki Tieteen päivät-tapahtumasta ja Marko Laihinen Suomen aforismiyhdistykestä kertovat, että Suomessa tiedeaforistiikkaa ei ole käytännössä ennen julkaistukaan. Kirjan lisäksi kilpailun tuotoksia oli nähtävissä tammikuussa "raitella" Helsingissä.

Kirjan aforismit on ryhmitelty teemoittain, ei tieteenalojen mukaan. Näitä osioita ovat Kuva ja kaikkeus, Valta ja valistus, Erhe ja edistys, Vastuu ja vapaus, Meno ja metodi, Mennyt ja tuleva. 

Painavia ja toisiaan haastavia sanapareja? 

Valo ei koe etäisyyttä eikä aikaa. (Pia Walden)

Tieto on valtaa, tietämättömyys äkkiä hirmuvaltaa. (Arto J. Annila)

Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että oivallus on jotain, mitä ei ole tullut ajatelleeksi? (Matti Nieminen)

Kun hirviömäisyys kyllästää itseään tieteellä, se lihoo. (Lauri Vanhala)

Sivistystehtävä ei taivu tulosmittariksi.  (Juha Kare) 

Hiekkaranta. Kallion pikkuserkut. (Hannu Waher) 

Siinä jokaisesta osiosta itseäni eniten miellyttänyt ajatustiivistelmä. Kirjan aforismit ovat perinteiseen tapaan lyhyitä, 1-5 rivin mittaisia. Osa on helpommin avautuvia, osaa joutuu pureskelemaan kauemmin, mutta mitenkään tuskailemaan näiden ymmärtämisen kanssa ei joudu. Kirjan ulkoasu ja sivujen asettelu on selkeää, eivät vie huomiota sisällöltä. Osioiden alussa on selkeä otsikko ja sitaatteja jo edesmenneiltä ajattelijoilta, kuten Alma  Söderhjelm, M.A. Castren ja Rolf Nevanlinna.

Viimeisellä aukeamalla luetellaan kirjan kirjoittajat ja Tiedeaforismikilpailun raatilaiset.

Kilpailussa palkittiin Arto J. Junnila, Olli Hyvärinen ja Osmo Tammisalo, kunniamaininnan sai Lea-Maaria Borg.

Tämä teos sopii mielestäni vallan mainiosti kenen tahansa luettavaksi ja näin keväällä opintojensa lopettaville ja/tai niitä jatkaville oppaaksi syvälliseen ajatteluun. Sinisävyinen kansi on moderni - ei heti pelästytä aforistiikkaa karttelevia?

Ihmiskunta tarvitsee egotomian (Helena Seppälä, lähettämistäni pääsi mukaan, kiitos!)

Jostain syystä Edith Södergranin (1892-1923) tuotanto on jäänyt itselleni vieraaksi, joten ilahduin suuresti saadessani käsiini hänen aforismeistaan kootun Kaikkiin neljään tuuleen - teoksen. Se kuuluu Pilke- sarjaan, joka on Suomen aforismiyhdistyksen julkaisusarja.

Ensinnäkin kirjan ulkoasu miellyttää: pokkari pehmeine kansineen ja kannen epäselvä kuva houkuttelevat tutustumaan. Tunnetun runoilijan olalta on puhallettu ummehtuneet pölyt. Luin ensimmäiseksi suomentaja Hilja Mörsärin laatiman kirjoituksen Södergranin elämästä, kirjailijantyöstä ja ajattelusta. Tästä osuudesta oli huomattavasti hyötyä, kun aloin lueskella mukana olevia tekstejä.

Harvinaisuutena on Södergranin suomen kielellä kirjoittama psoosateksti Parantolateksti (n 1910) joka nyt julkaistaan ensimmäistä kertaa alkuperäiskielellä. Hän piti saksaa vahvimpana kielenään, vaikka hänen vanhempansa olivat suomenruotsalaisia - tämä monikielisyys vaikutti osaltaan hänen runojensa ilmaisuvoimaan ja uudistamiskykyyn. Parantolateksti on vain yhden sivun mittainen painajaismainen kuvaus Nummelan parantolasta.

Aforismikokoelma Kirjavia havaintoja (Brokiga iakttagelser, 1919)  julkaistaan myös ensimmäistä kertaa suomeksi. Osion alussa on kuva Brokiga iakttagelser- kokoelman kannesta ja se johdatteleekin mainiosti kiehtovien ajatusten maailmaan. Aforismeissa on ihmisyyden, intohimon, kaikkeuden ja moraalin kysymyksiä, toiveikkuutta tulevaisuuden ja ihmislajin suhteen.

On tarpeen oppia pakkaamaan älyllinen reppunsa, jotta näkisi kuinka elegantti, hyvin järjestetty ja kevyt kunkin kantamus on.

Kosmoksen runot voivat olla vain kuiskauksia. 

Unissakävelijä kulkee arpajaisiin vetääkseen suuren arvan. 

Ajatuksia luonnosta (Tankar om naturen, 1922) on aforismisikermä, joka on julkaistu aikakauskirjassa Ultra. Näissä aforismeissa ovat luonto, kuolevaisuus ja luonnollinen kiertokulku voimakkaasti läsnä.

Ihailtavaa on syksyn nopea tuhotyö.

Luonto tuntee kuoleman, kokee sen joka yö. Se alistuu yhtä mielellään auringon kuin kuunkin lumovoimaan.

Lahoaminen on korkeinta kauneutta ja paholainen on Jumalan korkeinta hyvyyttä. 

Kirjassa ovat mukana ruotsin kielisinä Brokiga iakttagelser ja Tankar on naturen. Toimituksellisia huomioita avartaa Södergranin julkaisuja alkuperäiskielellä vuosilukuineen. Lopussa ovat myös tiedot kirjan valokuvista, jotka herättelevät mielenkiintoa runoilijan tuotantoa kohtaan. Etukannen salaperäinen kuva on Södergranin omakuva peilin kautta, kamera näkyy keskellä.

Tämä oli pintaraapaisu kirjasta, jota jo nyt tiedän selaavani useamman kerran. Oikastaan tämä on matkalippu Södergranin tuotantoon - lupaan.


Kiehtovatko sinun mieltäsi aforismit? Vai koetko ne liian vaikeiksi? Niille kannattaa antaa mahdollisuus - ne voivat yllättää myös huumorillaan!


Mietteliäänä (varsinkin sanan "iakttagelser"  tavaamisen suhteen!) Helena Seppälä


"=" "=" "="

Tiedeaforismikirja - uusia ajatelmia tieteestä, toimittanut Salo Timo (Into kustannus Oy, 2017)


Södergran Edith, Kaikkiin neljään tuuleen (Into kustannus Oy, 2015, suomentaja Mörsäri Hilja)

Molemmista arvostelukappaleista iloisesti kiittäen.

Runot kuuluvat lavoillekin

Yli 325 sivua lavarunoudesta, no huh! Harrastelijana en ole "päässyt" koskaan lavalle varsinaiseen poetry slam- kilpailuun, jossa kilpailijat esittävät omia tekstejään yleisöstä valituille viidelle tuomarille. Suomessa on hyväksytty lavarunouden piiriin myös muita muotoja. Toimittamansa kirjan, Lavaruno-opas, esipuheessa alan uranuurtaja Harri Hertell kertoo, että lavarunous syntyy, kun runon esittäjä pyrkii uudistamaan kirjallista ja suullista ilmaisuaan miettimällä julkisten esiintymistensä elävyyttä.  Tähän kuuluvat äänen- ja kehonkielenkäyttö sekä pukeutuminen, rekvisiitta ja esitystekniikka.

Käsitteiden selittämisen jälkeen kirjassa esitellään tarkasti lavarunouden historiaa ja toimijoita. Lavarunouden yleistä olemusta ja rap-genren vaikutusta pohditaan mielenkiintoisesti.  Parasta antia näin runoja kirjoittavalle ovat luvut Kuinka lavarunoutta kirjoitetaan ja Kuinka lavarunoutta esitetään. Ujoille ja epävarmoille esiintyjille on jälleen kerran hyvä muistuttaa, että mokia ja virheitä tekevät lähes kaikki. Jännittäminen on osa julkista esiintymistä ja yleisö on sinun puolellasi.

Innokkaille runomateriaalin esittämisen ystäville suosittelen paneutumista lukuun Lavarunotapahtuman järjestäminen. Siinä on selkeitä neuvoja  - minkä tahansa muunkin esityksenkin! - mm budjetin laatimisesta, yhteistyökumppaneista ja apurahotuksesta, vapaaehtoisten ja työryhmän merkityksestä.  Unohtamatta yleisön, ohjelman ja tapahtumapaikan tuomia vaatimuksia.  Tiedottaminen joskus ontuu, mutta sitä ei saa unohtaa ja tapahtuman dokumentointi ja juontaminenkin vaikuttavat tilaisuuden luonteeseen ja toisin päin. Teknisiä  asioita ovat mm äänentoisto, valaistus, mahdollinen taustamusiikki ja tapahtuman aikatauluttaminen. Neuvoja löytyy tästä kirjasta!

Lisänä ovat vielä luettelo kotimaisista runoäänitteistä ja kirjoituksia lavarunoudesta muualla Euroopassa ja kauempanakin. Muita kirjoittajia ovat esim. Paleface, Anja Erämaja, J.K.Ihalainen, Susinukke Kosola ja Jonathan Teuma (Espanja) - vain joitain mainitakseni.

Lavarunous-opas on siis monipuolinen, selkeä ja tarpeellinen lisä suomalaiseen runokenttään. Ilmapiiri on avara ja kannustaa tekemään ja lukemaan runoja monilla eri tavoilla. Taiteenlajeja voi ja pitää yhdistää, jolloin ne luovat yhdessä uusia kokemuksia esittäjilleen ja yleisölle.

Yksi miinus näin kirjojen suurkuluttajana jälleen: toivon juuri tämän oppaan kuluvan lukijoiden käsissä, joten on luotettava  pehmeäkantisuuden ja selän nidonnan kestävän siinä käytössä!! Kirjastomaailmassa työskennellessä toki ymmärrän jotain kustannusmaailman realismeista, mutta silti kirjan käyttötarkoitus voisi olla tärkeämpikin "muotoseikka".





Sain arvostelukappaleen AP Kivisen Tsernobylin kissat - runokokoelma. Ajattelin tämän sopivan nykyaikaisen otteensa vuoksi Lavaruno-opaan kanssa samaan pakettiin. Mikä yhteensattuma: luin kirjan kansiliepeestä, että Kivinen onkin voittanut Lavarunouden Suomen mestaruuden vuonna 2015!

kaikki meidän välillä tapahtunut

runous
kuuluu unescon
aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon 

 Ote kirjan osiosta /// MUODONMUUTOS,HIDASTA KEMIAA.  Mielestäni nämä osioiden nimet antavat hyvän yleiskuvan sisällöstä: ///YHTENÄ ILTANA, ///KISSOJEN YÖ, /// KUU JA APOLLO, ///RAKAS JA RAKAS, ANNA VÄHÄN RAPSUTTAA, ///MANTRA, MUUTAMA NEUVOA-ANTAVA, ///VAIHTOLÄMPÖISET.

Nämä runot kertovat hyvin nuoremman (itseäni) ihmisen etsiskelyvaiheista kaupungin sykkeessä. Tarina kulkee kohti parisuhdetta ja perhettä. Osansa saavat kissat, kapakat, ikävä, runot ja naiset. Nainen. Tunteet tasaiset, epätasaiset.

Runojen ajatusmaailma on lempeästi arkinen. Ilmaisut kevyitä ja painavia kuin routa. Yleistunnelma on kutsuva, riveihin on palattava uudelleen ja uudelleen.

mutta olen vasta matkalla, sanaton

edessä ajaton
maraton
jokainen tavu vie lähemmäksi
viestiä, vastaanottajaa 

Runoja ääneenkin lukevalle ja esittävälle on ilo löytää uusia tekstejä, joita on äänteellisesti ja rytmin vuoksi helppo lukea. Tähän toki liittyy runojen ulkoasukin: ei isoja kirjaimia ja vähän välimerkkejä. Tämä "tasainen pelto"  antaa lukijan silmille rauhaa ja alitajunalle aikaa sisäistää nyanssit. Pidin myös eri osioiden välisten sivujen värityksestä, harmalla valkoinen fontti ja geometriset kuviot. Tyylikästä!

Lukijaystävällistä on laittaa kirjan loppuun erilaisia tekstiin liittyviä huomautuksia, Tässä on "SELITYKSIÄ, TRIVIAA". Opinpa itsekin lisää, joten kiitos!

Runoista, kirjoittamisesta ja miettimisestä pää ihan hunningolla, joten muistutan vielä: nuo ovat lukemisen arvoisia teoksia. Älä luota minun aatoksiini, vaan tee omat johtopäätöksesi! Niistä voisit kertoa jotain.... eikö?  Toukokuun hurmassa Helena

¤¤¤    ¤¤¤¤

Lavarunous-opas, toimittanut Hertell Harri (Kustannusosakeyhtiö Savukeidas, 2107)

Kivinen AP, Tsernobylin kissat (Reuna Oy, 2016)
Arvostelukappale, kiitos!

Viekoittelevat jazzromaanit

New Orleans on paikka jossa ihminen syntyy, elää ja kasvaa ja josta hän lähtee. New Orleans on kaupunki, jonne siellä käynen matkailijan sielu aina palaa ja jossa sydän odottaa rakkautta. Paikka, jossa ihminen on jazzia, voodoota ja pitkiä katseita.

Tämä sitaatti kiteyttää mielestäni Juha Mäntylän romaanin Audrey, rakkaani tunnelman. New Orleans on tapahtumapaikkana myös toisessa Mäntylän jazzromaanissa Milt.

Kirjojen kertojaäänenä on minä-muodossa nuori mies , joka rakastaa jazzia ja rakastuu kaunokaiseen, joka on  "nainen kuin Audrey Hepburn". Kirjoissa, joissa on eri aikatasoja, on mahdollista, että Tuorilan Cafe Rintanen on Suomen kuuluisimpia kahviloita 60-luvulla ja sinne saapuu soittajia myös kaukaa Yhdysvalloista. Sekä tuo mystinen kaunokainen.

Nuori mies lähtee etsimään elämänsä rakkautta ja jazzin syvintä olemusta New Orleansiin. Siellä hän saa kokea myös voodoon taikaa ja tapaa legendaarisen Ella Fitzgeraldin. Elämä on ihmeellistä, vahvasti sykkivää.

Palattuaan kotimaahan alkaa uusi seikkailu eli selviää kuka on kuka ja miksi elämänkohtalot tuovat ihmisiä yhteen.

Audrey on mukana myös toisessa kirjassa eli Miltissä. Tuorilalainen mies on varttunut ja asuu Suomessa vaimonsa Audreyn kanssa. Heillä on iso tehtävä kirjoittaa muistiinpanoista jazztrumpetisti  "Milt" Kingin elämäntarina. Ryysyistä kuuluisuuteen on Miltin muusikon taival.

Näissä Mäntylän kirjoissa on moni asia mahdollista, liikutaan ajassa ja elämässä olomuodoista toiseen. "Kuolema ei ole esteenä, kun suuremmat voimat auttavat Miltin kohti kohtaloaan" kerrotaan osuvasti takakannen tekstissäkin.Todentuntua luovat monet viitaukset musiikkin, varsinkin jazziin. Kappaleiden nimet vievät musiikin maailmaan ja lempeä kuvaava kieli imee mukaansa suomalaisen järven rantaan kuin synkkään rinkiin voodoopapin eteen.

Nämä kaksi kirjaa tulee luettua useamman kerran, niin vahva on kielen vetovoima. Kirjojen kannet ovat mielestäni aihepiiriin sopivat, tyylikkäät. Audrey, rakkaani kirjassa lukujen numeroinnin ohessa piirretyt mikrofonin kuvat pitivät kiinni musiikin lumossa. Pidin myös kirjojen koosta: pehmeäkantisia ja käteensopivia , sivumäärä 190 Miltissä. Sormiystävällistä luettavaa siis.

Milt istahti seinän vierustalle. Hän otti taskustaan sikarin ja sytytti sen palamaan. Hän otti kotelosta trumpetin, nosti sen huulilleen, mutta ei vielä puhaltanut. Hän näppäili sitä hetken aikaa ja aloitti vasta sitten. Hän nojautui seinää vasten ja soitti, koko illan, vaikka kukaan ei ollut kuuntelemassa. Hän soitti, koska hän rakasti soittamista. Tunteella, kuten isä oli opettanut". (Milt)

Näistä Mäntylän kirjoista jää lämmin olo, yhteisymmärrys musiikin voimasta yksilön kokemuspiirissä. Omat suosikkikappaleet alkavat korvamatoina luikerrella esille.

Kevään tasapainotonta tuloa ja menoa seuraten  Helena



$$$$$$$$$$$

Mäntylä Juha, Audrey, rakkaani (141 sivua, 2015, Reuna Kustantamo ja kirjakauppa Oy
Mäntylä Juha, Milt     (190 sivua, 2016, Reuna Kustantamo ja kirjakauppa Oy)


Skarytmejä taustalla soitti (kotimainen) The Capital Beat cdllä A greater fire (Stupido Records, 2009)

Kolme kirjailijaa kirjastolla

  Riitta Jaakkola lukee otetta kirjastaan ja Merja-Liisa Valkeasaari odottaa vuoroaan

Perustin harjoittelijakirjoittajille kirjoituspiirin keväällä 2015 ja nimeksi muotoutui Kyhertäjät. Kirjoittamisen ja toisemme tekstien lukemisen lisäksi ajatuksenani on ollut vähitellen päästä mukaan osaksi Oriveden kulttuuritarjontaa. Yksi haaveeni toteutui, kun paikalliset kirjailijat lopulta ehtivät yhteiseen tilaisuuteen Oriveden kaupunginkirjastolle lauantaina 29.4.2017.

Runoilija Sauli Sarkanen kertoili omasta tuotannostaan lyhytelokuvien, elokuvien, luontoaiheisten artikkeleiden ja runouden parissa. Miksi annan ääneni ilmestyi v 1975 - vuosi sen jälkeen kun hän oli voittanut Kotkan valtakunnallisen runokilpailun. Seuraavana vuonna ilsmestyi Joku on käsitellyt tätä maailmaa, 1978 ilmestyi Neidonvaippa ja vuodelta 2016 on Elämän nautinnot.

Luimme Saulin kanssa vuoretellen hänen runojaan kaikista kirjoistaan ja itse pääsin lukemaan suosikkini, Lohikäärmeet kirjasta Elämän nautinnot

Metsien lohikäärmeet on ajettu kauas piiloon, vallihaudat tyhjennetty ja ritarit asettuneet lepoon. Ja nyt kaikki luulevat yhteen ääneen ettei lohikäärmeitä enää ole tai ne ovat hyvin kilttejä ja kaukana piilossa ja syövät vain porkkanoita. Kohta ne haluavat myös muita mausteita kuin kanervaa ja katajaa. Lohikäärmeet tulevat, viimeisten jälkeläiset tuhkasta tuuleen siemeniksi. Vielä jaksetaan odottaa, vuoden tai pari uutta lohikäärmettä.

Sauli Sarkanen kertoo suhteestaan luontoon

Seuraavaksi saivat yhdessä kirjoittamisesta kertoa Riitta Jaakkola ja Merja-Liisa Valkeasaari. Riitan omakustanneteos on kaunis, herkkä ja rankkojakin tarinoita sisältävä Voi Pakistan, sinä raju, rakas maa(v 2016) Kahteenkymmeneen tarinaan Riitta on saanut puristettua Pakistanista ihmiskohtaloita, tunnelmia, paikallista kulttuuria ja uskontoa - tositapahtumiin perustuvia. Kirjan auringonpolttamaa maisema elävöittävät Merja-Liisan Valkeasaaren luomat piirrokset sivuilla ja käteen sopiva kirjan taitto. 

Riitan kertomuksia lukee ja kuuntelee ihan hievahtamatta, ne vievät mennessään kauas toiseen maahan, niin elävästi tunnelmat kietouvuvat ympärille.

Merja-Liisalla oli mukanaan oma tietokirja, v 1999 Gummerus Kirjapaino Oyn julkaisema Kanat, Suomen rodut (nimellä Leppänen-Porttila) Kattava kirja kanoista, ulkonäöstä, niiden hoidosta ja Merja-Liisa on itse tehnyt tarkat piirrokset eri rotujen vaihtevista höyhenistä. Hänellä on nyt meneillään kirjoitusprojekti, josta ei vielä likaa sovi kertoilla.

Kirjailijoiden kanssa keskustelimme myös lukemisen tärkeydestä kirjoittamisenkin kannalta, ihmisen ja luonnon suhteesta, työtavoista ja kirjoituskilpailuihin osallistumisesta.

Lämmin kiitos kirjaston henkilökunnalle jälleen avusta ja Kitta Sarkaselle valokuvien ottamisesta. Kuvien taustalle sattui sopivasti Oriveden kansalaisopiston opiskelijoiden kevätnäyttelyn töitä.

Ehkä rohkenen joskus toistekin järjestää vastaanlaisen tapahtuman ja toimia "juontajana". Lukihäiriön kannalta tapahtuman mainostaminen olikin sitten aika haasteellista! En ehtinyt paikallislehteen tehdä kunnon puffia, joten oli panostettava perinteisiin paperimainoksiin, twitteriin ja facebookin ryhmiin. NO NIIN. mutta stressissä tämä häiriö alkoikin riehua oikein kunnolla! Eli yksinkertainen tiedote tyyliin mitä-missä- milloin EI syntynyt helpolla....joka sanassa kirjoitusvirheitä, korjauksen jälkeen vielä virheitä, oikolukijalle lopulta lähetin tiedoston - sen virheellisen! Tulostimeni päätti vajota dementiaan ja päästi "suustaan" vain 3 (!) kappaletta paperia yhden tunnin sisällä...alkoi jälleen se kuuluisa JUMI pakottaa päätä...

Eipä auttanut kuin hypätä hyiseen tummaan veteen ja ihan yksin, itse, ite perustaa facebookiin sivu Kirjoituspiiri Kyhertäjät, jotta saan luotua tapahtuman ja siitä kuvan laitettua. Öhöm, olen kuuluisa Tekninen Törppö, joten Lukihäirikkö päätti siihenkin sotkeutua... Ehtiessäni muokkaan Kyhertäjien sivua paremmaksi ja linkitän sinnekin joitain lukihäiriöön liittyviä artikkeleita. Tai katsotaan haluaako Häirikkö niin.

Vilkkaaseen kevääseen on flunssakausien jälkeen mahtunut runonlukukeikkoja, yhdistysten kokouksia, viestintäkoulutuksia ja kirjoituskilpailuihin osallistumisia. siksi blogin hoito on laiminlyöty. Erittäin hyviä kirjoja olen lukenut, joten niistä seuraavaksi - toivottavasti.

Toukokuun tohinaa ja tekemisen iloa, Helena Mörri Seppälä

---------

Taustamusiikkina Harvey, P.J. , The Hope Six Demolition Project-cd

 Tassuterapeutti Hemmo Ensimmäisen Kurnauskis & Kehräys konsertto, kevät c-duurissa

Kieli taipuu

Syksy 2016 hujahti ohi nopeammin kuin vesi Thamesissa virtaa, eikä blogeja vaan syntynyt. Monia hyviä ja mielenkiintoisia kirjoja toki sain luettua, mutta en vain onnistunut niistä intoilemaan täällä.

Yksi enegiasyöppö on ollut pienimuotoinen taistelu oman rakkaan Oriveden Opiston puolesta. Se kuuluisa ilmapiiri, Lammen Henki yritään viedä vääryydellä ja viekkaudella rahamarkkinoiden perässä Tampereelle. Tunteet asukkailla ja monilla nykyisillä, sekä vanhoilla opiskelijoilla ovat olleet voimakkaita: tyrmistystä, vihaa, epäuskoa, toivottomuutta. Välillä syksyn aikana oli pieni toivo, että Opiston kampus kokonaisuudessaan saisi paikallisen omistajan, ja sitten taas vedettiin matto jalkojen alta. Alkuvuodesta 2017 kuulin  uutisia, että aktiivinen porukka saisi pidettyä täällä osan kurssiopetuksesta, toisella nimellä tosin, mutta toimintaa olisi. Toki eri tiloissa ja majotusta joudutaan miettimään, mutta kokonaan ei Opistoa olisi menetetty!

Itselleni Opisto on erittäin tärkeä paikkana, olen aloittanut siellä kesätyöurani siistimispuolella ja vuoden opiskelin yhteiskuntatieteitä (varttia vailla kasvatustieteiden approbatur). Kotona asuin, mutta hyvin solahdin porukkaan sekaan.

Aikuisiällä olen osallistunut joihinkin viikonloppukurssein, (en kirjoituskursseihin), musiikkilinjalaisten konsertit tuoneet paljon iloa arkeen, kirjailijavierailut ovat olleet avoimia meille paikallisille. Uuden Kirjan päivillä syksyisin ja Oriveden Naurussa (Huumorin&Satiirin Symposium) keväisin on saanut kuunnella ja tavata mitä hersyvämpiä tyyppejä ja kirjailijoita.

Kansalaisopistomme Elävän mallin piirustuskurssi on Opistolla salissa, joka oli aikoinaan kaunis ja mystisen oloinen kirjasto. Oi aikoja!

En tosiaan ole varsinaisella kirjoituskurssilla Opistolla ikinä ollut, joten oikeastan sydäntä riipivän surkuhupaisaa on, että kesäkuussa on kolmipäiväinen Selkokielen kurssi. Lähes viime tipassa pääsen mukaan - historiallista.   Sopii hyvin tähän oman selkokielisen runokäsikirjoituksen jälkeen koulutukseksi. Haaveeni on enemmänkin saada selkokielistä materiaalia aikaiseksi - näin lukihäiriöisenä.

Yksi mielen koukeroita kutitellut teos lukupinossa on Lari Kotilaisen Kielen elämä: suomen kieli eilisestä huomiseen. Kotilainen kumoaa humoristisesti ja täsmällisesti myytit Suomen kielestä: kielemme Ei olekaan erityisen vaikea, ei oikeastaan erilainen eikä missään nimessä pieni.

Kotilainen kuljettaa lukijaansa pehmeästi 2000 vuoden taakse, jolloin syntyi kielemme perusta. Käymme siis sukukielten alkulähteillä, Agricolan mietteissä , 1800- luvun alkuräjähdyksessä. Miten luodaan yleiskieli? Ruotsia, suomea vai venäjää?  Sanojen tsunami ja Tulevaisuuden suomi ovat lukuja mukaansa tempaavassa kielikirjassa.

Halutko tietää mikä on affrikaatti, soinnillinen dentaalispirantti, hahdenhammas, tiiustamustoimitus tai hyrysysy? Miksi saa ja pitää käyttää muotoa "alkaa tekemään"?

Tämä kirja on hauskaa luettavaa, vaikka ei olisi opiskellut suomen kieltä lukiovuosiaan pitempään. Tosin jotkut yksityiskohdat saattavat jäädä hämäriksi, mutta kokonaisuus toimii hyvin. Tämän luettuaan uskoo, että suomen kieli on menestystarina!  Ja me kaikki olemme  osa sitä.


Taustamusiikkia ei tällä kertaa ollut, vaan äänimaisemassa puhisivat ja murisivat jälleen pannuhuoneen lohikäärmeet ja adoptioperheeksi meidät ottanut Hopeatiikeri, komia kollikissa. Hänen kehräämisensä ja  huomiota vaativa mourunansa kohoavat moniin desibeleihin.


Lukemisiin ja kieltä venyttämään ja uusimaan! Suomi on onnistomme ;) , Helena