Kirjastossa esillä useampia nelijalkaisia

Fieldspanieli Bobo tarkkailee ihmisiä vierailullaan kirjastolla

Marraskuinen viikko nro 47 oli tapahtumien viikko Oriveden kaupunginkirjastolla. Tiistaina 19. pv tapahtumassa Lukemisen monet muodot oli mukana koirakko Bobo ja Päivi. Päivi esitteli lukukoiratoimintaa ja Bobo valloitteli sydämiä rauhallisella käytöksellään.

Lukukoiratoiminnassa tärkeintä on lukevan lapsen ja koiran yhteinen aika (esim. 15 minuuttia kerrallaan). Lukija lukee koiralle - ei ohjaajalle. Näin lapsi saa lukea omaan tahtiinsa, koska koira ei arvostele, patista tai huomauttele virheistä.

Oriveden kaupunkirjastolta voi varata aikaa Bobon rauhoittavaan seuraan kerran kuukaudessa.

Lukupassi voi innostaa käymään lukukoiran luona säännöllisesti

Suomen Kennelliiton testaamat lukukoirat tunnistaa keltaisesta liivistä ja ohjaajan nimikyltistä.

Lisätietoja kennelliiton lukukoiratoiminnasta löytyy täältä: kennelliitto.fi/koirat/lukukoirat

Bobon jälkeen kerroin vähän selkokielestä ja luin sitten lukukoiralla pari runoa selkokielisestä runokokoelmastani Tämä on minun lauluni.

Lisätietoja löytyy täältä: selkokeskus.fi ja papunet.net

Kirjastonhoitajat kertoivat lopuksi Celia äänikirjoista. Ne auttavat henkilöitä, joilla on ongelmia esim. näkemisen tai lukihäiriön kanssa. Tarkat ohjeet löydät täältä: celia.fi.

Kuuntelijoita ja puhujia hemmoteltiin kahvilla "keskuskahvilassa" - kiitos!

Kimmo Ohtosen liikehdintää kuvasi Tom Linkopuu

Torstaina 21. pv oli vuorossa odotettu kirjailijavierailu. Yhteistyössä Oriveden seudun luonnonsuojeluyhdistyksen kanssa kirjastolle saatiin toimittaja, luontokuvaaja Kimmo Ohtonen (nyk. Ohtonheimo). Hän sai koko kirjaston aulan täyttymään kuulijoista, joita laskujen mukaan oli noin 140!

Vajaan kahden tunnin ajan Ohtonen kertoili vilkkaalla ja humoristisella tavallaan metsistä, luontosuhteestaan ja kohtaamistaan eläimistä. Taidokkaat kuvat karhuista, susista, usvaisista maisemista ja hömötiaisista oikein hehkuivat heijastettuna kankaalle.

Parhaiten mieleen jäivät Ohtosen mietteet metsiemme kohtaloista, ihmisen toiminnasta monelle eläinlajille ja toive ihmisen suvaitsevaisuudesta suurpetojamme kohtaan. Oikeilla ratkaisuilla mahtuisimme kaikki tänne asumaan ja elämän - ihmiset ja "pelottavat" suurpetommekin.

Luin ennen tätä kirjailijavierailua Metsäkansan tarinan ja Karhu: voimaeläin (Docendo, 2016) ja aivan eri tavallahan tekstit vaikuttivat sitten jälkeen päin ja valokuviakin katsoi vähän eri kulmasta.

MESIKÄMMENEN KOKOINEN KIITOS VIERAILUSTA, KIMMO OHTONEN.

Ihmiset, käykää karkoittamassa marraskuun tunnelmia vaikka kirjastossa, kahvilassa tai luonnossa! Saatat nähdä pieniä tai isompia metsän asukkeja ja saada vaikka hymyn huulillesi.

Näiden tapahtumien jälkeen voi hengähtää ja valmistella muutamia jouluisia esiintymisiä marraskuun lopulla ja joulukuun alussa - lukemista unohtamatta. Terveisin Mörri Seppälä (tällä nimellä nyt useinmiten tunnistetaan ja "ilmoittaudun" palvelukseen...

Tarujen hevosista ja haltioista

Ei tarvitse olla nuori innokas heppatyttö ihastuakseen tähän kirjaan! Tarujen hevoset: aavehevosesta yksisarvisiin on erittäin hyvin tehty. Teksti on Marjut Hjeltin ja piirrokset Daga Ulvin. Huomaan pitäväni juuri Ulvin herkästä ja samalla vahvasta piirrostyylistä muissakin teoksissa.

Teos on jaettu kolmeen osioon. Ensimmäinen on nimeltään Yliluonnollisia hevosia. Lyhyissä tarinoissa pääsevät esiin mm. yksisarvinen, Kreikan taruston hevoset, idän tarujen hevoset, kelttien taikahevoset, jumalattarien ratsut, Pohjois-Amerikan intiaanien hevoset ja viikinkien ratsut. Niistä näyte Blodughofista, Freyr-jumalan hevosesta:

Toki Freyrilläkin piti olla hevonen. Vaikka hän ratsastikin sotatantereilla villikarjullaan, hän teki matkaa lisäksi Blodughofi- eli Verikavio - nimisellä hevosella. Jumalan ratsulla oli luonnollisesti taikavoimia: se saattoi muuttua niin suureksi, että kaikki jumalat pystyivät istumaan sen selässä, tai niin pieneksi, että se mahtui nahkapussiin. Blodughofi kykeni astumaan jopa noidutun tulen läpi, ja sellaisen läpi sen piti päästä, kun sen isäntä Freyr kosi ylpeää Gerdaa. Vasta monien vaiheiden jälkeen kaunotar suostui Freyrin puolisoksi, ja huomasi olevansa onnellinen vaanien valtiaan kanssa.

Toisessa osiossa Sankareiden hevosia esittäytyvät mm. sotapäällikkö El Cidin Bacieca, kuningas Aleksanteri Suuren Bukefalos, keisari Napoleonin Marengo ja Llamrei. Sotapäällikkö Jacob de la Gardie (1583-1652) osallistui mm. venäläisen Novgorodin kaupungin valloittamiseen v 1610. Rohkeana ratsuna hänellä oli Puntus, joka oli alunperin tavallisen isännän vikuroiva ori. Jacob sai orin rauhoittumaan ja siten omakseen.

Jacob de la Gardie antoi orille nimeksi Puntus isänsä Pontuksen mukaan. Hän toivoi, että hevonen olisi yhtä peloton kun hänen isänsä oli ollut. Jacobin toive toteutui. Puntus oli rohkea ratsu, joka meni pelkäämättä vihollista kohti. Se ymmärsi isäntänsä käskyjä ja totteli kuuliaisesti. Puntuksesta Jacob sai elinikäisen toverin.

Eivät kaikki hevoset suinkaan olleet sotaratsuja tai mukana taistelukentillä. Kirjallisuuden hevosia -osiossa on kaikkien muistamia hauskoja ja lempeitä eläinystäviä. On taikahevonen Bayard, paroni Hieronymus Karl Friedrich von Münchausenin Bukefalos (nimetty Aleksanteri suuren hevosen mukaan), Uljas Musta (Black Beauty). Kirjailija Astrid Lindgrenin kirjoista löytyy  Pikku-Ukko, Miramis Fjalar ja Rimma. Harry Potterin mukana kirjasarjassa esiintyvät hevoskotka, kentaurit ja yksisarviset.

Tässä pätkä Vaahteramäen Eemelin onnistuneesta markkinamatkasta:

Hevosen vikurointiin kyllästynyt omistaja lahjoittaa eläimen Eemelille, koska ei halua enää moista kiusankappaletta itse pitää. Poika antaa ratsulleen nimen Luukas. On riemullista ratsastaa Luukaksen selässä markkinoilta kotiin. Nyt pikku-Eemelillä on kolme aarretta: mössykkä eli lippalakki, pössykkä eli puupyssy ja ikioma Luukas-hevonen. Eemelin metkuihin kyllästyneen isänkin täytyy todeta, että on hänellä sentään osaava poika.

Tarinat ovat mukavaa luettavaa, teksti on selkeää. Kuvat ovat välillä koko sivun kokoisia värikuvia ja tekstin sekaan ripoteltuja pienempiä mustavalkoisia yksityikohtia, esim.  hevosen päästä, vanhoista koruista tai sulasta.

Kirjan lopussa on myös Kirjallisuutta- osio ja verkkosivustojen osoitteita vaikka hevosen historiasta ja suomalaisiin hevosiin liittyvistä perinnetiedoista.

Kirjan takakansi lupaa, että tämä on hevosten ystävien ja myyteistä kiinnostuneiden unelmakirja. Kyllä on! Tallaisen teoksen parissa viihtyy, voi lukea yhden myytin tai tarinan ja vajota omiin pään sisäisiin seikkailuihinsa.


Jos joku miettii mitä lahjaksi pakettiin, niin Tarujen hevoset sopii kyllä monelle lukijalle!

Aloitin vasta Sarah J.Maasin kirjan Okaruusujen valtakunta -romaanin (Gummerus, 2019). Fantasiaa ja sarja ensimmäinen osa - lupaa takakansi. En ole aikaisemmin mitään Maasilta lukenut, ja tämä kirja imaisee vahvasti mukansa Prythianiin ja erilaisten petojen sekä haltioiden luo! Teksti on helposti luettavaa ja jotain uutta maustetta fantasiamaailmaan on havaittavissa - tosin luen satunnaisesti fantsua, joten en osaa täysin verrata uudempia teoksia toisiinsa. Joten luepa itse!


Joulu tulla jolkottaa omine pikkuhösseleineen, joten lukemisen tahti saattaa hidastua. Mutta eihän sitä tiedä mitä hauskaa seikkailua on tiedossa - niistäkin voisi ehkä naputella "muistion".

Varokaa heikkoja jäitä! Mörri Seppälä

* * * * *

Hjelt Marjut, Tarujen hevoset: aavehevosesta yksisarviseen (Karisto, 2019)
Ulv Daiga, kuvitus
Hepomäki Roosa, graafinen suunnittelu

Maas Sarah J., Okaruusujen valtakunta (Gummerus, 2019)
Silvonen Sarianna, suomentanut
de Groot Kelly, kartat


Taustalla seiniä tärisytti Turisas, Stand up and fight - cd-levyllä

Kekrin kunniaksi Orihweden arkkiveisu numero 2

Hän niin hiljaa kulkee lyhty kädessään, kenen sielua etsii hiipiessään?

Surullinen Laulu kauhiasta waimosta, joka myrkyllä miehensä murhasi, piilulla poltti

hakkasi ja kappaleet kantoi järveen

Tapahtunut Orihweden pitäjän Onnistaipaleen kylässä  18. päivänä Syyskuuta 1902.

Kirjoitti J. Kangas

Julma waimo (nuotti: Jumall`ole armoinen) Hinta 10 penniä

Kauhu nyt kansan walloittaa, ja murhe mielen murentaa:

Ei tahdo mieli taipua, tapausta tätä kertomaan.

Orihwedeltä on nyt taas, kuultu julma sanoma:

Se ensimmäinen laadultaan, lienee wasta Suomessa.

Suomesta kuullaan kauhuja, ja  hirmutöitä julmia:

Vaan Orihwedellä rekortti, nyt hirmutöistä woitettiin.

En kaikkia aio moittia, kuin Orihwedellä asuvat:

Kyllä usein wiljasta, kaswaapi rikkaruohoja.

Miehet ne tekee murhia, usein wiinan wimmasta:

Ei ole nekään kauniita, ei sovi myöskään puolustaa.

Kauniimpi sukupuoli nyt, on murhatöihin ryhtynyt:

Ei miehet wedä vertoja, tälle julmuudessansa.

Waimo kuin on heikompi, se häwiölle joutuisi:

Ei arwaa käsi tahallaan, ruweta hänen kanssansa.

Yksi waimo kuitenkin, kaikista ollut julmempi:

Josta nyt tässä laulussa, wähäisen aion kertoa.

Pitäjästä Orihweden, kylästä Onnistaipaleen:

Syyskuulla, tällä wuodella, tapahtui murha kauhia.

Siellä Wihtori Hynninen, waimonsa Amanda niminen:

Asuivat perhe elämää, mimmoinen oli wälinsä?

Ei ole minulla tietoa, kuitenkin sopii olettaa:

että ei ollut kehua, perhe-elämän onnesta.

Amanda kurja kuitenkin, miehellensä toimitti:

Myrkkyä antoi nauttia, mi kuolon tuotti kauhian.

Onnetoin wainaja waimostaan, rupesi nyt kertomaan:

Naapureilleen että hän, kenties on saanut myrkkyä.

kuin vihdoin teki kuolema, lopun hänen ruumiistaan.

Aittaan nyt ruumis korjattiin, sekä tutkintoa warrottiin.

nyt vasta kauhu vallan saa, kun aittaan mennään katsomaan:

Ruumis on jo poies korjattu, ei mistään sitä löydetty.

Nyt waimo kohta vangittiin, ja tunnustamaan waadittiin:

hän kylmäverisenä vaan, kieltää nyt pahat tekonsa.

Nyt hakemaan kohta ryhdyttiin, ja alapuoli löydettiin:

Norajärven pohjasta, ja poikki keskupaikasta.

Woi julmaa työtä kauhiaa, kuin raastaa ruumiin aitasta.

Piilulla poikki hakkaapi, ja järveen sitten kantaapi.

Luontoa siinä tarwitaan, kun kantaa ruumiin paloja:

Puolitoista kilometriä, yöllä kun oli pimeä.

Nyt vankilassa olessaan, on tunnustanut tekonsa:

Neuwonut järven pohjasta, myös yläpuolen ruumista.

On työsi mustaa mustempi, luontosi paljon julmempi:

Kuin kurjan willipakanan, joka ei tiedä jumalaa.

Amanda luuli että hän, peittääpi työnsä hirveän:

Kuin ruumiin poies kuljettaa, ja järven pohjaan upottaa.

Hyi häijyn waimon luontoa, se pöyristää jo jokaista:

Kuin miehensä rakkaan ruumista, rupeaa poikki hakkaamaan.

Voi waimon julmaa luontoa, woi hirvittävää tekoa:

Miehensä murhaa myrkyllä, paloittaa piilukirveellä.

Ei sitä ajatella voi, että miehensä waimo noin.

Sen hirveääpi teurastaa, jota luvannut on rakastaa.

Nyt tutkintoa tuomarin, linnasta vaimo vartoopi:

Hän palkan varmaan saapikin, sen mukaan kuin on työnjälkikin.

Näin piru mielen pimittää, ken kuulee hänen ääntänsä:

Se wapauden lopettaa, ja ansaan wihdoin taluttaa.

Tekosi waimo vaivainen, on kauhistuttava hirmuinen:

Herralta riennä anomaan, anteeksi työsi kauhia.

Aika on vielä Amanda, turvata armoon Jumalan:

Ei maailmassa sinulla, iloa ole toiwona.

Waikka rikoksesi on kauhiat, verestä vallan ruskiat.

Mutta armo Jumalan, woi nekin vielä puhdistaa.

Pojat ja neidot Suomenmaan, nuorena tarkoin katsokaa:

Puolisoksenne semmoinen, jolla rakkaus on totinen.

Amanda saapi muistella, linnassa murhetekojaan:

Miettiä mitä lupaili, papille kun vihittiin.

Siinäpä toinen Orihweden vanhoista arkkiveisuista. Tämäkin on ns. moraliteettiveisu, koska rahvasta näin varoitellaan pahoista teoista ja rakkaudettomista avioliitoista. 

Sain ystävältä kopion, joka ilmeisesti on aidon painoksen jäljennös (leimana Tampereen kaupunginkirjasto). Vähän nykyaikaistin fontin ja säejaon mukaan tekstiä, koska sekin oli tarkoitus lukea ääneen yleisölle.

Vanhasta fontista ei takeltelematta lukihäiriöinen selviydy! Saattaa olla useampikin kirjaimeen kohdistuva virhe, sillä en ole tutkiskellut vanhoja kirjasintyyppejä, joten oma "käännöstyö" voi olla väärä. Korjauksia otan mielelläni vastaan.

Näin on kunnioitettu paikallishistoriaa kahden arkkiveisun verran. Kolmas itselläni oleva teksti (tai osa siitä) on ns romanttinen arkkiballadi, Petetyn sotilaan kosto pettäjämorsiamelleen, koska siinä nuoret rakastavaiset eivät saakaan toisiaan... Sen tekijää en tiedä, enkä paikkakuntaa, johon tarina liittyy. Saa vinkata tarkemmat tiedot!

Marraskuu tuo paljon uusia ja valoisampia juttuja kuin nämä surmatarinat, joten jätän nämä rauhaan.. jos ne jättäisivät nyt uniini tulematta...

Luut kolisten, Mörri Seppälä aka Sad Salty Dog

Kekriin sopivat Orihweden omat arkkiveisut

Lokakuun lopulla silmiini osui Maaseudun tulevaisuus -lehdessä (digilehti 26.10.2019, Jukka Pasonen ) juttu halloweenista ja sen eurooppalaisista juurista (kelttien sadonkorjuujuhla samhain.) Suomessa kekriä on vietetty jo 1500-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa kekri on ollut suositumpi juhla kuin joulu. Myös latinalaisessa Amerikassa marraskuun alkuun kuuluu valon ja pimeän jännite, jolloin kuolleet nousevat kulkemaan elävien kirjoissa , dia de Muertos.

Myöhäisempi tulokas  onkin pyhäinpäivä, se on kristillistä perua kulttuurissamme.

Näille juhlille on yhteistä yliluonnollisen ja maallisen yhdistyminen. Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS:n arkistotutkija Juha Nirkko kertoo ja jatkaa: "Hurjat sadut ovat Suomen pitkän talven aikana olleet aikusille tärkeää viihdettä". Suomalainen tarinaperinne onkin oikea aarrearkku, josta nykyäänkin riittää ammennettavaa.

Tähän ajankohtaan sopiikin kummitustarinat ja muut kertomukset. Paikallishistoriaakin voi kunnioittaa, koska Orihvedeltä on muistiin kerätty kolme arkkiveisua. Ne ovat kaikki ns. moraliteettiarkkiveisuja, koska ne kertovat rikoksista ja yhteisön normien rikkomisesta.  Näin ne pyrkivät opettamaan rahvasta, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Tämä on tuosta Oriveden keskustan Kultavuorelta muistiin merkitty rikos.

”…tuntemattoman tamperelaisen sepittämä ja sen nimi kertoo jo sisällön: Rouva Meurlingin, ja hänen piikansa hirwiästä murhasta Orihwedellä 22 p. Marraskuuta 1871.”

  Rouva Karoliina Meuerling oli pastori Johan Gyllenbergin leski ja rouvan koti oli Kultavuoren talossa 1860- luvun lopulta asti.

”Wiekkahaasti murhaaja

Nyt puhui owen takaa,

Asiaa olis tärkiää

Jos frouva owens avaa.

Frouva astui porstuaan

Ja kirves päähän lensi

Niin hän tuli kauhiasti

Murhatuksi ensin

Näin nyt päättyi rouwan päiwät

Kauhialla tapaa,

Sakset että kynttilä

Wiell  wieressänsä makaa.

Nyt murhaaja oli mielissään

Ett oli hengen saanu,

Kuin hän oli kertaa kolme

Rouwaa  päähän lyönyt.

Tainnuksissa laattialla

Wiimmeis untaan hornas,

Kuin kauhialla wauhtilla

Nyt weri ulos tormas.

Kun piika tuli kotia

Ja astui trappusillen,

Tästä tul uusi saalis

Taasen murhaajilleen.

Siinä piika murhattiin

Ja leuka irti suusta,

Wielä kolme hammastansa

lyötiin leuka luusta.”

Tämä veisu on löytynyt Hannu Sinisalon Orivesi, maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi -teoksesta (s 339) ja sitä olenkin päässyt yleisölle lukemaan.

Oriveden Onnistaipaleelta on J. Kankaan  muistiin merkitsemä Surullinen laulu kauhiasta waimosta, joka myrkyllä miehensä murhasi, piilulla poikki hakkasi ja kappaleet kantoi järveen, tapahtui 18.Syyskuuta 1902. Tämä löytyikin, mutta on niin pitkähkö, etten nyt laita tänne.

Jeremias Kruus, tunnettu arkkiveisunsepittäjä, on kirjannut myös Isänmurhan Orihwedellä, painettu 1898. Tätä etsin vielä, olisi kiva saada se luettavaksi ja joskus myös ääneen yleisölle...

1800- luvulla kiertävät kaupustelijat myivät lauluja ja runoja , jotka oli painettu pieniin vihkosiin. Yhdessä vihkosessa oli yksi tai useampia lauluja (hengellisiä virsiä, satuja, viihteellisiä veisuja, romanttisia balladeja). Vihkosen koko oli tavallisesti enintään painoarkki eli 16 lehteä - tästä nimi arkkiveisu.

Kynttilän liekin hiljaista viisautta tuijotellen Mörri Seppälä

¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤ ¤


Omia lähdeaineistoja Hannu Sinisalon Orivesi, maalaispitäjästä kehittyväksi kaupungiksi (Gummerus, 1990) ja Terttu Kaivolan Messukirjasta meteli, suomalaisen kirjan viisi vuosisataa (SKS, 1988)

Kaksi ensimmäistä valokuvaa Mörri Seppälä

Kosmisia kyniä ja metsiä

Heti alkuun varoitus- olen vain ihan tavallinen lukija! Satunnaisesti luen ja nautin fantasiasta, kauhusta, kummasta, science fictionista, spelulatiivisista tarinoista tms. En yritäkään esittää alan harrastajaa, kun esittelen tässä kaksi Kosmoskynää (1 ja 2/2018). Ne ovat jo 34. vuosikertaa, joten on jo aikakin nähdä näiden kansien sisälle! Kosmoskynä on science fiktionin ja fantasian kirjoittajille, ja sitä julkaisee Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry. 

Kosmoskynää ilmestyy kaksi numeroa vuodessa ja näiden saamieni  numeroiden päätoimittaja on Toni Saarinen ja toimitussihteeri Laura Luotola. 

1/2018 lehden ulkoasu ja taitto on Teemu Heleniuksen ja kansikuva Elisa Haarasen. Sivumäärä 70 ja mustavalkoinen kuvitus (sopii kokonaisuuteen hyvin). Fontti on miellyttävän isoa ja selkeät palstat auttavat lukemista (Lukihäirikönkin helppo lukea).

Satunnaisen lukijan on helppo uppoutua lehden maailmaan, sillä silmiin osuu tuttuja nimiä kuitenkin. Lehti on Ursula K. Le Guin -teemanumero ja toimituskunnastakin löytyi joitain tuttuja nimiä. Näin häviää lievä epäilys, että astuu ihan oudolle maaperälle (!).

Lehtiin kuuluvan pääkirjoituksen jälkeen on vuorossa mm. yhdistyksen puheenjohtajan Pyry Palermon terveiset, kirjoituksia Ursula K. Le Guinin tuotannosta (Always coming home ja The left hand of Darkness), novelleja arvosteluineen Nova 2017- kilpailusta, kirjailijaesittelyt (Inna Airola ja Anniina Mikama) sekä kirja-arvioita.

Toni Saarinen kirjoittaa Inna Airolasta, joka on indiekirjailija. Tässä artikkelissa on kiinnostavaa kaikenlaisten genrejen kirjoittajille: omakustanteen ihanuus ja markkinoinnin vaikeus. Reetta Vuokko-Syrjänen pohtii artikkelissaan Onko pituudella väliä? tekstin pituuden merkitystä. Varsinkin novellikilpailuissa merkkien ja sivujen määrä voi vaikuttaa sijoitukseen, koska rajattu muoto vaatii keskittymistä ja tapahtumien loogista kehittymistä.

Usein ensimmäistä versiota kirjoittaessa on tärkeää saada itse eksyä tarinaan, mutta lukijalle harhailu näkyy vain piinallisena tiheikkönä. Seuraavassa versiossa kirjoittajan tehtävä on raivata polut jaja viitoittaa reitti niin, että jokainen kohtaus vie tarinaa oikeaan suuntaan. Näin lukijan matka halki pitkänkin tarinan pysyy miellyttävänä.

Inka Vilenin kirjoitus Mitä kirjoittaja voi oppia muusikolta tuo esiin musiikkipedagogi Reetta Näätäsen ajatuksia harjoittelemisen tärkeydestä. Kuten musiikissa, niin kirjoittamisessakin harjoittelussa tärkeintä ei ole ole siihen käytetty aika, vaan laatu.

Kosmoskynä 2/2018 onkin jo 110 sivuinen tietopaketti. Kansikuva on Riikka Laaksoharjun.

Alussa on jo painavaa faktaa. Jussi  Katajala ja Markus Koskimies ovat koonneet Avaruusscifin kirjoittajan tietopaketin. Johdannon jälkeen on Avaruus tarinan näyttämönä, Elää ja kuolla avaruudessa, Matkustaminen avaruudessa. Monta taulukkoa, kilometriä ja nopeutta! Täältä löytyvät mm. pääsarjan tähden luokitus ja tyypillinen massa, Nasan sivuja, matka-aikojen arviointia ja moottoreiden ominaisuuksia. Uskon tämän olevan tarpeellinen ainakin genren harrastajille ja saa tällaisen tumpulankin miettimään uskaltaisiko kirjoittaa "tieteistarinaa".

Pidin myös Jaakko Markus Seppälän ajatuksista Kosmoksen karttajan tunnustuskirje. Siinäpä käännetään ajatus avaruusseikkailusta toisen suuntaan eli avaruuden asukit, olennot käyvät maapallolla, mahdollisesti jättävät jotain muistoksi itsestään. Tästä asetelmasta syntyy  herkullisia tarinoita.

Matti Hagelbergin Läskimooses -sarjakuvat saavat huomiota 7 sivun verran Laura Luotolan tekemässä haastattelussa Alussa oli piste - ja sitten tuli ukko, joka siirteli sitä miten tahtoi. Sarjakuva aiheineen vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta jälleen se tekemiseen liittyvä ajattelu kiehtoo eniten.

- Ja teksti itsessäänkin on kuin kvantti-ilmiö. Lukija vaikuttaa siihen aina, eikä totuutta tekstissä voi saavuttaa, koska se pakenee kaikkia määrityksiä.

Hagelbergille dialogisuus tekstin ja lukijan välillä on yksi kirjoittamisen tärkeimmistä ulottuvuuksista. Kuukausittain ilmestyvä sarjakuvamuoto toimii tässä tarkoituksessa erinomaisesti.

- Tarinaan haluan jättää tilaa lukijalle. Oma näkemykseni on, että teos syntyy lukijan päässä.

Elina Laineen artikkeli Luovaa kirjoittamista kirjallisuuslehti Lumoojan malliin esittelee treenikirjoittamista, runouden tekniikoita ja matkimisen hyötyjä.

Anne Leinonen esittelee Kosmoksesta kauhuun otsikon alla mm. kirjoitusoppaan Tuoretta verta - kauhukirjoittajan oppaan, jonka hän on toimittanut. Kirjoittajat ovat Marko Hautala ja Mia Myllymäki.

Kirjailijoista esittelyvuorossa ovat Terhi Tarkiainen ja kirjansa Pure mua. Toisena esittelyssä on Anna Malinen ja hänen Hämärikkö -teoksensa (Lukihäirikössä 11.5.2018).

Mukana tässäkin numerossa novelleja arvosteluineen ja 100 sanan raapaleita.

Paperin laatu on hyvää, tukevaa ja kansien paksu materiaali luo heti sellaisen "vakavasti otettavan" magazinen vaikutelman. Lehdet olivat uusi tuttavuus ja olenpa iloinen, että pääsin näitä lueskelemaan!!

Jälleen hyvän materiaalin merkkinä omat ajatukset poukkoilivat moneen suuntaan ja huomasin tässä lukiessani, etten voi erottaa itsestäni näitä 3 erilaista roolia. Tavallisena lukijana siis ilahduin uusista asioista, faktoista ja kiehtovista tarinoista. Lukihäirikkö-blogin kirjoittajana on ehdottomasti kannustettava (taas!) muitakin tarttumaan ihan uusiin kirjoituksiin ja unohtamaan sen "En mä mitään noista ymmärrä" - genrepelkonsa. Kolmantena oma kirjoittaja-minä tarkasteli artikkeleita myös tuon kaikkeen kirjoittamiseen liittyvän pohdinnan kautta.

 Jätän nämä Kosmoskynät työpöytäni kaaokseen, jotta voi palata niihin helposti uudelleen ja uudelleen. Alunperin suunnitelma oli esitellä useampi erilaisia ns. kulttuurilehtiä tässä samassa kirjoituksessa, mutta jälleen suunnitelmat muttuivat. Toisaalta hyvä näin, niin sain kirjoittajana rauhan perehtyä juuri näihin.

Huom! Nyt varsinkin kaikki virheet ovat omiani, vaikka lukihäiriöisenä yritän tarkistaa nimet ja faktat moneen kertaan. Saa siis ampua viestintuojaa - kevyesti kantapäähän, kiitos.

(...) Metsän kronikasta saat lukea tarinoita, joissa puilla on monta roolia. Ne saattavat olla ystäviä, jotka pitävät meistä huolen, tai ne voivat muuttua vieraiksi ja pelottaviksi olennoiksi, jotka haluavat tuhota meidät. Puut välittävät viestejä, kuljettavat sanomia tuon puoleisesta, ja ne säilövät meille menneisyyden. Puut kuljettavat meidät avaruuteen ja kansoittavat vieraita planeettoja.

Näin kirjoittaa Anu Korpinen Metsän kronikka: tarinoita puista  -teoksen esipuheessa. Siksi tämä sopii hyvin jälkiruuaksi Kosmoskynä- lehtien jälkeen.

Metsän kronikan kanssa pääsee tutustumaan monimuotoiseen metsä- käsitteeseen tarinoiden kautta. Mukana on tekstit 10 kotimaiselta kirjailijalta: J.S. Meresmaa, Tarja Sipiläinen, Nadja Sokura, Mia Myllymäki (toinen kokoelman toimittajista), Kari Välimäki, M.A.Tyrskyluoto, Teresa Myllymäki, Jussi Katajala, Anne Leinonen ja Anni Kuu Nuponen.

Tarinat ovat kekseliäitä ja kokoelma on hyvin koottu eli tarinoiden keskinäinen järjestys on hieno kokonaisjännitteen kannalta.

Runosieluni ilahtui myös ensimmäisen tarinan eli J.S.Meresmaan Metsän kronikka, fragmentteja muistamisesta ja unohtamisesta- kertomuksen runosivusta! Miten onkaan saatu oksasta irtoavat lehdet upeasti leijumaan? Eipä sitä tässä voi kuvailla, joten tutkipa itse!


Lehtiä maassa, puussa ja työpöydällä - niistä tohkeisena Mörri Seppälä

^^^^ ^^^^ ^^^^^^^ ^^^^^^^^ ^^^

Kosmoskynä 1/2018 ja 2/2018 (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry)

Kaaottinen kiitos yhdistykselle arvostelukappaleista!!


Metsän kronikka: tarinoita puista (Osuuskumma, 2019)
Myllymäki Mia ja Korpinen Anu, toimittaneet
Korpinen Anu, kannen suunnittelu ja taitto
Laatikainen Jani, taitto ja typografia


^^^^^^^^^^^^  ^^^^^^^^^^^ ^^^^^^^^^^^

Taustamusiikkina Waltteri Torikan cdt Sydän, Rakkaus ja Sydämeeni joulun teen. Varsinkin Minä suojelen sinua kaikelta soi täällä tarpeeksi lujaa naapureidenkin  kuulla....
Koska tämä korkealla leijaileminen sopii tämän päivän teksteihin.
Leijailu johtuu sunnuntaina 27.10.2019 Oriveden kirkossa olleesta Torikan konsertista. Vanha rämämusapunkkari rakastaa myös hyviä laulavia ääniä ja nyt pääsi nauttimaan... Mies ja ääni.

Orivesi 150 -kirjoituskilpailun tulokset ja juhlastakin

Oriveden kaupunginkirjaston valoa ja varjoa- näyttämö 24.10.2019

Oriveden 150 juhlavuoden kunniaksi kaupunki ja Kirjoituspiiri Kyhertäjät halusivat kuulla asukkaiden - entisten ja nykyisten- ja eri-ikäisten ihmisten kokemuksia paikkakunnasta. Kirjoituskilpailuun valitsimme siksi 4 eri-ikäisten sarjaa: varhaiskasvatus, alakoulut, nuoret ja aikuiset. Aikuisille oli ohjeena Orivesi minussa- teema ja muille  # munjuuret.

Kilpailu julkaistiin elokuussa ja 3.10. mennessä toivoimme tekstien olevan raadilla. Mikä määrä saapuikin? Yli 170 kaikkiaan, eri puolilta Suomeakin. Oli runoja, muisteluita, seikkailuja, piirroksia- raadilla oli koko elämän kirjo käsissään. Ihmettelimme kirjoittajien hyvää muistia, mielikuvituksen käyttöä, sanallista taituruutta ja rohkeutta kertoa syvimmistä tunteista.

Raadissa oli mukana innokkaita lukijoita: sihteeriinä kansalaisopiston rehtori Pia-Maria Ahonen, kaupungin tiedottaja Jenni Koponen, vs kirjastonhoitaja Henna Kaukoniemi, Annamari Haikka, Oriveden Sanomien Anne Kotipuro ja Mörri Seppälä kirjoituspiiristä. Oli siinä siinä tekemistä, että saimme teksteille jonkinlaisen palkitsemisjärjestyksen.

Teimme kahden ryhmän kohdalla poikkeuksen: emme sijoittaneet mitään ensimmäiseksi, vaan jaettu yhteinen sija.

Holman varhaiskasvatuksen ryhmän Pirppanokat sadutus ja kuvitus- malliset työt olivat niin hieno kokonaisuus, että niistä saisi upean kuvakirjan! Kuvat onkin jätetty kaupunginkirjastoon kansioon yleisön ihailtavaksi.

Raati kävi aikaisemmin päivällä 24.10. viemässä Holmaan lapsille kiitokset, kunniakirjan ja kauniin Marjatta Kurenniemen satukirjan Toivoisin, että asuisin kuussa.

Innokas Pirppanokka miettii koska kirjan saa avata!

Nuorten sarjassa emme myöskään sijoittaneet keskenään kahta ansiokasta tekstiä. Joten Essi Höysniemi (Kesäpäivä Orivedellä)  ja Iiris Valkeajoki  (Katse ikkunaan, ikkunasta vaahteraan) saivat molemmat ansaitusti ensimmäisen palkinnon. Heidän tekstinsä olivat niin kypsiä ajatuksiltaan ja rakenteellisesti eheitä, että ne olisivat pärjänneet aivan kärkisijoilla aikuisten sarjassakin. Toivottavasti nämä nuoret jatkavat kirjoittamisen parissa, sillä selvästi lahjakkuutta on.

Alakoulut olivat lähteneet hienosti mukaan ja töitä tuli paljon ja niissäkin oli mukana piirroksia. Näissä teksteissä Orivesi ja avaruus törmäsivät, seikkailtiin kaupungin keskustassa ja metsissä. Orivedellä on rohkeita tyyppejä, jotka auttavat ja pelastavat pinteesen joutuneita. Koti, perhe ja ystävät ovat tärkeitä, mutta myös kirjasto, kaupat ja Orivarsakin muistetaan.

Tässä  alakoulujen tulos: 

1. Joel Jokinen (Orivesi toisen 150 vuoden päästä)

2. Lydia Rudd (Lahja Orivedelle)

3. Peppi Palsinajärvi (Orivedellä tapahtuu)

Kunniamaininnat: Sofia Kuusisto (Oriveden sydän) ja Maija Pitkänen (Tietoa Orivedestä)

Onnittelut kaikille!

Aikuisten sarja olikin kiinnostanut paikallisia ja muualla asuvia. Pois muuttaneita, Opiston käyneitä ja myös tänne "joutuneita". Tekstit olivat rehellisiä, kriittisiä, haikeita ja tarkkojakin paikkojen kuvauksia. Oli siinä raadilla näissäkin pyörittämistä. Raadin päättämien tähti- kriteerin myötä saimme esille tekstejä, joissa viisi tähteä loistaisi. Näihin sitten päädyimme:

1. Esa Keskinen (Sulohaava)

2. Mio Vikman (Tervetuloa takaisin kotiin)

3. Liisa Kajamo (Roosan kirje)

Kunniamaininnat: Elina Pulli (Linkkuveitsi) ja Pirja Peltomäki (Orivesi minussa- Rentun ruusu)

Ruusunsa ja palkintonsa hekin ovat ansainneet! 

En voinut laittaa itse päähenkilöistä eli palkituista kuvaa blogiin, koska kuvauslupa koski muita kanavia. Sellisti Annikan  ja Pirppanokkien kohdalla lupa on, mutta nyt suloisen satutytön nimeä ei ole tiedossa.

Oriveden Sanomat on lupautunut  sivuillaan tekstejä tai ainakin osia niistä julkaisemaan, joten niistä päästään vielä nauttimaan.

KIITOS IHAN JOKAISELLE OSALLISTUJALLE! TE TEITTE KIRJOITUSKILPAILUSTA HIENON KOKEMUKSEN JA ORIVEDEN JUHLAVUODEN TAPAHTUMAN!

Kirjastolla hämärtyvässä illassa loistivat ledkeilat taitavan jönglöörin Kanerva Keskisen käsissä ja jaloissa. Hienoa, että saimme nähdä jotain ainutlaatuista!

Kirjaston parvekekin pääsi vihdoin käyttöön:  sellolla soitetun musiikin kautta. Annika Koponen soitti herkästi sarjojen voittajille Paljon onnea vaan ja lopuksi vielä Beethovenin musiikkia. Kiitos Annika! 

Annika Koposen selloineen kuvasi Seija Tiensivu

Juhla oli tunnelmaltaan lämmin ja epävirallinen. Yleisöä oli mukavasti ja täytekakku ihanan pirteä. Mitäpä sitä muuta voisi toivoa?

/////    /////    //////

Minullehan tämä KAIKKI oli bonusta! Oma pieni idea kirjoituskilpailusta paisui näin isoksi tapahtumaksi! Olisiko tämä sellainen once in a lifetime- tapahtuma, joka kannustaa uskomaan unelmiin?   Pieni idea voi kasvaa suuremmaksi, kun uskaltaa tuoda sitä esiin?

Realismia tietysti on, että idean kasvamiseen  tarvitaan joskus se oikea ympäristö ja ihmiset. Minulla oli uskomaton tuuri saada mukaan noin innokkaat ja pätevät ihmiset, mitä raadissa oli. IHAN SELLAISET LIIKUTUKSEEN VIEVÄT HALAUKSET TEILLE MAHTAVAT NAISET!

Kaikki virheet tiedoissa ovat omiani, korjaan tarvittaessa. Huomaan olevani vähän toistaitoinen tuon urakan jälkeen - kirjoitus on liian huolimatonta.

Ruusuja ehti kuvata pirteä Annamari Haikka

Ihan tähän blogiin en jaksa kirjoittaa mitä olen miettinyt kirjoituskilpailuiden parissa vuosia häärineenä. Olen moniin erilaisiin osallistunut ja tehnyt huomioita oikein hyvin ja vähän sinne päin järjestettyjen kilpailuiden järjestämisestä. Ehkä joskus palaan siihen "omaan runkoon", millä lähdin tätä Oriveden kirjoituskilpailua hahmottamaan... Nämä viikot elo- ja lokakuussa ovat opettaneet lisää täältä tuomariston puolelta.

Hengähdetään ja sitten katsotaan mitä postia onkaan tässä välillä saapunut - uutta luettavaa ja arvioitavaa.

Pökerryksissä Mörri Seppälä, tunteellinen tuomari


Kaksi ensimmäistä valokuvaa Mörri Seppälä

Hyvän jäljillä

Runojen jälkeen on mukava lueskella Hyvän jälki- teosta, jonka on kirjoittanut Hanna Kivisalo. Hän on perheenäiti, teologian maisteri ja Sekunnit ja tunnit- blogin kirjoittaja. Hyvän jälki koostuu 65 pienestä tarinasta: mitä on olla äiti, puoliso, lohduttaja, kodin hengetär ja niistä tunnemyrskyistä, jotka perhe-elämä tuottaa.

Minullakin oli kerran lapsen silmät -osio antaa aihetta miettiä olenko itselleni tarpeeksi armollinen ja huomaanko lapsen silmissä armon, riitänkö äitinä ja ihmisenä? Voiko viettää päivän ilman Ei-sanaa? Kuinka pitkälle riittäkään yksi hyvä sydän? Miksi pitäisi aina olla aktiivinen, lomallakin? Tätä ajatusta pöllyttää hauska Tervetuloa passiivilomalle, josta tekstinäyte:

(...) Passiiviloma ei sovellu elämäntapa-aktiiveille: heille, jotka tekevät lapselleen kurahousut itsekasvattamastaan kumipuusta, tai heille, jotka käyttävät punaiset liikennevalot syväkyykkyihin tai muuhun yleishyödylliseen toimintaan. Te kaikki muut olette lämpimästi tervetulleita. Mukaan tarvitset vain ennakkoluuloisen mielen ja passiivisen asenteen.

Onko mukaanlähtijöitä? 

Hyvän jälki - luvun teksteissä keskitytään nimen mukaisesti hyvään. On perhekiireiden keskellä hyviäkin päiviä, jokainen saa tehdä virheitä, keski-ikäinen nainen voisi lempeästi katsella nuorempien naisten touhuja eikä itseään  kannata hylätä. Rakkaus on on vahva voima ja siitä riipaisevan kaunis näyte:

(...) Äidin ja lapsen on kasvettava niin lujasti yhteen, että irti repäistessä molempiin sattuu. Kipu tarkoittaa, että on joku, joka rakastaa. Kipu tarkoittaa, että läheisyys on luonut riittävät edellytykset olla hetken erossa toisistan. Mutta ensin on kasvettava lujasti yhteen.

Ihmeiden raaka-aineet vie ajatukset kotiin. Kodin äänet voivat olla kauneinta musiikkia, lapsikin saa olla epätäydellinen, kotoa saadaan mukaan henkinen perintö, jota ei rahalla mitata.

Näe minut kokonaan vie avioliiton kysymyksiin, oman äidin äitiyden näkemiseen, syyllisyyden taakkaan ja sen keventämiseen. Suurta viisautta on antaa toisen olla juuri sellainen kuin on, oman lapsensakin:

(...) En muuttaisi sinussa mitään. En, vaikka joskus tulisi sellainen päivä, että muiden mielestä pitäisi. En sitä, miltä näytät, en sitä, miten puhut, enkä sitä miten naurat ja nukut, tai miten muistat tai unohtelet asioita. En piirteitä, jotka perit isältäsi, en niitä, jotka perit minulta. En edes niitä, joita en ole itsessäni oppinut hellimään.

Luku Kaikki hyvää ikään kuin toivottaa lopuksi kaikille hyvää jatkoa. Arjen supersankarit eli äidit, kaikki kelpo vanhemmat, huolettomat lapset ja virheitä tekevät ihmiset saavat olla ja mennä kepein mielin. Lopuksi muistetaan isiäkin, näillä kannustavilla sanoilla:

Tänään juhlitaan isiä. Niitä, jotka antoivat elämän, vaikka eivät kyenneet siitä huolehtimaan, ja niitä, jotka ottivat sen vastaan - antoivat elämän sijasta itsensä. Tänään juhlitaan kaikenlaisia isiä. Ei hyviä isiä tai huonoja isiä, vaan isiä, jotka ovat, tai olivat, ja olemassaololaan lahjoittivat yhden kokonaisen elämän. Hyvää kaikenlaisten isien päivää.

Tekstinäytteiden perustella saatoit jo huomatakin, että kirjoitusten yleissävy on lempeä, ihmisen koko olemassaoloa kunnioittava ja heikkouksia ymmärtävä.  Arki on usein kiireistä ja vanhemmatkin väsyvät, mutta se on sallittua. Kunhan perustana on toisen ihmisen kunnoittaminen ja rakastaminen. Silloin lapsetkin voivat hyvin.

Hanna Kivisalo ei saarnaa, tuputa tai besserwisserinä anna neuvoja vanhemmille. Hän on tarkkaillut lähellä sylityksin ja vähän kauempaa yhtä kauneimmista ihmissuhteista eli lapsen ja äidin sidosta.

Kokonaisuus on selkeä, kansikuva puhuttelee ja sisäsivujen vaaleanpunainen sävy sopii juuri tähän kirjaan.

Ehkä mieslukija ei koe kaikkea teoksen tekstejä läheiseksi, mutta varmaan useimmat äidit tietävät mistä on kyse. Syyllisyyden ja hellyyden pistoja voi sydänalassa tuntua ja nenä muistaa maitopuklun tuoksun olkapäällä. Muisto kuinka oma  lapsi  taapertaa vastaan päivän erossa olon jälkeen...

Omat lapseni ovat aikuisia, eivätkä äitiä tarvitse mihinkään "hoitotehtäviin". Mutta aikuistenkin lasten äiti voi olla väsynyt, hajamielinen, ärtyisä - silloin tämän kirjan pienet nostatustekstit voivat ainakin muistuttaa jostain tärkeästä. Lapsi on aina lapsi ja äiti on aina äiti.

Hyvän jälki on viisas ja kaunis kirja - mitä sopivin pakettiin tulevien juhlapäivien kunniaksi! Vaikka tulevalle isälle?

Hymyilen, koska muistin, kuinka vuosia sitten usein kirjahyllyn kulmalle jäikin kahvimuki puoliksi juotuna. Ei kylmä kahvi kaunistanut, ei.


Hienosta teoksesta vaikuttuneena Mörri Seppälä


=

Kivisalo Hanna, Hyvän jälki (Enostone, 2019)
Org Taivo, kansi
Niinikangas Katri, taitto

Arvostelukappale, kiitos tästä paketista!

Kuvat Mörri Seppälä

Vihaisen viiman runoja Islannista

Iloisten ja kepeiden lastenkirjojen jälkeen runokirja iskeekin palleaan ja täräyttää ilmat pois! Nyt ei hempeillä, vaan elämä näyttää sen mustimman puolensa ja kuolema on päähenkilönä. Gerður Kristnýn Surmavirsi kertoo lyhyissä ja paljaissa runoissa huumediilerin ja nuoren naisen tarinan. Mies pelastaa naisen juoppojen kynsistä, mutta tappaakin itse neitonsa. Kuolema vie myös diilerin. Ei kovin myönteinen runokokoelma?

Yhtenä päähenkilönä on kurja, tumma kaupunki. Ankarin vuodenaika eli talvi on jämerän voimakkaasti kuvitettu:

Talvi ei ota

koskaan vankeja

Se taluttaa ihmiset

nurkan taakse

luotituiskuun

Runot ovat lyhyitä, vailla runouden kielellisiä kuvia: runoissa ei ole alatyylin, eikä ylätyylin sanoja, ilmauksia. Välimerkkejä on vähän, mikä tekee näistä vielä tehokkampia tuokiokuvia. Nuoren naisen kimpuun hyökännyt juoppojengi kuvatan kirjassa  pimeänsirkuksena - rinnastuksessaan rankka kuvaus:

Klovnit astuivat

kimmeltävälle areenalle

Nenät  

hehkuvat paiseet

haistoivat hajusta

yksinäisyyden

Piirittivät 

sinut

Löivät 

 

 Paitsi väijyvä väkivalta, niin jonkinlainen ihmiselämän arvon pohdinta tulee esiin tämän nuoren naisen kohtalossa:

Vien sinut

yksisilmäiselle jumalalle

sille joka loi ihmisen omaksi kuvakseen

ja kiemurtelee nyt katumuksesta 

Kuka lopulta muistaa kenenkin elämäntarinan? Oliko hän hyvä ihminen vai kaikkein surkein luuseri?  Mistä kumpuaa väkivalta - pelosta ja toivottomuudesta?  Onko Islantikin "murheellisten laulujen maa"? Tunnelmia tulee mieleen myös elokuvista, joissa  Uuden-Seelannin maori(miehet)  kuvataan väkivaltaisina, päihteitä käyttävinä villimiehinä. Näitä kysymyksiä kokoelma saa miettimään.

Hautojenne välillä

on vain lyhyt matka

juuri niin että

korppienkin sopii

ylistää hauturin pirullisuutta

niiden väliä leyhällehdessään

 Jännite pysyy ensimmäisestä runosta viimeiseen todella taidokkaasti.

 Kuvitus on tunnelmaan sopivasti kynällä piirrettyjä lepakonsiiven osia ja graafisia viivoja (enpä tiedä miten niitä kuvailisin).

 Sivuja on 90, joten rasittava, energiaa vievä kokoelma ei ole. Mutta ei tämä ole helpoin ja pimeää syysiltaa valaiseva kokemus. Herättää kuitenkin mielenkiinnon kirjailijan muihin teoksiin, koska takakannen mukaan hän on Islannin tunnetuimpia nykyrunoilijoita ja hän on kirjoittanut myös nuortenkirjoja ja romaaneja.


Surmavirsi on rujo, karu ja silti vangitseva kokoelma. Suosittelen tutustumaan  - tekstin ytimekkyyden vuoksi ainakin! Joku on sanonut, että taiteen on tarkoitus häiritä, niin tämä toteutuu näillä sivuilla.

Vesisateen kurittaessa kattoa voisi selailla "jotain ihan uutta" luettavaa...Mörri Seppälä



+ + + + + + + + + + + + + +

Kristný Gerður, Surmavirsi (Enostone, 2019)
Koivukari Tapio, suomennos
Buhl Alexandra, sisäsivujen grafiikka

Arvostelukappale kustantajalta, kiitos tästä!

Valokuvat Mörri Seppälä

Ps. Lukihäirikön häiriöklinikka toteaa: miksi pitää olla erikoismerkkejä? Eivätkö helpot suomalaiset aakkoset riittäisi? Sisällöntuottaja ei aina ole paras konekirjoittaja... löytyvät ne näppäimistöltä ne erikoismerkit, mutta h i d a s t a kirjoittaminen on. Ärrinpurria!

Matkoja runouteen ja Pohjoisnavalle

Runoileva mieli tykästyi kirjaan Runomatkaopas, harjoituksia ja työpajoja lapsille (Pirkko Ilmanen, Riika Kotka, Elina Pulli ja Johanna Venho), vaikka nimessä on tuo lapsille. Aikuinenkin saa tästä omiin riveihinsä uutta puhtia.

Kirjalla on neljä kirjoittajaa, joten näkökulmia ja harjoituksia on monenlaisia. Ensimmäisessä osiossa Runosta ravintoa kuvaillaan runouden olemusta ja sen erilaisia olomuotoja. Miten runoja voi synnyttää itse? Lasta voi loruttaa, saduttaa, leikkimällä ja tanssimalla syntyy sanarytmejä. Valmiita runoja voi esittää muillekin lavarunouden muodossa ja omassa kid up- vitsiesityksenä. Koko kirjan kantavin ajatus saattaa löytyä näistä Pirkko Ilmasen riveistä:

(...) Runoilmaisu jättää myös väljyyttä mielikuvitukselle ja ihmettelylle. Runojen avulla voi tutkia maailmaa kuin kaleidoskoopin lävitse. Runon rytmi, liikkeellisyys, tanssillisuus ja musikaalisuus tekevät runosta dynaamisen ja toiminallisen

Toinen osio Herkkukori vinkkaa kuinka päästä runoilussa alkuun esim. riimisanojen avulla tai käyttämällä loruviuhkaa (johon osat löytyvät kivasti kirjan lopusta) tai leikkimällä vakoilevaa runoilijaa. Tällöin tutkitaan kaukaa huomaamatta jotain henkilöä, jolle annataan nimi ja sitten aletaan keksiä hänestä asioita. Aisteja voi herätällä kuvaamalla kiuku ja iloa, tutkimalla jonkin tietyn kuvan värejä, hajuja ja vaikka äänimaisemaa. Runotyylit on selkeästi kerrottu, joten itsekin pääsee kokeilemaan limerikkiä, roolirunoa, tankaa ja haikua ja vaikka oodia.

Nykyaikana voi hyvinkin käyttää tietokonetta runojen tekemiseen, joten oppaassa kerrotaan myös konerunoudesta, hakukonerunoudesta ja käännösgeneraattorista.

Aikuinen, koska olet viimeksi itse kokeillut konerunoutta?

Runopuffet- osio tarjoilee kokoelman työpajoja, lyhyistä pitempiin. Aiheina mm. trokeemankeli, noidutut rikkaudet ja runojen säilöntäpaja. Maaginen hahmo Lohikäärme saa osakseen huomiota useamman sivun verran ja löytyypä lohikäärmekorttikin hoito-ohjeineen!

Jälkiruoka-osio tarjoilee maukkaita vinkkejä lavarunon kirjoittamisen ja esittämiseen ja jopa runokirjan julkaisutilaisuuteen. Sieltä voi aikuinenkin lukaista neuvoja ja virittäytyä tunnelmaan.

Runomatkaoppaassa on 114 ja osoiden sivut on merkitty toisistaan erottuvilla väripalloilla. Kuvitus on värikästä ja virkistävää, kirjan iso koko luo helppolukuisuuden tunteen. Kirjassa on monia tehtäviä ja lopussa vielä Lähteet ja lukuvinkit, kirjottajien ystäväkirja, runoja loruviuhkaan ja leikattavia riimisanoja. Oikein hyvää palvelua!

Suosittelen lämpimästi Runomatka-opasta kaikille runoudesta kiinnostuneille ja kirjoittamista ohjaaville. Oikein hauska on matkanteko tämän kanssa!

Tämä toinen kirja on lehtibongattu eli Oriveden Sanomissa 20.8.2019 oli juttu Heli Rantalasta ja hänen esikoiskirjastaan Suurenmoinen sitruunaseikkailu. Totta kai teos pitää lukea,  jo senkin takia, että kirjan idea syntyi alunperin Opistolla.

Hauskan tarinan päänäyttämö on valkoinen aava Pohjoisnapa, jonne lahjakas Tuuli Ilona Niitaliina Ajo lähtee pappansa kanssa - vaikka Tuulia vähän pelottaakin. Perillä hän saa pappansa kanssa kokea kauniit revontulet, koiranpennun lailla päälle hyökkäävän pakkasen, ja veikeän napaketun, mursun ja valloittavan kolmikon. Kolmikkohan on tietysti jääkarhupentue Ella, Elvis ja Sinatra.

Mukana maalaus- ja tutkimustouhuissa on pieni halkolohikäärme Milli, joka tykkää puuhailla omiaan Tuulin hiuspehkossa. Sitruunat ovat salamyhkäisiä, mutta tärkeitä. Niitä on matkassa mukana, koska papalle ne ovat lähes tärkeintä elämässä. Sitruunan avulla pappa kun tutustui mummoon, Tuulin isoäitiin.

Tämä on valloittava lukukokemus! 138 sivuun mahtuu seikkailua, eksoottisia eläimiä, suuria tunteita ja maantiedettä Afrikkaa myöten.

Kirjan viehätystä lisäävät värikkäät kuvat, jotka pieniä yksityiskohtia tai koko sivun kerronallisia tehokeinoja. Sitruunat saavat pomppia ylhäältä alas ja "Tuulin piirtämä" muotokuva perheestä tuo erilaisen kuvituksen kirjan alkuosaan.

Jälleen mieleen tulee suositella tätäkin  pukinkontiin lapselliselle lukijalle!

Katsotaan onko seuraavaksi lukuvuorossa jo ihan aikuisten runoutta... Kirjoittelemisiin, Mörri Seppälä

Ilmanen Pirkko, Kotka Riika, Pulli Elina ja Venho Johanna, Runomatkaopas: harjoituksia ja työpajoja lapsille (Aviador, 2019)

Mäkipää Minna, kuvitus ja graafinen suunnittelu

Rantala Heli, Suurenmoinen sitruunaseikkailu (WSOY, 2019)

Ryynänen Henna, kuvitus

Turkulainen Riikka, graafinen suunnittelu

Vartiainen Jenni, laulun sanat